Viikko sitten pakkasin kahta lentolaukkua, selasin sähköpostia, duunasin CSS-tyylejä webpartille ja paistoin tytöille pinaattilättyjä, multitaskaten. Lienee pieni ihme, että tyylit oli ihan ok, että lätyt eivät (pahasti 😉 ) palaneet, ja että mukanani oli kaikki tarvittava (paitsi sormus ja kaulaketju). Passinkin olin sentään muistanut ottaa! Vielä siinä viime tingassa ennen taksiin syöksymistä ilmoitin myyjälle, etten voi ostaa nyt kortillani noin suunnilleen luottorajani hintaista lisenssiä, ja lähetin viimeiset viilaukset tyyleistä duunikaverille. Olin aika disorientoitunut, mutta selvisin kentälle ja turvatarkastuksesta ja kaikesta jonkinlaisessa sumussa.

Turvatarkastuksessa ei ollut juuri silloin jonoa ollenkaan, joten minulla oli aikaa käsissäni varsin paljon. Koskaanhan ei voi tietää; samalla lennolla matkustanut duunikaverini tuli kentälle vain vähän minun jälkeeni ja oli kuulemma jumissa jonossa pitkään. Haahuilin kentällä katsellen koruja, sillä koruttomuuteni häiritsi. Tunsin itseni puolialastomaksi. Harkitsin kivan Kalevala-korun ostamista ja vähän halvemman sydänkorun ostamista, mutta päädyin lopulta siihen, että elän minä ilmankin, onhan noita kotona (sitä paitsi se koru, jonka oikeasti olisin halunnut, ei ihan nyt mahtunut budjettiini). Sormus sitä paitsi harmitti enemmän.

Lopulta vaan hipsin portille ja avasin iPadin odotellessani. Duunikaveri saapui, ja siinä kun oltiin menty portin toiselle puolen, löytyi toinenkin tuttu, joka oli matkalla samaan paikkaan, näemmä samalla lennolla. Brysseliin oli siis matka, koulutukseen, joka oli muuten aivan loistavan hyvä setti!

Hypättiin lentokentältä junaan – olipa vaikea ostaa lippu asemalle, jonka Google maps nimesi Brussels Southiksi, kun se onkin ranskaksi Midi ja hollanniksi Zuid (no, tuonhan voi saksan pohjalta arvata, mutta kuitenkin…) – ja käveltiin sitten reilu kilsa hotellillemme, joka sattui olemaan siellä alueella, missä ei juuri muita valkoihoisia näkynyt. Ihan rauhallista siellä oli, ruokapaikat vaan olivat vähän kortilla. Ensimmäisenä iltana etsittiin purtavaa, poikettiin muutamaankin katuruokamestaan, joiden vitriinissä oleva ruoka näytti siltä, että on seissyt siinä viikon, ja jatkettiin matkaa.

Viittä vaille kahdeksan oltiin paikallisen Lidlin ovella ajatuksena ostaa jotain evästä ja mennä hotelliin syömään, mutta vartija ei enää päästänyt sisään. Ei auttanut vaikka kuinka yritin vannoa, että ollaan nopeita. Oltiin siis jo palaamassa hotelliin tyhjin käsin, kun satuttiin huomaamaan siistin näköinen pizzeria ja mentiin pizzalle. Yleensä suht truvallista ruokaa – joskin pizzani päälle paistamisen jälkeen lykätyt salamiviipaleet jäi kyllä syömättä…

Ensimmäisen koulutuspäivän jälkeen tavattiin EU:lla työskentelevä ystäväni, joka vähän kävelytti meitä siellä ihan ydinkeskustassa, vei katsomaan pissivää poikaa, houkutteli ostamaan vohvelit ja lopulta vei meidät syömään oikein mainioon italialaiseen ravintolaan nimeltä Ricotta & Parmesan. Voin suositella! Hassua, edelliselläkin kerralla Brysselissä söin italialaisessa ravintolassa. Hyvin hyvin pienessä sellaisessa, mutta sielläkin oli ruoka erinomaista!

Matkan toisena iltana oli koulutuksen osallistujien ja järjestäjien yhteisillallinen. Hyvää ruokaa, viiniä ja mainiota seuraa. Joku siinä lähtiessä yritti houkutella baarikierroksellekin (tiesin jo valmiiksi, kuka minua yrittäisi illan mittaan iskeä enkä ollut väärässä tälläkään kertaa), mutta sanoin kiitos ei ja palattiin duunikaverin kanssa hotelliimme. Laskin itselleni kuuman kylvyn – matkan toisen jo – ja annoin kävelystä väsyneiden lihasteni ja kaikesta opiskelusta ja sosialisoinnista väsyneen mieleni rentotua kylvyssä ennen kuin kömmin vällyjen väliin nukkumaan.

Perjantaina päivän päätyttyä jo siinä kolmen maissa käveltiin reilun kilsan verran Brysselin päärautatieasemalle ja hurautettiin junalla lentokentälle. Sille samalle lentokentälle, jolla sitten vain muutama päivä sen jälkeen – tänään – räjäytettiin pari pommia. Aika lähelle tuli terrorismi tällä kertaa, vaikka olinkin jo turvallisesti kotona taas. Niskakarvat nousivat pystyyn. Silloin perjantaina olin kuitenkin autaan tietämätön mistään tulevasta ja aikani kuluksi kulutin aikaa Desigualin myymälässä, mistä lopulta kävelin ulos hymyssä suin uusi mekko pussissa.

Olin kotona vasta joskus puoli kahdentoista maissa, jaoin tuliaiset miehelle (sen reissun tuliaisvoittaja: suklainen olutpullo ja Chouffe-paketti jossa neljä olutta ja kiva tonttu-lasi) ja tytöille (joista toinen jo nukkui oltuaan illan duunissa) ja menin nukkumaan itsekin. Aamulla oli vastassa levon sijaan aikainen herätys, sillä minun piti olla satamassa jo puoli kymmenen aikaan. Oli vuorossa tyttöjen reissu Tallinnaan.

Meillä oli vuosia kevättraditiona yhden kaveriporukan kesken, että tehtiin shoppailu- ja kauneudenhoitoreissu Tallinnaan jollakin kokoonpanolla. Sitten kaikenmaailman kiireiden myötä se jäi, kun ei kukaan oikein ehtinyt tai siis ei löytynyt yhteisiä viikonloppuja. Nyt päätettiin elvyttää perinne ja niinpä meitä lähti kuusi keski-ikäistä äitinaista Tallinnaan. Jotkut kävi kauneushoidoissa, toiset vain kuljeksivat ja/tai shoppailivat. Minä en ole koskaan ollut sellainen kauneushoitoihminen, joten kuljin ympäri Viru-keskusta yhden noista kavereistani kanssa. Ihan on muuttunut sellaiseksi boutique-keskukseksi! Poissa oli kaikki ne kivat vähän erilaiset vaateliikkeet. Ihan blaah! Tamariksen kivat nahkasaappaat löytyi puoleen hintaan, muttei vaatepuolelta mitään!

Hotellille palattuamme muistin yhtäkkiä nähneeni matkalla satamasta hotelliin toisen kauppakeskuksen siinä nurkan takana ja siinä ainakin H&M:n kyltin. Minulla oli vielä vähän aikaa ennen kuin tavattiin illalliselle lähtöä varten, joten päätin lähteä siinä piipahtamaan ajatuksena löytää ainakin jotain tuliaista tytöille. En sitten henkkamaukkaan lopulta mennyt ollenkaan, sillä New Yorker houkutteli enemmän ja sieltä löysinkin kivat paidat kummallekin.

Illallista varten oltiin varattu pyötä ravintolasta nimeltä Kaks Kokka. Että oli hyvä ruoka, hyvä palvelu, hyvä viini! Sitäkin suosittelen. Menu ei ole pitkä, mutta valinnanvaikeutta se aiheutti silti. Söin alkuruuaksi mausteisen miso-keiton ja pääruuaksi “lampaanpeppua”. Herkullista. Siitä jatkettiin matkaa läheiseen pubiin nimeltä Scotland Yard. Paikan erikoisuus oli kidutus/sähkö/taijotainsellaista-tuoleihin sijoitetut WC-pytyt 😀

Käytiin me tsekkaamassa oman hotellimme yökerhokin – ei juuri elämää – ja puolet meistä lähti vielä Viru-hotellin yökerhoon katsomaan millaista eloa siellä oli. Siellä soitti paikallinen ilmeisen suosittu 2Quick Start, silleen keskinkertaista iskelmää tai jotain (mutta niillä oli ihan huippu percussionisti-tyttö!). Pari tuntia siellä viihdyttiin ja sitten alkoi jo väsy painaa niin että lähdettiin nukkumaan.

Aamulla aamupalan jälkeen lähdettiin hissuksiin kohti satamaa. Oltiin illalla bongattu ne kaivatut vaatekaupat siinä yhdellä sivukadulla ihan matkan varrella kohti satamaa ja katkokäveltiin kaupasta kauppaan kunnes oli aika siirtyä sataman ruuhkaan odottamaan laivalle pääsyä. Kaikkea kivaa tarttui kuin tarttuikin mukaan, kun viimein löytyi oikeat kaupat!

Nyt on vähän väsy moisen reissaamisen jälkeen, mutta enpä mokomalle klusterille mitään mahtanut (Tallinnankin olin maksanut ennen työreissun ilmenemistä). Hienot oli reissut, mutta onneksi kohta on pääsiäinen ja saa vähän nukkua, ja maalata portaita. Se on oikeasti aika terapeuttista puuhaa!

Suokaa anteeksi, arvon pienpaikkakuntalaiset, mutta kun astuin junasta pimeyteen Harjavallan asemalla ja astelin kiskojen yli pohtien että ainakin siitä raiteilta käsin Harjavalta näyttää kutakuinkin samalta kuin noin 25v sitten, tunsin todellakin tulleeni keskelle ei mitään.

Junamatka oli uneventful. Uneventful on hyvä. Junanvaihto Tampereella sujui ongelmitta, aikataulussaan. Miehen kanssa puhelimessa naureskeltiin, että melkein voidaan vilkutella siinä ohimennessä, mutta miehen juna muualta kotia kohti ei aivan ollut vielä Tamperetta saavuttanut. Harjavallan asemalla kanssani jäi pois puolisen tusinaa muutakin. He hajaantuivat jalan kuka mihinkin suuntaan, paitsi se yksi onnekas, jolla oli autokyyti vastassa.

Olin etukäteen selvittänyt, että Harjavallassakin toimii taksi. Yksi taksiyhtiö. Koska olin myös etukäteen selvittänyt, että asemalta on sellainen reilun kilometrin kävelymatka hotellille, en vaivannut päätäni taksilla vaan lähdin reippahasti kävelemään google mapsin osoittamaan tietä. Reilun kilsan reipas kävely osoittautuikin liki kolmen kilsan reippaaksi kävelyksi, mitä en siinä puhelimen kartasta hogannut.

Kävelin ripeää tahtia löyhästi maantien vartta metsän halki, tulvivan alikulkutunnelin läpi ja teollisuuslaitosten ohi. Mietin montako raiskaajaa mahtaa asua Harjavallan märissä metsissä. Hassua sinänsä, että tunnen oloni turvalliseksi ja confidentiksi isoissakin kaupungeissa, pelkäämättä eksyväni, pelkäämättä tulevani mukiloiduksi (paitsi eräillä Lontoon hiljaisilla kujilla), pelkäämättä etten selviä, mutta kun minut heitetään keskelle ei mitään, missä ei asemalla ole taksitolppaa ja hotellikin on metsän siimeksessä, tunnen olevani totaalisesti out of place. Ihan lande on sitten vielä eri juttu ja se on taas ihan fine.

Viimeistään siinä alikulkutunnelin lammikon kohdalla kirosin itseni siitä, etten ollut sitä taksia itselleni hankkinut. Tunsin itseni leijonanmetsästäjäksi. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää, täytyy kahlata läpi. Jos edesmennyt äitini minulle jotain opetti, se on että niin makaa kuin petaa eikä itku auta markkinoilla, joten otin härkää sarvista, käynnistin kännykästä fikkarin ja kahlasin läpi lyhintä ja matalimmaksi katsomaani reittiä. Silti toinen jalkani upposi jäiseen lampeen puolisääreen saakka ja leijonan metsästyksestä tulikin vettä kengässä.

Toinen kenkä vähän litsuen jatkoin matkaani pohtien, että on kyllä harvinaisen pitkä reilu kilsa, mutta minkäs teit. Töppöstä toisen eteen vaan. Suunnilleen siinä kohdin, kun ihmettelin mitä valaistu billboard tekee siinä kävelytien varressa, mistä se ei edes näy maantielle, säikähdin niin että hyppäsin metrin verran ilmaan. Jossain ammuttiin! Ilotulitteita, kuten sitten säikähdyksestä selvittyäni totesin. Laskettelurinteen kupeessa.

Siinä kohti kaarsin metsän poikki jäistä moottorikelkkareittiä pitkin kohti sitä mitä ensin hotelliksi luulin. Saavuin täpösen täydelle parkkikselle vain todetakseni, että jollen halua rinteessä nukkua, vielä on jatkettava matkaa. Ei onneksi paljon, ja lopulta hotellin löydettyäni hiipparoin pusikon läpi hotellialueen pihaan ja parkkipaikan läpi päärakennukseen. Olin hotellin (joka ennemmin minusta kyllä muistuttaa amerikkalaista motellia) nettisivuilta nähnyt, että tänään täällä olisi live-musiikkia tarjolla. Hotellin seinässä oleva kyltti informoi minua tiistain suosituista naistentansseista. Yllättäen motellimaisuus tuntui plussalta.

Sisällä päärakennuksessa bändi jo lämmittelikin, tyhjälle salille. Tyttö makeshift-kassan takana odotteli tanssijoita. Lapussa luki pääsymaksu 15€. Aika hinnoissaan, jos minulta kysytään. En muista maksaneeni kymppiä enempää moneenkaan paikkaan Stadissa. Tosin siitä on monta vuotta, enkä ylipäänsä kai monestikaan joutunut itse maksamaan sisäänpääsyjä…

Itse hotelli-respan takana ei ollut ketään. Soittelin kelloa (joka ei kyllä bändin yli kuulunut juuri mihinkään), soittelin toisenkin kerran. Kävelin kuikuillen henkilökuntaa. Lopulta tyttö tanssikassan takaa kävi hakemassa henkilön paikalle ja sain huoneeni. Hyvä ettei sama kuin missä viimeksi täällä yövyin (silloin saavuin autolla). Kävelin hotellin sisäpihan poikki huoneeseeni, pudotin kantamukseni sängylle ja vedin märän ja kuivan kengän jalastani. Toivottavasti kenkä kuivuu huomiseksi. Irtopohjallinen lienee imenyt suurimman osan märästä itseensä.

Tällä kertaa tein seuraavaksi jotain, mitä en normaalisti ikinä: avasin huoneen telkkarin. Toiveikkaana etsin Foxia ja löytyihän se. Ilta pelastettu, voin katsoa X-Filesit telkusta. Avasin kotoa asti tuomani lonkeron, joka ei edes ollut kylmää enää, ja lysähdin sängylle. Ja sitten soitti tosikoinen…

Viime perjantaina siinä puoli kolmen aikaan tarkistin lentolaukkuni vielä viimeisen kerran, taputtelin passia käsilaukussa ja naputin kännykällä taksitilausteksterin. Vedin tennarit jalkaani ja takin päälleni ja kävelin laukkuni kanssa pihatien alkuun taksia odottelemaan. Aika usein se tulee tuosta lähitolpalta ja on jo pihassa odottamassa, kun vielä vedän takkia kiinni, mutta tällä kertaa oli tolppa ilmeisesti tyhjä, sillä kuski naurahti minulle, että tulipa viestini kreivin aikaan: hän oli 100m päässä Kehä1:n risteyksestä Tuusulanväylällä ja kuittasi salamana.

Kentältä löysin muutama ensimmäinen duunikaveri. Toimistoninjallamme oli kaikille boarding cardit kyllä, mutta otettiin silti laitteesta uudet, niin päästiin menemään turvatarkastuksesta läpi muun porukan ollessa vielä matkalla. Checkin toisella puolen suunnattiin kohti porttia ja kyseltiin, missä olivatkaan he, jotka olivat menneet sisään Business-luokan tarkastuksesta – toiset meistä matkustaa enemmän kuin toiset 😉 – ja mentiin perässä portin lähelle baari-ravintolaan, minne vähitellen valui lisää meidän väkeä yhden tehtyä WhatsAppiin ryhmän reissua varten ja tiedotettua whereaboutseistamme siellä.

Tilasin super-snackin – nachoja, jalapeno-poppereita ja mozzarella-tikkuja – sekä gin&tonicin (Tanqueraylla tietenkin, Beefeater olisi muistaakseni ollut se toinen vaihtoehto). Tänään tuota hetkeä muistelin, kun popsin jalapeno-poppereita, mozzarella-tikkuja ja sipulirenkaita kyytipoikana g&t, paluumatkalla Berliinin kentältä ostetusta Tanqueraysta.

Siiryttiin portille ja koneeseen, askel oli vielä kepeä ja mieli virkeä, kun lentokoneessa jutusteltiin ja vitsailtiin ja kuka mitäkin vielä juomaksi tilasi. Berliinin kentältä siirryttiin takseilla hotellille, saatiin huoneavaimet ja istuttiin hetki hotellin baarissa yksillä (tai kaksilla). Baarin listalla oli kokonaan oma sivu Caipirinjoille tai sen johdannaisille. Oikein hyvät Caipirinjat sieltä saikin. Illalliselle käveltiin kulman taakse ravintolaan, jonka menusta löytyi mm. siansorkkaa. Siinä kulkee minunkin rajani. Söin alkupalaksi taivaallista friteerattua camembertiä ja pääruuaksi grill mixin eli possua ja nautaa.

Osa jatkoi illanviettoa aamuyön tunneille asti, mutta minä ja huonetoverini (ja jokunen muukin) palattiin huoneeseemme puolen yön aikaan. Puoli kolmelta heräsin WhatsApp-ryhmään tulleeseen viestiin – yhteen monista, mutta piippaukset ryhmään tuntuvat tulevan vähän randomisti – laitoin kännykän äänettömäksi ja käänsin sen naama alaspäin ja jatkoin unia. Huonekaverini heräsi puoli kahdeksan aikaan luullen kellon olevan jo puoli yhdeksän, sillä hänenkään kännykkänsä ei ollut automaattisesti vaihtanut aikaa. Laitettiin itsemme päiväkuntoon rauhaksiin ja mentiin tsekkaamaan hotelliaamiainen. Vallan runsas ja monipuolinen oli!

Lähdettiin muutamassa eri porukassa kaupunkia katselemaan päiväksi. Meidän ryhmä käppäili Ampelmann-kaupan kautta jatkuvasti pahenevassa räntäsateessa ensimmäiseksi katsastamaan Checkpoint Charlien ja sen vieressä olevan muurinpalan näyttelyineen. Siihen mennessä kun siitä matkaa jatkettiin, alkoi olla jo sormet ja varpaat kohmeessa yhdellä jos toisellakin – Berliinissä oli melkeimpä Helsinkiäkin huonompi sää! – ja suunnattiin glühweineille, kaakaoille ja pienille herkuille yhteen Friedrichstrassen lukuisista kahviloista.

Matka jatkui yhden ostoskeskuksen läpi ja kohti Brandenburg Gatea ja edelleen Holocaust-musitomerkin ohi (sade oli jo niin märkää ja kaikilla oli kylmä, ettei edes harkittu sen tarkempaa ihmettelyä silloin vaan se jäi sunnuntaille) Mall of Berliniin shoppailemaan pikkuisen. Se oli iso ja täynnä ihmisiä. Tunnin verran siellä pörrättiin omia reittejämme ennen kuin tavattiin lounaalle. Löysin itselleni Desigualista kivan hameen ja puseron ja lounaan jälkeen kevytuntsin Uniqlosta. Tytöille en oikein mitään vaatetta osannut ostaa, moodringit heille ostin, Info-kaupasta ostetun muurinpalasuklaan ja muutaman muun pikkujutun lisäksi tuliaisiksi.

Lounas siinä Mall of Berlinin kyljessä olevassa italialaisestyylisessä ravintolassa oli erinomainen! Pihviä ja viiniä ja jälkkäriksi Irish Coffee. Siinä istuessamme tuli viesti, että illallinen on sitten argentinalaisessa pihviravintolassa. Taisi tulla muutama gramma lihaa syötyä tuossa viikonloppuna… Oli nimittäin illallinenkin maittava, ja siinä ravintolassa, niin ketjurafla kuin olikin, oli viikonlopun paras punaviini. Joku italialainen. Kolmas kerta toden sanoi. Ruoka on Berliinissä hyvää ja edullista, mutta viineistä eivät kyllä paljon tiedä…

Lauantai-ilta meni tuntia myöhemmäksi kuin perjantai, siis minulla ja huonekaverillani. Olihan siellä osa tietenkin juhlinut aamuun asti, kuten kuvaan kuuluu. Minusta on kai tullut jo vanha, “kun en enää pöydilläkään tanssi”, kuten eräs minulle kotimatkalla lentoa odotellessa vinoili. Sunnuntaina aamupäivällä, aamupalan jälkeen, lähdettiin jälleen erilaisissa ryhmissä liikkeelle. Oli vähän parempi sää kuin lauantaina ja niinpä kuljeskeltiin Holocaust-muistomerkin uumenissa ja kierrettiin parit joulumarkkinat. Paahdettuja kastanjoita, glühweinia, salamia kotiintuomisiksi, tytöille kaulaketjut kivoilla riipuksilla ja sen sellaista.

Currywurstia lounaaksi eräässä kivassa paikallishenkisessä ravintolassa, jonka hampurilaiset olivat isoja ja kuulemma schnitzelitkin oikein hyviä, ja jälleen alkaneessa sateessa hotellille kamoja hakemaan. Kentällä istuttiin vielä Starbuck’sissa vähän aikaa ja sitten turvatarkastuksen läpi portille. Sillä puolen ei sitten enää paljon muuta ollutkaan kuin vessat, pieni kahvila ja “juomapullokauppa”. Karkkia ja Oreoita ja Tanquerayta sekä yksi Berliner-olut miehelle tuliaisiksi.

Kotimatkalla oli aika paljon hiljaisempaa porukkaa kuin mennessä. Oli hieno viikonloppu, johon mahtui kaikenmoista. Vähän firman tuleviakin juttuja tuli suunniteltua. Silti, borta bra men hemma bäst, kuten länsinaapurissa sanotaan. Oma koti, oma perhe, oma sänky, oma tyyny. Ja eilen aamulla taas töihin. Kohta on joulu. Pitäisi varmaan ottaa partiolaisen kalenteri viimein kelmustaan. On vaan ollut jotenkin kiire tässä viime aikoina…

[Lisää kuvia reissusta Flickrissä jahka ehdin sinne niitä laittaa]

Vuosi sitten tänä päivänä lensin Helsingin 27 helleasteesta Las Palmasin niukinnaukin seitsemääntoista asteeseen. Tänään lensin Helsingin auringonpaisteesta sateiseen Ouluun.

Kello soi viideltä. Olin heräillyt jälleen yöllä muutaman kerran katsomaan kelloa. On se vaan kumma. Viisi yli viiden nousin pesemään hampaita ja pukemaan ja sitä kaikkea sellaista. Laukun olin pakannut illalla myöhään. Aamulla piti vain muistaa nakata astmalääke laukkuun. No prob, tällä kertaa. Viimeksi unohdin sen himaan. Puin illalla valikoidut vaatteet päälleni, sipaisin vähän meikkiä naamaan, silittelin hetken koiria ja sanoin miehelle heipat. Tilasin taksin tekstarilla vaikka juuri viime viikolla luin Valopilkun toimivan nyt Stadissakin. En siinä aamusella viitsinyt kokeilla appiä ekaa kertaa, kun oli koneeseenkin ehdittävä.

Kentällä kaivelin boarding passia OneDrivesta samalla kun jo piti laittaa läppäriä, iPadia, rotsia ja kaikkea laareihin ja turvatarkastushihnalle. Käveltyäni piippaamatta läpi metallinpaljastimesta (en enää lennä koroissa, ne oli laukussa nytkin) aloin keräillä kamojani, kun huomasin yhden turvatarkastuskundin tsekkailevan reppuani sillä silmällä. Mietin, mikä ihme siinä oli niin erikoista, kun kundi kysyi: “Onko tää sun reppu?” Nyökkäsin ja tajusin. “Sun pitäs tyhjentää tää vesipullo tai heittää se pois.” Vettä oli onneksi alle puoli pullollista, kulauttelin kurkkuuni. “Se unohtui, kun etsin boarding passiani.” Ei muuta kun etiäpäin sanoi mummo lumessa. Takanani tulleella oli sama vika rahikaisella.

Kävelin ulos turvatarkastuksesta, iloisesti ohi taulujen (joista olen aina porttini tsekannut) ja ihmettelin, mihin hitsiin ne taulut oikein on viety. Pelkkiä mainosvideoita näköpiirissä. Palasin tarkistamaan porttini ja toteamaan, ettei ainakaan kävelyyn kuluisi aikaa. Piipahdin WC:ssä täyttämässä vesipulloni (uudelleen) puolilleen ja astelin portin viereiseen kahvilaan. Savulohiruisleipä ja cappucino. Kävelin tarjottimineni etsimään pöytää. Meinasin istua yhteen niistä tyhjistä siinä keskellä, kun ymmärsin miksi ne olivat kaikki tyhjinä. Aurinko paistoi niissä suoraan silmiin. Istahdin baarihyllylle sen sijaan, katselemaan tapahtumaköyhää lentokenttää. Ja huomasin jättäneeni lentolaukkuni kahvilan kassan viereen.

“…ja muistattehan, että vain yksi käsimatkatavara on sallittu koneessa,” päätti Norwegianin portinvartijanainen boarding-kutsunsa. En hievahtanutkaan vielä paikaltani jonoa vilkaistuani, mutta aloin hiljaa valmistautua kertomaan naiselle, että voin kyllä tunkea reppuni lentolaukkuuni siksi aikaa, kun kävelen portin läpi, jos se tekee hänet iloiseksi. Kukaan ei kuitenkaan huomauttanut minulle siitä, että mukanani oli lentolaukku, läppärireppu ja käsilaukku. Astelin koneeseen tyytyväisenä, miettien että olisin hyvin ehtinyt nukkua puoli tuntia pitempäänkin. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää.

Jos Norwegian onkin nipo noissa laukkuasioissa – olen kerran kinannut niistä kotimatkalla Las Palmasista heidän kanssaan – on sillä kuitenkin puolensakin. Kännyköistä ja iPadeista ei niuhoteta, kunhan ovat lentotilassa. WiFikin löytyy. Ja Ouluun ja takaisin ovat onnistuneet haalimaan Finskiltä ne parhaimmat aikaslotit. Siksi minäkin lensin sillä tänne, täpötäydessä koneessa, ja huomenna takaisin. Luin kirjaani iPadilta nousun ajan ja vähän matkaa lentoon. Sitten alkoivat luomet painaa. Suljin padin ja painoin pääni seinää vasten. On aika harvinaista, että nukahdan lentokoneessa, mutta havahduin seuraavaksi siihen kun renkaat koskettivat kiitorataa.

Vaihdoin tennarit korkoihin ja klopsuttelin taksiin. Oulussa niitä sentään on lentokentällä koneita vastassa. Sen tiesin entuudestaan. Kysäisin kuskilta matkalla, vieläkö tekstaritaksi toimii Oulussa ja joko Valopilkku on otettu täällä käyttöön. Valopilkkua ei vielä, mutta pian pitäisi tuleman. Sanoi kuski, että se on kaavailtu kyllä koko maan kattavaksi, jahka kerkiävät järjestelmät kuntoon laittaa. Se on hyvä se! Tekstaritaksista ei osannut sanoa varmaksi mitään; oululaiset eivät tiettävästi ole ottaneet sitä oikein omakseen. Päivän päätteeksi testasin ja vielä toimi. Ravasin silloin yhteen aikaan täällä niin tiuhaan, että on taksin numerot vieläkin kännykässä.

Taksin kurvatessa Scandicin sisäpihalle totesin, etten sittenkään ollut silloin aikaisemmilla reissuillani ehtinyt yöpyä ihan jokaisessa Oulun (isossa) hotellisssa. Taisin jossain vaiheessa tykästyä Radisson Sasiin niin etten muita testannutkaan. Scandic on kuitenkin mukava myös (riippuu ihan mitä haluaa tehdä: tämä on lähempänä keskustaa, Radisson lähempänä Hupisaaria, vaikka eihän kummastakaan pitkä matka ole kumpaankaan). Tällä kertaa varasin Scandicin, kanta-asiakkuuden takia. On kai se kuuden euron ravintoalvoucheri niille ihan edullinen diili, kun minutkin saavat sen houkuttamana valitsemaan Scandicin, minne menenkin.

Vähän oli kalsa ja tosiaan sateisen oloinen ilma, joten kirjauduttuani sisälle hotelliin ja vietyäni kamat huoneeseeni, suuntasinkin keskustaan enkä Hupisaarille dallailemaan, kuten usein olen tehnyt. Melkein vähän houkutti mennä katsomaan olisiko se yksi lävistysliike vielä siellä Anttilan yläkerrassa ja olisiko heillä ollut aikaa laittaa yksi napaläväri. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen. Jotenkin, kun se kasvaimen jämä on vielä päässä, tuntuu etten halua uutta lävistystä, kun kuka tietää vaikka vuoden päästä se taas olisi mennyttä. Suuntasin sen sijaan kävelykadulle kuljeksimaan.

Ihan siinä käppäilin, minding my own business, kun silmäkulmaani lensi *jotain*. Kipristin silmäni kiinni ja yritin nyhtää sormillani pois sitä jotakin, joka tuntui pyrkivät sisälle silmääni. Vihdoin ja viimein sain nypättyä silmästäni melkein sentin mittaisen ötökän! Se tipahti maahan jalkoihin ja pitemmittä tutkailuitta nyhräsin sen kengälläni kuoliaaksi. Silmäkulmaani kirveli. Palasin HenkkaMaukkaan, jossa juuri olin käynyt hypistelemässä ihania paitoja, ostamatta kuitenkaan mitään. Pukukopissa tutkin silmäkulmaan ja tyytyväisenä näkemääni (eli ei mitään normaalista poikkeavaa havaittavissa) palasin ulkoilmaan jatkamaan tallustelua himpun verran kirvelevän silmän kanssa, toivoen ettei se ala turvota.

Ulkona kävelemisestä tuli jotenkin blääh, joten jatkoin hienosti H&M:ssä aloitettua sovitan-mutten-ostakaan-hähhähhähhää-shoppailuani parissa muussa keskustan kaupassa. Olisin ostanut kympillä valkoisen toppaliivin Seppälästä, mutta sitä oli jäljellä vain L niinkuin Liian iso. Olisin ostanut sieltä kympillä farkutkin, mutta niitäkin oli vain vääriä kokoja jäljellä. Edes normaalihinnalla en löytänyt sieltä oikean kokoisia. Kävelin pettyneenä Stockan Alkoon ostamaan pienen pullon Pinot Grigiota nautittavaksi chevré-salaattini kanssa sitten hotellihuoneessa. Matkalla hotellille kurvasinkin sinne HenkkaMaukkaankin vielä kerran. Veni, vidi, vici. Farkut, ihana keveä tunica ja sen alle toppi.

Huomenna uutta päälle. Johan himassa tuskailin, kun kaikki vanhat vaatteet kyllästyttää taas!

En muistanut edes, miten onneton Oulun keskusta on. Siis yksi Suomen isoimmista kaupungeista kuitenkin, ja sen keskusta on ankeampi kuin Joensuun! Tai Vaasan, Kokkolan, Kajaanin, Jyväskylän… jatkanko vielä? En tiedä, missä kaikki kaupat täällä on, mutta ei niitä ainakaan tuolla Stockan liepeillä ole kuin muutama hassu. Siksi kai olen yleensäkin täällä mieluummin nauttinut tuosta keskustan läheisestä kauniista luonnosta ennemmin kuin edes yrittänyt shoppailla. En minä varsin *yrittänyt* nytkään, mutta, siis…

Nyt tekisi mieli sulkea silmät ja nukkua. Hiukkasen väsyttää viikonlopun autotallinsiivousten ja tämän aamun aikaisen nousun jälkeen. Kaipa sitä kohta voisi ummistaa silmänsä.