Heräiltiin Äitienpäivään. Kotona vain minä, mies ja karvalapset. Mietiskelin, minkä verran se minua haittasi. Vähän, muttei kamalasti. Olisihan se kiva jos pitkästä aikaa tytöt olisivat luonani Äitienpäivänä, mutta laittaisivatko enää aamupalaa kuitenkaan? Eihän ne enää tee korttejakaan – esikoiselta tosin sain ihanan Instakuvan 🙂 – saati lahjoja tai keräile valkovuokkoja tai… Tosikoinen tuossa viikolla kysyi saman minkä esikoinen pari vuotta sitten jo: “Haittaako ettei mulla ole sulle mitään äitienpäiväksi?” Sai saman vastauksen kuin esikoinen silloin. Ei haittaa. Äitienpäivä on oikeasti arjen jutuissa, yhdessäolossa, läpi vuoden.

Eilisen vapaapäivän – käytiin illalla saunassa ja päivällä leffassa katsomassa Big Game ja nyt vaan odotan että slipsumiin ilmestyy lausahdus “You’ve got to cock it, motherfucker” ja että suomalaiset elokuvantekijät alkais enemmänkin tehdä leffoja enkuksi jolloin minäkin voisin niitä katsoa, kun ei joka repliikissä ole sitä perkelettä – jälkeen oli aika tehdä taas hommia himassa ja ennen muuta pihalla. Ihan ensimmäiseksi, koirien aamulenkin ja fritatta-aamupalan jälkeen, tartuin ruohonleikkuriin.

Miehen käsi ei vielä kestä sellaista tärryytystä, joten ruohonleikkaus on varmaan koko kesän meidän muiden harteilla. Ei se mitään, se oli vallan mainiota hyötyliikuntaa, vaikkei moottorileikkurin työntäminen olekaan läheskään niin rankkaa kuin sellaisen hyrrän. Ei manuaalivehkeellä erkkikään tätä meidän pihaa jaksaisikaan leikata. Parin tankillisen kokoinen piha, yksi harvoista viimeisistä isoista pihoista näillä nurkilla. Leikkasin nurtsin ja kävin kesannolle jätetyn alueen kimppuun kuin ruohonleikkuri olisi ollut hungry hippo, tiedättehän sen pelin.Nyt on fiini piha!

Sillä välin mies alkoi karsia omenapuusta kuolleita oksia, joten kun olin saanut nurmikonleikkuun tehtyä, aloin pätkiä oksia pieniksi sahalla ja ilman, ja niputin ne narulla. Tuli mieleen Tytti, Tetti ja Tyllerö -kirja, jossa on risuja kantava eukko metsässä. Raivasin vähän kukkapenkistä viime vuoden kuivaa pois ja istutin muutaman ensimmäisen auringonkukan maahan. Muu maahan menevä saa vielä odottaa – aloitin kasvimaan raivaamista, mutta vaikka harasin siitä kuivaa heinää parin hevosen viikon tarpeiksi, näyttää se yhä siltä kuin siihen ei olisi koskettukaan! Joku maankääntölaite tarvitaan (en minä sen nimeä muista).

Mies lähti hakemaan lautoja joltakulta, joka sellaisista oli hankkiutumassa eroon ja minä jäin pihalle paistattelemaan päivää auringosta nautiskelevien koirien kanssa. Koirat kieriskelivät vastaleikatulla nurmella ja pureksivat omenapuun oksia, joita maasta löysivät. Minä vapautin varpaani ja olin vähän aikaa paljain jaloin. Niin kauan kuin aurinko vielä helli. Sitten vyöryivät pilvet ja tuli vilu. Puin puseroa päälle ja sukat ja kengät jalkaan ja aloin tehdä vartaita siinä pihalla. Katselin taivasta ja mietin keritäänkö niitä grillatakaan ennen sadetta.

En saanut vartaita loppuun asti edes, kun oli pakko mennä sisälle. Itselläni oli näpit kohmeessa, koiratkin tulivat viereen värisemään. Mies kuitenkin urhoollisesti grillasi palattuaan, sillä välin kun minä hain esikoisen meille. Olin jo ihan valmis kuukahtamaan lepoasentoon, kun olin saanut grilliherkut rinnan alle, mutta vielä tsempattiin ja asennettiin viimeiset keittiön välitilalevyt ja tiskipöydän yläpuolelle valot. Kannatti tsempata!

Vasta kahdeksan jälkeen päästiin syömään Äitienpäiväkakkua. Cappucino-moussekakku, kaupan pakaste. Kaikkea ei voi ehtiä 😉 Sanoin miehelle päivällä, ettei tämä ole ihan sitä tavanomaista Äitienpäivän viettoa. Mies vastasi, etten minä olekaan ihan tavanomainen äiti. Muistin silloin, etten ollut vielä soittanut ei niin tavanomaiselle isoäidilleni, joka 90 vuoden arvokkaassa iässä niinikään on viettänyt Äitienpäivää puutarhahommissa. Soitin.

Äitiäni oli tänään ikävä. Vuosi sitten Äitienpäivänä puhuin äitini kanssa viimeisen kerran. Tänään on olleet tunteet kovin pinnassa ja kyyneleet herkässä, kaiken puuhan ja auringonpaisteen keskellä. Esikoinen kirjoitti Instagram-kuvaan, Äitienpäivä-korttiini, että maailma muuttuu, mutta äiti on aina äiti. Näin on tyttöseni. Äiti on aina äiti, vaikka olisit kuinka vanha itse. Ja kun äitiä ei ole, on ikävä. Äiti vierailee paljon unissani tosin. Jollain tapaa kai äiti on aina läsnä.

Mitä yhteistä niillä on? Lasinsirpaleilla, metalliromulla, kivillä ja risuilla? Kaikkia niitä kerättiin tänään meidän pihalta ja pihan tuntumasta, takapihan metsikönreunasta.

Päivä valkeni vaihteeksi kauniina, eilisten sateiden jälkeen. Ulkona oli yli kymmenen astetta lämmintä jo (“jo”) yhdentoista aikaan, kun mentiin koirien kanssa ulos aamun ekalle kävelylle (hei, eilen mentiin ulos ekan kerran vasta puolenpäivän jälkeen!). Patistettiin tytöt pukeisiin ja pihalle, kunhan koiratkin oli saaneet aamupalan. Haravanvarteen lehtiä ja risuja haravoimaan, jokikinen likka. Koirat kytkettiin pihalle, mies kävi autotallin rojujen kimppuun ja minä kävelin metsänlaitaan jätesäkin kanssa.

Tiesin jo valmiiksi, että siellä on lasia. Rikkonaisia pulloja ja isojakin lasinpaloja. Tiesin myös, että siellä on ruosteista romurautaa. Vanhoja saranoita ja nauloja. Mutten ollut ollenkaan varautunut siihen, mitä sieltä puskista, kivien ja sammalen alta löytyi! Näyttäisi siltä, että kun tämän talon ikkunoita joskus ammoin uusittiin, heitettiin vanhat tylysti sinne metsikköön. Siellä oli isoja ja pieniä ikkunalasinpaloja, ikkunoiden saranoita ja järkyttävän kokoisia rautanauloja. Osin mullan alla, osin pinnassa.

Keräsin säkillisen sitä jätettä sieltä meidän käyttämän polun vieriltä ja kohtalaisen järkyttyneenä siirryin toiselle puolen, kompostin taakse tutkailemaan, mitä sieltä löytyy. Siellä oli ihan eri setti roskaa. Rikkinäisiä ja ehjiäkin viinapulloja, erilaisia korkkeja, valmislaatikoiden vuokia (tyyliin Saarioisten maksalaatikosta), muovisia rasianpaloja, isojakin ruosteisia romurautahässäköitä niin upoksissa, etten saanut niitä edes ylös. Niin ja muovia. Rakennusmuovia kaikkialla. Ihan kuin koko metsänlaita olisi joskus muovitettu!

Sen siivousurakan päätyttyä tartuin haravaan minäkin. Aloin haravoida nurtsilta kiviä takaisin pihatielle. Kolatessa kivet kulkevat. Ei ole kiva ollenkaan kolata pitkää soratietä, kun sora lähtee mukaan. Eikä varsinkaan ole kiva keväällä yrittää saada soraa takaisin pihatielle. Vielä vähemmän kiva on yrittää ajaa nurmikkoa, jossa on soraa. Ei me sitä ihan kaikkea varmaan saatu pois, mutta pahimmat.

Kun piha oli haravoitu ja järjestelty, viritettiin jo maaliskuussa ostettu riippumatto puiden väliin. Siis, ei me mitään kärsimättömiä, mutta kun sillon jo tuntui, että kesähän on ihan ovella! Vielä tuli takatalvi ja toinenkin, eikä niitä riippumattokelejä varmaan vieläkään päivittäin ole (niin ja onhan vielä töitä ja kouluakin), mutta nyt on köydet puissa ja riippiksen saa pihalle helposti aina kun siltä tuntuu. Eikä sada.

Keittiö sai tänään olla ihan keskenään viimeisiä vaille. Ollaan tässä vielä pitkin viikkoa, Vappua ja eilenkin viimeistelty sitä, ja silti vielä siellä on muutama homma tekemättä. Tänään oli kumminkin niin upea päivä, että käytettiin se illan sateeseen saakka pihatöihin. Vaikka mies grillasi päiväruuaksi juustohampurilaisia ja Tinos-makkaraa, joutui siellä keittiössä vähän hommia tekemään. Ruokahommia. Tytöt sai quesadillat välipalaksi jossain välissä ennen kuin vein esikoisen tallille, ja päiväruuan lisukkeiksi duunailin salaattia ja parsaa.

Siinä kuuden pintaan lähdin hakemaan tallin koulukisavoittajaani kotio. Kehällä kaivelin aurinkolaseja silmille, vaikka vettä (ja rakeita) oli alkanut tulla oikein taivaan täydeltä – ajoitus ei olisi voinut olla parempi! Tuumiskelin, että aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä. Antaa tulla vaan! Meillä on iso ihana piha, riippumatto, trampoliini, tikkataulu (minä jo leikin Robin Hoodia yks ilta ja halkaisin tikan toisella 😀 ), grilli, kaasupoltin, yrttejä, kukkia sun muuta istutettu ja tarkoitus on muurata tiiligrilli savustimella ja kasata pihalla pressun alla odottava leikkimökki varastoksi, joten ulkoprojektiakin riittää 😉

En oikeastaan edes osannut sillä tavoin aktiivisesti sitä kaivata. Puolisen vuotta on nyt oltu ilman tiskikonetta. Elin teinivuoteni ja ensimmäiset kuusi naimisissaolovuottani, yhteensä siitä kertyy kaksitoista vuotta ilman tiskaria. Mutsin kanssa teininä joutui tietty tiskaamaan, aivan kuten meidän teinimme nyt. Ja tietenkin omassa kodissani tiskasin. Kahden tai kolmen ihmisen astioita.

Täällä meillä asuu joka toinen viikko kolme- ja joka toinen viikko viisihenkinen perhe. Tiskaria sai pyörittää päivittäin silloin kun meillä sellainen oli. Tiskata sai päivittäin, kun ei ollut tiskikonetta. Sellaisessa pienessä keraamisessa tiskialtaassa, jota kaikki vihasimme. Kuivauskaappiakaan meillä ei ollut, joten astioita ladottiin pieneen kuivaustelineeseen mökkimeiningillä ja aina piti toisen olla kuivaamassa yhden tiskatessa.

Nyt on. On kuivauskaappi, kunnolinen teräksinen tuplatiskiallas ja tiskikonekin taas käytössä, ja saman tien hurisemassa! Keittiöremontin osa N, se viimeinen viimeinkin, aloitettiin viime lauantaina. Kunnianhimoisesti kuvittelimme tekevämme senkin loppuun asti viikonlopun aikana, mutta eihän se nyt ihan niin käynyt.

Lauantaina laastittiin. Sekoitin käsikipsilaastia kepillä ja käsin, ja sitten levitettiin sitä keittiön seinään, peittämään tiiliseinä, josta oli pakko silloin joskus piikata laastit pois niiden halkeiltua niin pahasti laattojen irrottamisen myötä. Seinä ei ihan ollut kuiva vielä sunnuntaina 😉 Ei se kai ihan ole kuiva vieläkään. Soviteltiin siihen kuitenkin sunnuntaina jo Ikean välitilapleksejä. Ei niitä siihen voinut vielä jättää. Ja sittemmin todettiin, ettei se taida ihan niin yksinkertaiseti mennä muutenkaan.

Lauantaina myös maalattiin, taas. Se seinä siitä tuoreen laastin ympäriltä. Sunnuntaina asennettiin sille seinälle avohyllyä, tiskikaappia, ruokakomeroa ja liesituuletin. Kasattiin Ikeasta haetut mix-and-mismatch allaskaapit – eihän noihin meidän ysärikaapinoviin mitkään modernit ovet enää mätsää, joten mentiin sitten kunnolla toisennäköiseen siltä osin – ja soviteltiin niitä jo vähän paikalleen. Yllättävän hidasta hommaa kaikkiaan.

Sunnuntai-ilta ei ihan päättynyt siihen, että keittiö on käyttövalmis. Homma jatkui eilen illalla duunipäivän jälkeen, kun kiinnitettiin alakaapit toisiinsa ja soviteltiin lauantaina katkaistujat tasoja alakaappien päälle. Eihän se ihan ollut putkeen mennyt, vaan jouduttiin vähän sahaamaan lisää. Onneksi niin päin. Ja onneksi on noita työkaluja!

Tänäänkin jatkettiin. Tänään viimein sai kaatua petiin tuplatyöpäivän jälkeen tyytyväisenä (no, oltiin me kyllä sunnuntainakin tyytyväisiä, mutta eilen vähän otti päähän, että kaikki on aina niin vaikeaa), kun tiskialtaan aukon sahaaminen oli onnistunut just eikä melkeen, putkihommat, hanan ja altaan kiinnitykset, silikoonaukset, kaikki meni kuin elokuvissa. Se tiskarikin haettiin autotallista, laitettiin paikalleen ja hups vaan, kun tuolta roinan seasta löytyi kuin löytyikin oikeanlainen supistusliitinkin sitä varten!

Jos teiniäni siteeraisin, sanoisin: “Nyt tuntuu siltä, että hyvältä tuntuu.” Todellakin tuntuu 🙂 Ja tiskikone se hurisee pesten ensimmäistä lastiaan kuukausiin. Niin, ja keittiössä on taas juokseva vesi. Muutama päivä tässä kuluikin ilman.

Ei se keittiö vieläkään silti valmis ole. Homma jatkuu huomenna ja ylihuomenna ja niin kauan kunnes on. Paitsi Vappuna ei tehdä keittiöremppaa. Toivottavasti Vappuna remppa on jo valmis.

Tähän mennessä keittiörempassa tapahtunutta:

• Muutto. Tätitalomme keittiössä oli 65cm korkea tiskipöytä, jokunen seinäkaappi ja kulmaan rakennettu kiinteä kaappi. Muuton aikaan ostettiin uusi keittiö, sellainen, minkä joku myi Tori.fi:ssä kokonaisuutena. Vanhan piti olla purettuna ja uuden asennettuna ennen muuttoa. Heh. Eihän se niin mennyt. Erinäisistä syistä, joista vain yksi on, ettei mies ehtinyt sitä tehdä, mihin siihenkin on useampi syy kuin vain yksi.  Uusi keittiö oli siis epämääräisinä pinoina purkamattomassa keittiössä. Hyvä kun sinne sisään mahtui. Ensimmäiset viikot syötiin syötiin take-awayta.
• Vanhan purku. Kangettiin vanhat kaapit ja tiskipöytä irti ja pihalle.
• Hella ja uuni. Uuni saatiin skulaamaan, mutta se hella. Vanhan talon vanhat sähköt ja adios keraaminen uuniin kytketty liesi. Mikä lie oikosulku ja hella sirpaleina. Väliaikaiseksi korvaajaksi tuli yksi yksinäinen induktiokeittolevy.
• Raivaus. Olihan se jossain vaiheessa järkeistettävä, se keittiö, vaikkei sitä vielä saatukaan paikalleen. Jossain vaiheessa siis kannettiin kaikki ulos ja uudelleen sisään, jotenkin fiksusti niin että käytettävissä oli muutakin kuin jääkaappi ja uuni.
• Putkihomma. Ei se ihan yhdessä viikonlopussa mennyt. Vanhat putket pois, uudet tilalle. Sulkuventtiilit putkiin, ettei tarvii aina koko talon vesiä katkoa, jos jotain keittiössä tehdään (kuten vaihdettiin hanaa ja tiskiallasta ja…). Vanha järisyttävä rautaviemäriputki pois ja (väliaikainen) muovinen tilalle. Puukkosaha ja monen monta muuta työkalua tarvittiin. Muutama niistä putosi lattian välitilaankin. Ongin ne sieltä ihan parhaalla työkalulla, sellaisella grabby toolilla! Se on pelastanut paljon.
• Redneck-keittiösaareke. Joulun aikaan oli jo pakko saada lisää pöytätilaa keittiöön. Duunattiin parista sahapukista ja yhdestä keittiötasosta väliaikainen saareke. Se seisoi siinä nelisen kuukautta.
• Muurausten purku. En enää edes muista, miksi ne muuraukset piti piikata irti. Siihen oli joku vallan hyvä syy. Hellan takana on nyt vielä kiva tiiliseinä, jonka säilyttämisestä sellaisena vähän haaveilin, mutta siihen liittyy liian monta muttaa.
• Sähkötyöt. Alusta asti oli selvää, että keittiön sähköt pitää uusia. Sitten kävi selväksi, että koko talon sähköt pitää uusia. Sitten kävi selväksi, ettei keittiötä voi uusia ennen kuin sen sähköt on uusittu. Ne sitten maaliskuussa uusittiin.
• Uusi liesi. Ostettiin se jo joskus alkutalvesta, mutta seKIN odotti niitä sähköjä. Sähkötöiden myötä saatiin siis uusi liesi käyttöön, joskin sillei hienosti muutaman kakkosnelosen varaan väliaikaisasennettuna 😀
• Maalaus + kaapiston asennus, osa 1. Viime viikolla keittiössä lopulta alkoi tosissaan tapahtua. Osa 2 sitten ens viikonloppuna.

Viime torstaina tartuin pajavasaraan ja isoon sorkkarautaan, sen jälkeen kun olin repinyt seinästä N kappaletta vanhojen sähköjohtoputkien kiinnikkeitä. Ai miksikö minä eikä mies? Koska miehen kädestä katkesi luu pari kuukautta sitten, eikä hän voi edelleenkään kovin kummoisia hommia sillä tehdä. Sitä paitsi, etenkin tuo kaappien purkaminen käy ihan terapiasta, kun saa tuhota kaiken frustraation ulos 😉

Hakkasin, väänsin ja riuhdoin ja sain kuin sainkin kaapit palasiksi ja seinästä irti. Jäljelle jäi vain maalaamaton seinä ristinmerkkeineen.Lauantaina otin käteeni (lue: mies ojensi) monitoimityökalun, jolla raavin ja sitten hioin seinän ja epätasaisuudet pois. Hengitysmaski naamalla, suojalasit silmillä, kuulosuojaimet korvilla. Silti satunnaiset hippuset löysivät tiensä silmiini ja toiset paitani alle.

Kun seinä ja katto olivat sileät, oli aika ottaa pensseli kauniiseen käteen ja alkaa maalata. Reunat, listat ja katto urineen pensselillä, muu seinä telalla. Ekalla kierroksella en juuri maalilla sotkenut, sillä otin rauhallisesti, mutta tokalla kierroksella alkoi olla hoppu saunaan peseytymään, joten sain sekä lisää pestävää että muutamat maalipisarat lattiaan suojakankaan mentyä mystisesti vähän myttyyn. Sauna maittoi, samoin uni, ja maali sai kuivua yön yli. Ei siitä ihan täydellisen tasaista pintaa noilla kahdella kerroksella tullut radikaalien värierojen vuoksi, mutta good enough for government work. Ehkä joskus tulee vielä korjattua seinän maalaukset siltä osin kuin seinä on kaappien asentamisen jälkeen näkyvissäkään.

Sunnuntai oli urakkapäivä. Aamupäivällä jo tartuttiin toimeen ja alettiin tyhjentää kaappeja ja raivata kamaa keittiöstä ulos, että siellä oli tilaa rakentaa uutta. Kiinnitettiin kaappeja seiniin millintarkan suunnitelmani mukaisesti. Se oli tetristä parhaimmillaan, kun perjantai-iltana istuin keittiön lattialla rakentamassa palapeliä nimeltä “miten mahdutetaan kaapit keittiöön”. On ihan toista alkaa keittiönsuunnittelu siitä, että on keittiön mitat, joiden perusteella mietitään kaapit, kuin tämä meidän keissi. Palat loksuivat kohdalleen, ja kaikki meni kuin Strömssöössä. Iltapäivästä alkoi jo innostus olla hurja, kun nähtiin kättemme jäljet. Sahattiin yksi taso kahtia väliäaikaiskäyttöä varten ja autotallista haettiin joskus jo taannoin ostettu uusi taso käyttöön. Vain tason jalat puuttuivat, sillä keittiössämme ei ole kovinkaan paljon alakaappeja. Se tosin sopii meille kuin nyrkki silmään, sillä standardi alakaappikorkeus on liian korkea siihen ikkunan kohdalle. Pätkäistiin (“you’ve become pretty good with that circular saw,” sanoi mies) se uusi taso sopivaksi ja haettiin Ikeasta siihen säädettävät jalat. Sunnuntai-iltaan mennessä keittiön toinen puolisko näytti jo ihan keittiöltä. Matot oli lattiassa, ruoka ja keittiötarpeet kaapeissa ja tasojen päällä, yrtit ikkunalla ja valot kaappien alla. Keittiön toinen puolisko on vielä ihan keskeneräinen tekele. Sen seinäkaapit on ikkunan edessä sen uuden tason alla (kunhan ne siitä lähtee, tulee siihen matala avohyllykkö ja taso lasketaan niin alas, että ikkunan saa auki), tiskiallas ja allaskaapit menee uusiksi, uudet tasotkin tarvitaan ja ihan ensiksi tiiliseinän uudelleenrappaus. Siinä sitä urakkaa ensi viikonlopuksi. Uudet huonekalut ja tiskikone odottavat autotallissa, vain tiskiallas vielä hakematta (mutta varattu jo sekin). Tavoite on, että sunnuntai-iltana on keittiö valmis ja saadan tiskari taas käyttöön! Vastahan tässä on puolisen vuotta tiskattu käsin pienessä keraamisessa altaassa. Kaikkeen sitä sopeutuu, mutta on se huippua saada keittiö kuntoon!