Kirjallista

3.3.2014 MarilkaLeave a comment

Muistelen kirjoittaneeni jotain tämän suuntaista ennenkin, mutta teen sen uudestaan. Alunperin minun piti kirjoittaa tämä jo eilen, mutta sitten syntyikin kokonainen postaus vain Evanovichista. Ei siis hänestä (eikä samassa yhteydessä käsitellystä Charlotte Hughesista) ja niistä kirjoista tässä sen enempää, vaan keskitytään siihen muuhun mitä olen lukenut ja luen, ja vähän siihenkin mitä en lue ja miksi.

En lue juurikaan mitään suomeksi. En ollenkaan epäile, etteivätkö kotimaiset kirjailijat voisi olla ihan ok, ja luin minä nuorempana enimmäkseen kirjani suomeksi (tosin silloinkin suurin osa siitä oli käännöskirjallisuutta), kunnes totesin englantini ruostuvan ja aloin lukea englanniksi. Ja huomaan nauttivani siitä niin paljon enemmän kuin suomeksi lukemisesta, että olen jämähtänyt. Ja tekee se kielellisesti minulle hyvää yhäkin, vaikka englanti onkin toinen arkikieleni. Tai ehkä juuri siksi.

Nykyisellään lukemistoni on aika lailla kevyen viihteellinen. Evanovich ja Hughes ovat sieltä kaikkein keveimmästä päästä, ja jonkin verran olen lueskellut täytekirjoina muuta hömppää (esim. High Heels Mysteries by Gemma Halliday ja joitain yksittäisiä kirjoja by Stephanie Bond), joka on selkeästi saanut vaikutteensa Evanovichilta. Muutoin Kindlestä löytyy kirjoja lähinnä puolelta tusinalta kirjoittajalta. Hyllyssä on kaikenlaista muutakin.

James Patterson

Pattersonilta luin ihan ensimmäiseksi jonkin niistä Alex Cross -kirjoista, mutten enää muista minkä. Cross-kirjoja minulla on jokunen paperback, mutta jossain kohti ne kävivät minusta tylsiksi, ja lopetin sarjan lukemisen. Pattersonin tuotannosta luen nykyisellään ainoastaan Women’s Murder Club -sarjaa, josta odottelen numero 13:n ilmestymistä (tai en nyt muista onko se jo ilmestynyt ja odottelen hinnan tippumista järjelliseksi? lähtöhinnat useilla Kindle-kirjoilla on aivan järjettömiä…).

Tess Gerritsen

Gerritsen aloitti uransa kirjoittelemalla keveitä romanttisia mysteereitä, joista minullakin on hyllyssä pari. 90-luvun lopulla kirjat alkoivat saada enemmän luonnetta ja sitten syntyi Rizzoli & Isles -sarja (josta on tehty itsessään ihan mukiinmenevä TV-sarjakin, joka on joskin ärsyttävän kaukana kirjojen intensiteetistä ja hahmotkin on muutettu vallan toisenlaisiksi, TV-viihteellisemmiksi). Olen lukenut melkein koko Gerritsenin tuotannon, ja kaikki R & I -kirjat tietenkin! Seuraavaa odotellessa.

David Gibbins

Gibbins on britti-kirjailija, korkeasti koulutettu sellainen, ja se näkyy kirjoissa selkeästi. Kieli on hyvin erilaista kuin jenkkikirjoissa – luonnollisesti – mutta ei vain britti-englannin vaan myös korkeamman sanaston vuoksi. Gibbinsin kirjoissa seikkailee meriarkeologi Jack Howard tiimeineen, löytäen milloin Atlantiksen, milloin kauan kateissa olleita faaraon ajan temppeleitä, milloin Troijan aarteita. Ja tietenkin he astuvat aina jonkun salaperäisen seuran tai muun varpaille ja ovat vaarassa. Viimeisin kirja oli Pharaoh, jonka luin juuri ennen sitä viimeisintä Evanovichia.

Dan Brown

Ei paljon esittelyitä kaipaa. Kaikki tietävät Da Vinci Coden ja Angels and Demonsin ja niiden jälkeiset Symbolin ja Infernon. Luen, tykkään ja odotan seuraavaa, mutta minun mielestäni Brown kirjoitti parhaansa ennen suurta suosiotaan. Digital Fortress on minusta hänen paras kirjansa.

Layton Green

Greenin kirjat seikkailevat uskontojen ja kulttien maailmassa, missä Dominic Grey selvittelee uskontoihin ja kultteihin liittyviä rikoksia yhdessä eksentrisen työnantajansa Viktorin kanssa. Intruiging stories, jotka on kudottu vallan mainiosti niin että vähän aikaa sitä joutuu aina itsekin miettimään, onko tosiaan kyseessä yliluonnolliset asiat vai löytyykö niille luonnollinen selitys. Joskus niin, joskus näin.

Patricia Cornwell

Olin uskollinen fani, kunnes lakkasin olemasta uskollinen fani. Olen lukenut viimeisimpiä lukuunottamatta kaikk Scarpetta-kirjat, plus sen toisen sarjan, joka ei ollut niin kovin hyvä edes. Scarpetta-kirjat alkoivat mennä sellaiseksi Scarpetan pään sisäiseksi bs:ksi jossain siinä Scarpetta Factorin kohdalla viimeistään, etten enää edes vaivaudu. Koko sarjan luonne muuttui kun Benton “heräsi kuolleista”, enkä sen koommin oikein tykännyt.

Leon Uris

Urisia ei löydy Kindlestä, mutta minulla on liki koko hänen tuotantonsa (Urishan on kuollut, joten uutta ei enää tulekaan) suomeksi, kovakantisina kirjoina. Poikkeuksena jokunen niistä viimeisimmistä, esim. Redemption minulla on englanniksi. Uris on ehkä yksi parhaista ikinä. Mila 18, Kolmiyhteys, Hadzi, Exodus, Redemption, Harmageddon…

Colleen McCullough

McCulloughilla on joku Caesar-sarja vai mikä se olikaan, jota en ole lukenut ollenkaan. Jostain syystä ei ole napannut edes aloittaa ko. sarjaa. Okalinnut on ollut ehkä yksi elämäni vaikuttavimmista kirjoista ja olen lukenut sen moneen kertaan. Mutta pidin myös kirjasta Tim. Ja myöhemmän tuotannon osalta On, Off oli minusta hyvä, The Touch myös, kunhan se pääsi vauhtiin.

John Irving

Sirkuksen lapsi taisi olla ensimmäin Irving, jonka luin. Se on tuolla hyllyssänikin. Sen jälkeen luin muutaman muunkin, mutta Kaikki isäni hotellit jäi kesken ja lopetti Irvingin lukemisen osaltani. Kyllästyin siihen outouteen lopulta; kaikki on jotenkin rujoa ja karua hänen kirjoissaan. Niistä ei jäänyt hyvä maku suuhun eikä mukava mieli.

Alexandre Dumas

Kolme muskettisoturia sekä sen jatko-osat, Monte Criston Kreivi sekä sen jatko-osat. Isoisoisäni oli myös fani, ja Dumas’ta löytyy meidän landelta niin monta hyllymetriä, etten minäkään ole jaksanut lopulta lukea sitä kaikkea. Olen lukenut muitakin kuin nuo edellä mainitut kuuluisimmat teokset kylläkin. Mielenkiintoisia tarinoita Ranskan ylimystön elämästä.

Mika Waltari

Aloitin tietenkin Sinuhesta, joskus lukioaikana. Luin muutaman muunkin Waltarin, kuten Mikeal Karvajalan ja ehkä vähän vähemmän tunnetun 1800-luvun Suomesta kertovan kevyemmän romaanin Tanssi yli hautojen. Pidin, mutten jaksanut kahlata koko tuotantoa läpi.

Anton Tsehov

Ekskursioni venäläiseen kirjallisuuteen. Joskus kai yläasteella meidän piti valita jokin 1800-luvun suurista venäläisistä ja lukea jokin hänen kirjansa. Jotenkin päädyin lukemaan Tsehovin teoksen Lokki, ja sen jälkeen liudan hänen muita kirjojaan, sillä tykkäsin! Mutta siitäkin on jo aikaa…

Jess Walter

Etsiskelin Amazonista joskus kauan kauan sitten jälleen uutta luettavaa, kun törmäsin Walterin kirjaan Over Tumbled Graves. Tilasin, luin ja tykkäsin ihan ok. Sitten kului vuosia, minun lukiessani vain niitä ihan lempparikirjailijoitteni kirjoja ja sitten taas oli lukemisenpuute. Etsin lisää Walteria Amazonilta. Tilasin yhden kirjan, jonka nimeä en nyt muista, ja myöhemmin pari muuta Kindleeni. Beautiful Ruins oli noista viimeisimmistä mielenkiintoisin, vaikka aika hidastempoinen taideromaani olikin. Mutta olen done Walterin kanssa, hänen kirjansa eivät ihan ole minun juttuni sitten kuitenkaan.

Andrew Peterson

Nathan McBride on vähän turhankin tehokas tappaja, hyvän puolella tosin, mutta kirjojen juonen ollessa enimmäkseen ihan kohtalaisen ok seikkailua, jossain vaiheessa kaikki se kidutusmeininkin ja tappaminen alkoi käydä vanhaksi. Ehkä jatkan sarjan lukemista jossain vaiheessa, ehkä en. Kolme ensimmäistä (enkä tiedä onko niitä edes enempiä) luin putkeen, siitä yliannostus. Vaihtelu on hyvästä kirjojenkin kanssa.

Tuulen viemää, Rhett Butler’s People, Scarlett

Eihän noilla ole edes sama kirjoittaja. Margaret Mitchell kirjoitti alkuperäisen Tuulen viemää -trilogian, Scarlettin kokosi Aleksandra Ripely Mitchellin muistiinpanoista, Rhett Butler’s People (by Donald McCaig) maalailee Tuulen viemän tapahtumat Rhettin näkökulmasta. Mikä lie tuossa kokonaisuudessa jaksaa aina vaan viehättää…

Randomeita mieleen jääneitä ja nuoruusvuosien juttuja

Teini-iässä luin paljon kaikkea, ensin kaiken minkä löysin mutsin kirjahyllystä ja sitten kolusin Munkan kirjaston. Mutsin hyllystä ne Urisit ja Okalinnutkin olivat kotoisin. Sieltä luin myös ensimmäiset Bond-kirjat (niitä Ian Flemingin alkuperäisiä) ja muutaman Modesty Blaisen. Lisäksi mutsilla oli kirja Eedenistä Itään, jonka luin, ja myöhemmin ostin joltain kirppikseltä oman kappalee. Marco Polo löytyi kirjastosta, Ruusun nimi kai koulun kautta, samoin kuin Tuntematon sotilas, jonka niinikään ostin itsellenikin. Samoin kuin Sotaromaanin, jahka se ilmestyi. Tripodien aika on kestosuosikki, vaikken vieläkään sitä omista.Hitchhiker’s Guide to the Galaxy on ehkä yksi parhaista kirjoista ever, ja on meillä hyllyssäkin, oikein kaksin kappalein. Toinen minun perujani, toinen miehen. Ruohometsän kansa on henkilökohtainen klassikkoni. Siitä opin, että puput osaavat laskea vain neljään.

Hyllyssäni oli ennen avioeroa liki viisisataa kirjaa. Laitoin niistä noin puolet sydän verta vuotaen kirppikselle. Jäljellä olevistakin noin puolet on varastossa. En ole lukenut niitä kaikkia, mutta en usko valehtelevani, jos sanon lukeneeni elämäni aikana reippaasti toista tuhatta kirjaa – teinivuosina saatoin lukea kymmenen kirjaa viikossa (silloin ihan nuorena meni kaikki Anni Polvat, Anna-kirjat, Pikku Naiset, Tiina-kirjat, Mirkka-kirjat, Ponitallit, Ravitallit…). Kaikkia ei voi muistaa mitenkään.

Kesken jäänyttä

Olen kai elämäni aikana jättänyt kolme kirjaa kesken. Ensimmäinen niistä oli Pelastuspartio Bernard ja Bianca, jota yritin tahkota yhdeksänvuotiaana enkä jaksanut loppuun saakka. Tylsä. Seuraava oli Taru sormusten herrasta, jonka kanssa pääsin ehkä ensimmäisen kirjan kolmanneksen kohdalle, kun viimein luovutin. Bored to death. Kolmas oli Anna Karenina, jota Tsehovin innoittamana koitin lukea, onhan se sellainen must-read klassikko myös, mutta luettuani niinikään noin kolmanneksen, luovutin. Bored to death.

Minulle suositeltuja

Lukemani perusteella niin Amazon kuin ihan ihmisetkin suosittelevat minulle kaikenmoista. Olen lukenut jonkin satunnaisen Sue Graftonin ja Donna Leonin (en erityisemmin tykännyt, vaikka Venetsia onkin viehättävä backdrop) ja muuta, mutta minulla on ongelma tuotteliaiden jo pitkään kirjoittaneiden kirjailijoiden kanssa, kuten vaikkapa Kathy Reichsin, Michael Connellyn, Stephen Kingin, Graftonin jne. kanssa. Runsaudenpula. Liian monta kirjaa, en tiedä mistä aloittaa, mihin jatkaa, enkä ainakaan koskaan ehdi lukea kaikkea, eikä edes kiinnosta riittävästi. Joten en lue ollenkaan. Simple.

Kaikki elämäni pehmoeläimet

4.2.2014 MarilkaLeave a comment

Minun pitäisi varmaan keksiä jokin luova projekti. Aikaa on käsissä enemmän kuin mille keksin käyttöä – siis sellaista mitä jaksan tehdä, kuten olen jo aiemminkin todennut. Mutta koska luovuuteni tuntuu olevan kovin rajoittunutta, minä sitten vaan kirjoitan. Omaksi ilokseni, jos ei muuta.

Tiedän monia aikuisia, joilla on jokin lapsuudesta jäänyt lempipehmo (tai useita) vieläkin jossain pölyttymässä. Ja vaikka meinasin juuri sanoa, ettei minulla ole, se olisi ollut valhe. En vain muistanut vanhaa nalleani (tosin en juuri nyt muista missä se on – ehkä portaiden alla piilopaikassa?) ensi hätään. Tai äitini vanhaa nalle ja nukkea, jotka istuvat kaapin päällä.

Siskollani on pandaperhe. Isoäidilläni on sodatkin kokenut kettu. Äitini nalle ja nukke tosiaan päätyivät minulle jo joskus vuosikausia sitten. Minun lapsuuteni pehmoista suurin osa on joutunut jonnekin pois, tai siirtynyt omille lapsilleni. Wanha nalle lojui pitkään sängylläni, mutta nyt on tosiaan *jossakin*.

Olen yrittänyt muistella, mitä kaikkia pehmoja minulla oikein olikaan. Nuket muistan jostain syystä paremmin – oli Jenni (kuminauhanukke joka kävi nukketohtorilla kumppareidenvaihdossa monta kertaa), Jerry (jolla oli paljon samalaisia vaatteita kuin minulla), Tuula, Sipi the kaalimaan kakara eikunsiiskaalitarhantenava. Ja joku muukin jiillä alkanut jota en muista, sellainen perinteinen nukke. Ja pari mollamaijaa, joista toisen äitini teki minulle itse. Ja Pöppänä the Monchichi-apina.

Mutta ne pehmot? Minulla oli joku nalle, sellainen aika perinteinen teddykarhu. Ja sitten oli apina, joka kulki kanssani aikuiskotiini saakka ja lapsille vielä, mutta muistaakseni siltä taisi sitten irrota jo moneen kertaan kiinni ommeltu pää kokonaan. Ja Jose, josta kerroin elämäni eläimet -postauksessa. Tiedän minulla olleen pehmoja niin että vuorasin niillä sänkyni laidat ja hädin tuskin itse mahduin väliin. Mutten kuollaksenikaan muista mitä elukoita siinä oli!

Vähän vanhempana sitten sain sellaisen pupun, jolla oli oma kantohäkki. Ja vielä vähän myöhemmin eräältä Ruotsin reissulta sellaisen Kurneliukseksi ristimäni sammakon, jossa on kurnuttava jokin sisällä. Se on tytöillä nykyisin. Ja taisin ihan itse ostaa joskus sellaisen pehmopupun, vai sainkohan sen lahjaksi exältäni aikoinaan? En muista enää. Enivei, se asustaa samassa paikassa Wanhan nallen kanssa, eli kaiketi portaiden alla.

Tyttärillä niitä pehmoja vasta onkin.

Esikoisella on aina ollut jonkin aikaa joku lemppari, ja sitten se on saanut tehdä tietä uuden lempparin tieltä. Ison Pupun tyttö sai syntymälahjaksi systeriltäni. Nasun valitsi kerran itse kaupasta. Poro oli siskoltani perittyä ja löytyi kerran otolliseen aikaan lelulaatikosta. Lentäjä-Muumi tarttui matkaan Lanzaroten reissulta palatessamme. Topi-madon tytär sai perhepäivähoitajaltaan. Pain ostin Pai-fanille eBaysta. Possun antoi isoäitini ja Dalmis tuli jostain… Tiikeri korvasi jonkun noista eräällä surullisella Ruotsin-risteilyllä, jolla kaikki olimme vuoronperään mahataudissa ja kummankin tyttären mukana olleet unilelut joutuivat, hmm, muovipussiin odottamaan pesukonetta…

Esikoinen myös askarteli itse itselleen vihreäpukuisen nallen, jonka piti olla vähän niinkuin pikkusiskon rakas nalle.

Tosikoinen on ollut paljon uskollisempi pehmojensa suhteen. Sängystään löytyy yhä kovia kokenut ja monet kerran päiväkotiin määräämättömiksi ajoiksi kadonnut, mutta aina löytynyt syntymälahjaksi saatu Nalle. Ja nallen pikkusisko Pikku-Nalle. Ja muutama Ainu-pupu. Niiden lisäksi on vuosien varrella suosion saaneet mm. kisu ja pikkukisu, syntymälahjaksi saamansa norsu ja toinenkin norsu, kirppiksiltä löytyneet Puuha-Pete (neiti oli kova Puuatete-fani pienenä) ja oma Pai, sedältä saatu ääntelevä Samppa-apina ja laulava Serafina-kissa. Ja samaisella Ruotsin-reissulla (jolla tosin ei käyty edes maissa) tosikoinen valikoi Ihaan. Klaukkalan Cittarin avajaisista matkaan lähti kympillä iso apina, “kun isosiskollakin on se iso pupu!”

Mutta kaikista tärkein on ja on aina ollut Nalle.

Keskimmäisen pehmoista en olekaan ihan niin hyvin perillä, sillä kun hän saapui elämääni yhdeksän vanhana, oli jo varsinainen pehmokausi hänellä ohi. Tuolla niitä silti on vino pino hänelläkin, ja ainakin sen verran olen ollut huomaavinani, että niistä erityisen rakkaita ovat pari Nasua, erehdyttävästi ankkaa muistuttava vesinokkaeläin, kilpikonna jolle mumminsa kutoi joskus villasukatkin, ja eräs pupu.

Nykyisellään esikoisella on kokoelma matkan varrella merkitykselliseksi muodostuneita pehmoja (suurin osa aivan eri kuin yllä luetellut!) istumassa kirjahyllynsä päällä. Iso Pupu taitaa olla isänsä luona.

Keskimmäisen pehmoista Nasut ja pupu pyörivät tosikoisen ja keskimmäisen yhteisessä huoneessa, kaikki muut istuvat kiltisti kaapissa. Tosikoisella kovia kokenut ja nyt jo melkoisen nukkavieru Nalle sekä pikkukisu ja joskus Pikku-Nallekin lojuvat sängyllä, kaikki muut elukat ovat sullottuina sellaiseen kangaslaatikkoon, mistä ne toisinaan pääsevät mukaan leikkeihin.

Kävihän se pienestä projektista tämäkin. Pitkäjänteisyys ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani.

Kaikki elämäni eläimet. Ja Jose.

5.1.2014 MarilkaLeave a comment

Vaikka ensin ajattelin, ettei minun elämässäni ole varsin ollut kuin kaksi koiraa ja Jose, muistin sitten puput (miten hetkeksi saatoinkaan unohtaa ne!). Ja sitten muistin undulaatit. Ja sitten kissatkin. Ja totesin, että onhan minunkin elämässäni muutama eläin sentään ollut. Jotenkin lyhytaikaisia melkein kaikki, mikä mistäkin syystä. Toivon, että Meggie on elämässäni vihdoin pitkään!

Ensimmäiseksi elämääni tuli Della.Tai kai pitäisi sanoa, että minä tulin Dellan elämään, sillä tuo isoäitini viimeinen kettuterrieri oli noin vuoden ikäinen minun syntyessäni. Vietin lapsena, aina teini-ikään saakka, todella paljon aikaa isoäitini kanssa, ja näin ollen myös Dellan kanssa. Olin kaiket kesät landella, missä ensimmäisinä vuosina ei leikkikavereina paljon muita ollutkaan kuin Della. Laatikkonenäinen pörheä karkeakarvainen kettuterrieri oli pitkään minun mielestäni ainoa todellinen koira.

Della oli kettuterrieriksi erikoinen. Se ei metsästänyt ikinä tasan yhtään mitään. Se istui ja heilutti häntäänsä iloisena, kun kettu porhalsi jään poikki parinkymmenen metrin päästä. Se hyppäsi kerran riitelevän sorsaparven keskelle järveen hajottamaan tappelun. Se adoptoi ensimmäisen kanini pennukseen ja pesi ja hoivasi sitä. Ja minun kanssani se leikki ja touhusi. Me käytiin yhdessä “kioskilla” saamassa makupaloja, ja heitin sen kanssa keppiä ja mitä nyt kaikkea. En minä enää niin hyvin muista.

Ukkosta ja raketteja Della pelkäsi. Jos kesällä ukonilma pääsi yllättämään Dellan ollessa ulkona, se saattoi sännätä teilleen pitkin kyliä, mikä ei liene kovinkaan epätavallista. Erään kerran meidän pihaan ilmaantui toinen moinen, ilmeisesti edellispäivän ukkosta säikähtänyt koira. Se asettui meille taloksi, kunnes se (seuraavana päivänä) löysi takaisin omistajalleen, kun isoäitini kävi kaupalla kiinnittämässä ilmoituksen koirasta.

Della eli kuuden- tai seitsemäntoista vanhaksi, en muista ihan tarkalleen. Se kuoli muistaakseni kohtutulehdukseen tai vastaavaan. Siinä vaiheessa minulla alkoi jo olla niin oma elämä, että olin jonkin verran etääntynyt Dellasta.

Seuraava elämäni eläin oli Vanha Pupu. Tai siis ei se ollut tietenkään vanha meille tullessaan, mutta koska sen nimi oli yksinkertaisesti Pupu (jostain syystä minun antamani nimet Rebekka, Mrs. Hyde, ja mitä noita nyt oli, eivät koskaan oikein lentäneet, edes omassa mielessäni), sen kuoleman jälkeen siitä alettiin käyttää nimitystä Vanha Pupu. Tai viimeistään sitten kun meillä oli uudet. Ei voi muistaa.

Pupu oli iso valkoinen maatiaiskani, joka nuorena oli ihan hoikka, mutta ehkä vähän vääränlaisen ruokinnan ansiosta kasvatti ison “kuvun” eli leukapussin ja muutenkin kai vähän lihoi. Ja sen maha oli lopulta aina löysällä, kaiken banaanin ja salaatin seurauksena varmaan. Minä opin tuolloin pesemään vauvan kokoisen pupun pyllyn sujuvasti, joten ei kai ihme etten sen koommin kavahdellut vauvojen peppupesuja tai muutakaan.

Pupu tuli meille sinä kesänä kun täytin 10 vuotta, kai kesän lopulla. Seuraavana kesänä se vietti minun kanssani aikaa landella, ja rakensin sille oman pienen kopin, jonne se aitauksessaan pääsi halutessaan piiloon. Tosikoinen oli ehkä kolmen tai neljän nähdessään kuvan Pupusta kopissaan, ja kysyi: “Kuoliko se siihen kun koppi romahti sen päälle?” Myönnän, puusepän taitoni eivät ehkä olleet huikeat, mutta ei, koppi ei romahtanut Pupun päälle.

Pupu oli lauhkea ja kiltti. Ja iso. Minulla oli tapana pukea sille vaippa ja nukenvaatteet ja laittaa se nukenvaunuihini, joista se sitten ponkaisi ulos ja noin kolmella loikalla se ravisteli vaatteet päältään. Sisko oli tuolloin, Pupun tullessa meille, vain neljän, mutta Pupu antoi systerinkin kantaa/retuuttaa itseään; sisko näytti Pupun kanssa aivan Tenavien tytöltä jolla on luonnonkiharat hiukset ja aina kissa kainalossa.

Pupu kuoli vaille kolmevuotiaana laajalle levinneeseen tulehdukseen. Se ei suostunut syömään mitään minun ja äitini ollessa viikon Japanissa, sairastui korvatulehdukseen, johon se sai väärän lääkeannostuksen eläinlääkärin punnittua sen väärin, sai tasapainohäiriöitä ja pomppi kantapäänsä rikki ja se tulehtui. Hyvistä yrityksistä huolimatta tulehdusta ei saatu parannettua, vaan lopulta se oli lopetettava. Itkin Pupua vuosikaudet.

Neljä ja puoli vuotta Pupun kuoleman jälkeen systeri toi meille kotiin kaksi uutta pupua. Minä en vieläkään olisi ollut valmis ottamaan uutta lemmikkiä, mutta sisko käytännöllisesti katsoen salakuljetti ne meille kummitätini “kanifarmilta” (lue: otti ne kiinni ja jollain puppy-eye-pretty-please manouverilla jonka vain siskoni osasi sai mutsin suostumaan tuomaan ne himaan asti). Puput olivat Jeri ja Jami, a.k.a. Jercy ja Jamsi, kaksi poikaa jotka sitten parin kuukauden päästä meille tulostaan alkoivat tapella keskenään ja ne erotettiin toinen minun huoneeseen/keittiöön, toinen siskon huoneeseen.

Jami oli siskoni kani, valkoinen herkkä pieni eläin, jolla oli jokin silmävika. Jamsi oli lempeä, eikä ollenkaan niin riitaisa kuin Jeri. Kerran, siskoni ja äitini ollessa poissa ja minun jo ollessa naimisissa, minä kävin hoitamassa pupua ja pelkäsin sen kuolevan käsiini, sillä sillä oli nuha. Taisinpa käyttää sen Mevetissäkin. Jamsi selvisi siitä silloin, ja eli vielä jonkin tovin, en muista kuinka kauan.

Jeri oli siis minun riiviöni. Vilkas kuin elohopea, reviiritietoinen ja ärhäkkä. Eikä sietänyt siskoani lähellekään, Jamsin hajun vuoksi. Systeri aina koulun jälkeen minun kumpparit jalassaan koitti hosua Jerin minun huoneeseeni keittiöstä, että pääsi välipalalle. Ei ollut yksi kerta, kun sisko soitti olohuoneesta mutsille: “Tule pelastamaan mut, Jeri pääsi keittiöstä.” Kanin purema ei tunnu kivalta, tiedän, sillä kerran Jeri sai sylissäni sätkyn siskon tultua liian lähelle ja nappasi hampaillaan kiinni poskestani. Kerran se puri kumppariini reiän.

Jercy oli minulla kaksi ja puoli vuotta, kunnes hääni lähestyivät. Ex-mieheni ei halunnut kania meille, enkä minä osannut pitää puoliani. Kanin piti lähteä. Leikkautin sen, ja palautin maalle, samalle kanifarmille, jolta se oli tullutkin. Se eli siellä vielä pari ihan onnellista vuotta, kunnes kuoli ikävään sen suuren rakkauden jouduttua ilmeisesti ketun suuhun sen lähdettyä kissan perään. Talk about a kolmiodraama…

Entä minä? Surin, surin ja surin suremasta päästyäni! Tunsin pettäneeni parhaan ystäväni. Enkä meinannut millään päästä siitä yli. Niis.

Ne undulaatit? Ne kai olivat enemmän siskoni kuin minun, ja ihan rehellisesti en edes muista missä välissä ne meillä oli. Luultavasti joskus ennen Jeriä ja Jamia, itse asiassa. Minä en erityisemmin piitannut niistä, vaikka kait siivosin häkkiä ja välillä lennätinkin niitä. Muistan hämärästi, että yhden nimi oli Sani, toisen Villeriina (taisi tulla sen jälkeen kun Sani kuoli?) ja olisiko se uros sitten ollut Santtu? Miten voi muistaa näin hatarasti?!

Joskus siinä about Jerin pois antamisen yhteydessä vannoin, etten ikinä ottaisi mitään lemmikkiä enää. Enkä sellaista kaivannutkaan, mutta sitten tulivat tyttäret, jotka alkoivat kinuta eläintä jo ihan pieninä. Esikoinen taisi olla kahden kun pyyteli ekan kerran lemmikkiä. Ja silloin jo riittävän nokkela kysyäkseen, että josko saisi kanin. Olin, juu, kyllä kertonut hänelle jo pupuistani, ja kyllähän nyt tyhmempikin tajusi kotiamme katsoessaan, että siellä asui ainakin yksi pupufani!

Esikoinen oli hilkun vaille yhdeksän, tosikoinen kuuden, meillä aviokriisi väliaikaisessa stabiilissa tilassa, kun minä hetken mielenhäiriössä lämpenin ajatukselle kissasta. Ettäs pitikin katsella duunikaverin suloistakin suloisempia kuvia norjan metsäkissan pennustaan! Ja kuten kaikki elämässäni, kun tapahtui, tapahtui nopeasti. Ajatuksesta kissaan meni ehkä päivä. Ja niin meille tuli suloinen ihana mustavalkoinen Lumo.

Lumo oli vain puolivuotias ja risat, kun meille tuli ero. Minä löysin nopeasti reboundin (joka kesti juuri niin pitkään kuin reboundit yleensäkin…), joka oli (tai ainakin niin väitti) kissoille allerginen. Joten Lumo meni exälleni, joka otti sille kaveriksi tiikeriraitaisen Diegon Lumon ollessa noin vuoden. Puoli vuotta exäni jaksoi kissoja, mutta sitten hänellä paloi hihat. Ne kun herättivät niin aikaisin, ja kotikin oli ihan kissojen ehdoilla ja niin eespäin. Joten minä otin kissat, sillä siinä vaiheessa rebound oli ohi ja olin sinkku.

Olin juuri asettunut tyytyväiseksi kissasinkuksi, kun elämääni astui elämäni mies, nykyinen mieheni. Joka myös on kissa-allerginen, oikeasti ja pahasti. Puolisen vuotta siinä kitkutin kissojen ja miehen loukussa, kotini jatkuvassa hävityksen kauhistuksessa kissojen ollessa aivan liikaa yksin. Lopulta tein sen kipeän ratkaisun, että annoin kissat pois. Jollekin, joka oli niiden kanssa kotona toisin kuin minä. Eräs nuori pari otti kissat, ja toivon, että ne saivat hyvän uuden elämän heidän luonaan. Siksi meinaan ne unohtaa. Niistä luopuminen teki minullekin todella kipeää. Tekee yhä jos niitä ajattelen. Se oli silti ainoa oikea ratkaisu.

Tytöt ikävöivät kissoja vieläkin – tai en tiedä kuinka terapeuttiseksi Meggie on osoittautunut tässä asiassa. Meggie-murunen, meidän pieni espanjatar ❤ joka toivottavasti on elämässämme seuraavat noin viisitoista vuotta tai jotain. Kiltti ja lempeä, reviiritietoinen ja riehakas, suloinen pienoinen doglet, josta voi lukea lisää sen omasta blogista (Meggien maailma). Välillä voisin vaikka vannoa, että Meggie ymmärtää selkokielistä puhetta, välillä se on itsepäinen kuin muuli.

Bonus track: se Jose. En löytänyt Josesta kuvaa, vaikka kävin läpi kaikki albumini. Jose oli leikkihauvani, sellainen lyhytkarvainen mäyris, joka yhteen aikaan kulki aina mukanani. Jose kävi Dellan kanssa eläinlääkärissäkin, missä eläinlääkäri Ilves teki Joselle täyden terveystarkastuksen myös.

Vuosi 2013 kuvina / Year 2013 in pictures

31.12.20131.1.2023 Marilka1 Comment

On tullut aika katsoa kulunutta vuotta ja poimia sen kohokohdat blogiin. Tällä kertaa kelataan vuosi läpi kuvien kera, kuva per kk.
—
It’s time for a recap of the past year. This time I’ll go about it with pictures, one for each month.

Tammikuu oli luminen, mikä tiesi paljon lumitöitä. Tosikoisella oli menossa kärrynpyörävimma, teki kärrynpyöriä ulkonakin, kuvassa Tuomarinkylän Kartanon pihalla.
—
January was snowy, which meant a lot of snow plowing in the yard. Our youngest had a cartwheel fad going on; she made cartwheels even outdoors, as in the pic, on the yard of Tuomarinkylä Manor.

Helmikuussa piipahdin muutaman päivän Kööpenhaminassa, Euroopan SharePoint-konferenssissa, missä melkein voitin tabletin hakkaamalla kuvan masiinaa. Melkein.
—
In February I visited Copenhagen for a few days, attending the European SharePoint conference, where I almost won a tablet by whacking that thing in the pic. Almost.

Maaliskuussa ei kevät tuntunut tulevan ollenkaan, vaikka kuinka oli välillä aurikoisia päiviä. Palmusunnuntaina silti korkkasin kevään vuoden ensimmäisellä ulkoilmajäätelöllä mukavan kirpeän kävelyn päätteeksi.
—
March was still real wintery and it felt like spring would never come. Still, I started the outdoors ice cream season at the end of March, on Palm Sunday after a nice crisp walk in the neighborhood.

Huhtikuussa tosikoinen täytti pyöreät kymmenen vuotta. Lumi suli lopultakin, myös meidän pihalta sen jälkeen kun lapioin metrin lumikasan terassilta hajalleen ympäriinsä.
—
April saw my youngest daughter turn an even ten years old. The snow melted finally, even on our yard after I shoveled our deck clean of a good meter high platform of snow.

Toukokuu toi kaasugrillin ❤ Ja grillauskauden. Ja yhden kaveriporukan lasten yhteiset 10-vuotissynttärit. Ja esikoisen poniagility-kurssin ja kisat.
—
May brought us a gas grill. And grilling season. And the b-day party for all 10 year olds of a bunch of my friends. And the oldest daughter’s pony agility course and competition.

Kesäkuussa meidän pieni pihapuutarha kasvoi ja voi hyvin, tytöillä alkoi kesäloma, jota osin olivat meillä, osin mökeillä ja leireillä ja ties missä. Ja Juhannusaattona mutsi sai syöpädiagnoosinsa.
—
June started the summer holiday of the girls, and they were partly staying with us, partly at summer places and camps and who remembers where. Our little garden was growing and flourishing. On the day of Midsummer Night my mom got a cancer diagnosis.

Heinäkuussa esikoinen voitti esteleirikisojen 50cm luokan. Minä lensin viikoksi mutsin luo Las Palmasiin.
/
In July the oldest daughter won the 50cm class in the show jumping campschool competition. I flew to Las Palmas to be with my mom for a week.

Elokuussa loppui loma, mutta sitä ennen vietettiin tyttöjen kanssa pari päivää kiertäen autolla Turun saaristoa.
—
My summer vacation ended in August, but before that, we spent a couple day with girls driving around in the Turku archipelago.

Syyskuussa piti olla mutsin leikkaus, mutta sitä ei voitukaan tehdä, joten odottelu ja ihmettely jatkui lisätutkimusten merkeissä. Esikoisesta tuli virallisesti teini, kun 13 vuotta tuli täyteen, ja keskimmäinenkin täytti jo 12. Tyttöjen serkku valmistui kokiksi.
—
September turned the oldest daughter into a teen, as she had her magical 13th birthday. The middle girl turned already 12. My mom was supposed to have surgery, but that never happened, so the waiting continued. The girls’ cousin graduated as a cook.

Lokakuussa hanhet lähti (toistamiseen?) ja me ajeltiin miehen kanssa erinäisiin kotimaankohteisiin minun työreissujani yhdessä.
—
October saw the geese leave (for the second time?) and me and my husband drove together around to different placesin Finland on my business trips.

Marraskuun alkajaisiksi mutsi sai kuulla syöpänsä levinneen, sai lyhyen elinajan varoituksen, ja laittoi kotinsa Las Palmasissa pakettiin ja lensi Suomeen, asettuen osin meille, osin siskolle asumaan. Viikko mutsin tulon jälkeen Meggie the doggie sai meiltä loppuelämän kodin ❤ Minä kävin MRI-tutkimuksissa tinnituksen ja kuulonaleneman vuoksi.
—
In the very beginning of November mom was told that her cancer had metastasized and given a short life time warning, so she packed her home and moved to Finland to live partly with us, partly with my sister. A week after mom arrived, Meggie the doggie got a new home with us, for the rest of her life ❤ I had an MRI done because of tinnitus and hearing problems.

Joulukuussa eleltiin ihan tavallista joulunodotusta, joulua ja sellaista. Vietettiin joulua meillä, mutsi, siskon perhe ja meidän perhe. Itsenäisyyspäivän tietämillä sain tietää, että korvassani on kuulohermokasvain, joka pitää leikata pois. Uuden vuoden kynnyksellä sain tietää, että leikkaus on heti alkuvuodesta.
—
December went by with no bigger events. We spent Christmas at our house, my family, my mom, my sister and her family. Around our Independence day the doctor told me that I have a tumor in my hearing nerve and it needs to be operated. Right before New Year I learned that the operation will be in January, within only a few weeks.

Siitäkin huolimatta, oikein hyvää Uutta Vuotta 2014!

Be as it may, have a Happy New Year 2014!

[Check out also the WordPress summary of this blog in the year 2013]

Vanhan vuoden viimeiset

31.12.20121.1.2023 Marilka2 Comments

Joulun aikaan naapuritalojen katoilta tuli lunta alas rytisten. Meidän talon katolta oli lumet pudotettu juuri viikonloppuna, sillä omistaja pelkäsi lumikuorman vetävän kattotiilet taas mukanaan alas, kuten toissavuonna. Siinäpä kuuntelimme lumien ryskettä naapuripihoilta ja pohdimme, miten hyvä oli että oma kattomme oli puhdas.

Ja olikin hyvä, varmasti. Mutta niinpä vaan tänä aamuna herättiin siihen kun omalta katolta ryskyi jäälevyjä alas, ainakin yksi kattotiili mukanaan. Aivan talon takana olleen autoni eteen. Ikkunasta en nähnyt oliko autoni ottanut osumaa, joten painelin ulos talvikengät jalassa, untuvatakki aamutakkini päällä tarkastamaan tilannetta ja siirtämään kuin onnen kaupalla koskemattomana säilyneen autoni toisaalle.

Vuoden viimeinen päivä. Lähti aika rytinällä käyntiin. Kello tosin oli siinä vaiheessa jo yhdentoista, sillä vaikka muuten olisikin ollut työpäivä, päätän tämän vuoden flunssassa. Kurkku on sen verran kipeä, että eilen kävin jo lekurissa testauttamassa streptokokin, sillä tosikoisella oli joulun aikaan angiina. Sitä ei kuitenkaan nielustani löytynyt, ja lääkärin mukaan siis kärsin viruksesta ja kirjoitti tämän päivän siaraslomaa.

Jäi lekurista vähän sellainen maku, ettei ottanut ihan tosissaan, vaan piti minua(kin) lintsarina, joka vaan halusi ylimääräisen vapaan. Kiitos kysymästä, olisin mieluummin terve ja töissä kuin sängynpohjassa astmalääkkeiden, Duactin ja Buranan kanssa, koko pää tukossa ja tikari nielussa. No, toivottavasti tämä tästä hellittää. Huomiseksi koitetaan kaikesta huolimatta suunnitella jotain hyvää Uuden Vuoden ateriaa. Makuaistiani tämä ei sentään ole vienyt.

Viime vuonna tähän aikaan oltiin tyttöjen kanssa, kaikki viisi siis, Kiasmassa ihmettelemässä vuodenvaihteeksi järkättyä koko perheen valonäyttelyä, tai mikähän se oli. Illalla käytiin kävelyllä ja niinkin hassulla jutulla kuin “puhu kädelle” löysi mies tiensä esikoiseni siihen asti kovin tiiviin panssarin läpi.

Sen jälkeen on tapahtunut niin niin paljon! Taisin toivoa tästä vuodesta edellisvuosia seesteisempää. Ihan niin ei käynyt – elämäni ei todellakaan ole tylsää, enkä raportoi sitä kaikkea myöskään tänne 😉 Paljon on mahtunut siis tähänkin vuoteen, niin hyvässä kuin vähän vähemmänkin hyvässä. Eikä maailmakaan loppunut joulukuussa, vaikka välillä ihmiskuntaa ihmetellessä tulee mieleen, että joudettais kyllä pyyhkiytyä pois tämän maan kamaralta.

Tammikuussa vietettiin miehen kanssa vuosipäivää. Ei tosin silloin tammikuussa sitä ihmeemmin juhlistettu; säästeltiin juhlinta

helmikuun Amsterdamin reissulle.

Maaliskuussa kävin tyttöjen kanssa kolmisin mutsin tykönä Las Palmasissa.

Kesäkuussa siskoni sai vauvan, suloisen tyttösen, ja mutsi tuli sen kunniaksi Suomeen kuukaudeksi. Sinä aikana me tosin vietettiin

heinäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa Tinoksella, mistä hädin tuskin ehdittiin paluulennolle myrskytuulten haitatessa katamaraanien liikennöintiä.

Elokuussa myin uskollisen Civicini ja sain tilalle työsuhde-Insightin, hybridiauton, joka on vähän Civiciä pienempi mutta muuten mukava auto; pienuus haittaa lähinnä kolmen tyttären takapenkkimatkustamista.

Syyskuussa muutettiin miehen kanssa yhteiseen kotiin, ihanaan taloomme, jonka katolta juuri ryskyi lisää jäätä alas, siihen kohti missä autoni oli vielä muutama tunti sitten.

Loka-marraskuussa elettiin mielenkiintoisia vaiheita, tavallaan vähän vieläkin, mutta elämä kulkee eteenpäin päivä kerrallaan, ja olen onnellinen.

Jos jotain opin kuluneesta vuodesta niin sen, että elämässä mikään ei ole itsestäänselvää eikä kiveen kirjoitettua. Jokaisesta hetkestä pitää tehdä hyvä, sillä kukaan ei takaa, että seuraava päivä valkenee. Että rakkaat ovat olemassa huomennakin.

Clishé maybe, mutta onnea ei pidä pitää itsestäänselvyytenä eikä rakkaille ei voi sanoa liian usein, että rakastaa heitä. Ei edes silloin kun teini sanoo: “äiti, onks sun ihan pakko!?” kun annan suukon otsalle ja sanon rakastavani häntä. “On, kulta, on pakko,” vastaan hymyillen. Ja salaa teinilläkin on hyvä olla silmienpyörityksen takana.