Kumpikin meidän tyttäristä on aikanaan vauvana nukkunut meidän makkarissa. Esikoinen siirrettiin omaan huoneeseen nukkumaan noin 8kuisena, jolloin neidiltä lopetettiin myös yötarjoilut. Tosikoinen siirrettiin siskon kanssa samaan huoneeseen jo puolivuotiaana, mutta yötarjoilut jatkuivat vielä kolmisen kuukautta sen jälkeen. Niiden lopettaminen aiheutti muutaman yön itkukonsertin, joiden läpi esikoinen nukkui sikeästi.

 

Sittemmin meidän perhe on nukkunut samassa huoneessa vain satunnaisesti erilaisilla reissuilla, hotelleissa ja mökeillä. Muutoin ovat neidit nukkuneet ihan omassa tai omissa huoneissaan ja jos yöllistä vaeltelua meidän sänkyyn aina silloin tällöin onkin esiintynyt, on sieltä palautettu takaisin omaan heti kun hätä on mennyt ohi. Lukuunottamatta esikoisen paria ekaa vuotta siihen saakka kun odotin tosikoista, siihen asti tytär tuli joka yö sänkyymme jossain vaiheessa ja sitten nukuttiin kuin taannoisen Libero-mainoksen perhe – "ainakin lapsesi nukkuu hyvin".

 

Tähän tiukkaan apartheidiseen järjestelyyn on meidän perheessä ihan syynsä. Syy on se, että myös äiti tarvitsee unensa, jotta jaksaa päivän, olipa sitten kotona tai töissä sen päivän. Nimittäin lapsillamme on ollut sen verran epäonnea äidin valinnassa, että ovat sattuneet syntymään luonnostaan herkkäuniselle ja nyttemmin jo vuosien ajan vähän unihäiriöiselle äidille, jolle nukahtaminen ja nukkuminen on aina vähän vaikeaa. Joka herää hyvin herkästi jokaiseen pieneenkin ääneen eikä sitten meinaa saada unta uudelleen. Onneksi mies ei kuorsaa!

 

Täällä isoäidilläni (ja reissussa, jollaiselle muuten taas tänään lähdetään; minä palaan perjantaina takaisin, tytöt jäävät vielä viikoksi mummin hoiviin mökille) olen nyt yhtämittaa neljättä viikkoa, ihan paria yötä lukuunottamatta, nukkunut samassa huoneessa vähintään yhden tyttäreni kanssa. Tuhinat, joita toiset pitävät niin suloisina, pitävät minua yöllä hereillä. Huokaukset, hampaiden narskutukset, pyörimiset, maiskutukset… kaikki pienet äänet, joita lapset pitävät nukkuessaan, haittaavat entisestään nukahtamistani ja herättävät minut herkästi.

 

Osa on varmaan esikoisen vauva-aikaan opittuakin, vähän päälle jäänyttä herkkyyttä. Tunnollisena suorittajana (esikoisten tauti 😉 ) heräsin tuolloin jokaiseen pieneenkin ääneen, tarkoittipa se oikeaa heräämistä tai ei. Ja toisaalta esikoinen nukkui vauva-aikansa huonosti, heräili huutamaan ja tuntui, että hän yhtä lailla heräili minun jokaiseen liikahdukseeni samassa huoneessa nukkuessaan. Hänenkin yöunensa syvenivät heti omassa huoneessa, omassa rauhassa.

 

Osa taas on sitä, että aivoni pyörivät ilmeisesti jatkuvasti hieman ylikierroksilla, olipa loma tai arki. Ne eivät osaa mennä illalla ollenkaan shutdown-tilaan, vaan pyörittävät ajatuksia – välillä työaiheisia, välillä kotiaiheisia, välillä jotain ihan muuta – ja vaivoin jossain vaiheessa suostuvat vaipumaan stadn-bylle. Olen yöeläin, olen yöllä luovimmillani, pääni on täynnä uusia ideoita, eikä tekisi tiukkaakaan puuhailla niiden parissa aamuyöhön saakka, jos vain saisi aamulla nukkua vastaavasti puolille päivin. Toisinaan nousenkin niitä vielä yöllä toteuttamaan, useimmiten hillitsen haluni ja yritän nukkua, sillä kostautuuhan se, jos aamulla pitää nousta aikaisin.

 

Periaatteessa ja yleensä kun viimein nukahdan, nukun kyllä hyvin aamuun ja vaikka päivään 😉 saakka, jos ei ole häiriötekijöitä. Ongelma onkin, että herään aamuyöstä todella herkästi, enkä sitten taaskaan nukahda kunnolla uudestaan, kun aivot starttaavat luullen, että on taas aika ryhtyä hommiin. Saatan pyöriä hereillä tunnin, parikin, kunnes nukahdan – vain herätäkseni hetikohta kellonsoittoon, jolloin nukuttaisi kyllä niiin kovasti! Ja nyt täällä, aamulla nukun noin kymmeneen asti, mutta pääsääntöisesti minut herätetään noin kaksi kertaa aamulla ennen sitä. Hassua kyllä, silloin ei ole juurikaan vaikeuksia jatkaa unia…

 

Mies valittelee myös huonoa nukkumista. Hän, joka ennen nukkui todella kuin tukki. Liekö vain tullut vanhaksi 😉 Esikoinenkin alkaa olla menettänyt taitonsa nukkua maanjäristysten läpi ja herää suht helposti yöllä vähänkin kovempiin ääniin. Sen sijaan tosikoinen nukkuu vieläkin niin sikeästi, että talo voisi sortua ympäriltä neidin heräämättä, ja on kyllä äitiinsä tullut rytminsä kanssa. Kukkuisi iltaisin vaikka kuinka, mutta aamulla ei neitiä meinaa saada ylös millään. Arjen tasainen rytmikään ei muuta tätä, ei lapsparka opi heräämään arkiaamuisin, sen enempää kuin minäkään ole sitä koskaan oppinut.

 

Niinpä siis, tämänkin viime yön tunteina syntyneen entryn kirjoittamisen jälkeen, jahka on aamupalat syötö ja laukut pakattu, olisi tarkoitus väsyneenä, kahvin ja mad crock’sin voimin, lähteä ajamaan landelle ja sieltä ylihuomenna mökille. Onneksi tänään ei ole pitkä ajomatka ja sisko on kyydissä niin ei tarvitse kuunnella Risto Räppääjää…

"Ka, välillä lettuu, välillä huttuu," sanoi Elina Karjalaisen ilmajokelainen emäntätuttu elämästä, kerrotaan Teemu, karvainen kaveri -kirjassa, jota luen tällä hetkellä lapsille iltasaduksi. Voiskohan tuota osuvammin sanoa?

 

Meillä ei pahemmin huttua syödä, sillä siitä ei pidä meillä kukaan. Mies nyt joskus syö kaurapuuroa mökillä, kun joku on keittänyt; puuro on hänelle lähinnä sellainen "ei se nyt hyvää ole, muttei pahaakaan" -ruoka. Meillä perheen naisilla on paljon tiukempi inho-suhde puuroon, minulla ja esikoisella kait voimakkain. Tosikoinen kai päiväkodissa syö puurojakin jonkin verran, jos nyt ei vallan paljon.

 

Silloin joskus 15 vuotta sitten, kun kesä oli viimeksi näin kylmä, yritin kesätöissä säästää rahojani ja ruokkia itseäni lounaspuurolla, jota ruokalassa oli normiruuan lisäksi tarjolla puolet halvemmalla. Puurot vaihtelivat päivittäin ja vaikken niistä mistään erityisemmin pitänyt, sinnikkäästi söin puuroa aina paitsi perjantaina, jolloin palkitsin itseni kunnon ruualla. Olisinkohan kestänyt sitä neljättä viikkoa, kun puuronsyöntini loppui siihen, että minulle oli käydä nolosti, kun muutaman lusikallisen jälkeen huttu alkoikin pyrkiä takaisin ylös. Siihen se puuronsyöntini päättyi lapsenakin, paluuseen lautaselle ja vähän varmaan sen viereenkin.

 

En siis ole koskaan keitellyt puuroja kotona lapsillekaan. Esikoinen söi puuroa niin kauan kuin tuttelipuuro maistui, tosikoinen niin kauan kuin bonan jauhepuuro maistui. Sen jälkeen olen tehnyt kotona joskus satunnaisesti mannista tai suklista – ainoat puurot joita koko perhe syö – ja jouluna riisipuuroa. Nyt voisi kokeilla helmipuuroa, kun viimein tiedän, mitä se on – lapset ovat saaneet sitä päiväkodissa ja kuulemma tykkäävät.

 

Meillä voi siis todella sanoa, että huttu on elämän nurja puoli. Kun taas lettu – tai lätty, kuten meillä sanotaan – ihan yhtä paljon se elämän makea puoli. Sillä lätyistä meillä tykätään kyllä. Minä en niitä paista yhtä tiuhaan kuin aikoinaan äitini, jolta opin täydellisen lettutaikinan teon jalon taidon. Mutta syödään niitä toisinaan, sokerin tai hillon kanssa, ja miehen maun mukaan päälle pitää vielä saada kermavaahtoa tai jätskiä. Lättyjä paistoinkin viimeksi tänään – ja systerin innoittamana kääntelin lätyt pitkästä aikaa oikein heittämällä –  joskin tänään tämän huttuisen elämän keskellä oikaisin ja tein taikinan Sunnuntain valmispussista, mutta senkin saa hyväksi parilla jipolla ja maistuivathan nekin, Ben&Jerry’s jätskin kera 😉

 

Tällä hetkellä elämä on todellakin varsin huttua. Kerrassaan ohravelliä, ilman suolaa. Sitä se on vielä hyvän aikaa, luulen 😦 Onhan niitä letunpalasia nytkin tuolla ohravellin seassa. Sellaisia kuin tämä päivä (jos nyt en säästä viitsi tällä kertaa rutista 😉 ), kun oltiin tyttöjen kanssa ensin Seurasaaressa missä tytöt innostuivat käymään kaikki talomuseot läpi oikein intohimolla ja pääsivätpä kokeilemaan pellavankäsittelyäkin, Seuriksessa kun oli perinnekäsityöpäivä.

 

Mutta vaikka näitä letunpalasia osuu hutun seasta lusikkaan aina silloin sun tällöin, nyt lomalla enempi kuin perus-arkena, ei niistä palasista oikein kokonaista lettua tule millään. Ennen kuin ehtii saada riittävän monta letunpalasta ongituksi ylös, on puuron karvas maku vallannut jo suun, ja lätyn kokoamisen saa aloittaa taas alusta. Kaipa se elämä tässä talon valmistumisen edetessä vähän kerrassaan muuttuu lättyisemmäksi, letunpalat isommiksi ja huttukin vähemmän karvaaksi. Kunnes ne ovat taas tasapainossa. Sillä ainahan elämässä on molempia. Niin se vaan on.

Tämä näennäinen kodittomuus, epämääräinen asuminen tutussa, muttei omassa, paikassa, odottaminen, normaalin puuttuminen, alkaa tosissaan tuntua näin kolmen viikon jälkeen. Totta, olin lasten kanssa melkein viikon poissa, mutta melkeinpä sitä karummalta tuntuu, kun kotiinpaluu reissusta tarkoittikin jälleen paluuta lainanurkkiin. Tytöt ovat selvän stressaantuneita, riitelevät aivan kaikesta ja koko ajan, ja se tietenkin vain pahentaa omaa väsymystäni. Tänään tuli jo mitta niin täyteen, että keräsin yhden ainaisen riidanaiheen, legot joilla päivittäin ovat leikkineet, kunhan ensin ovat itkuun asti niistä riidelleet, jäähylle.

 

Iltahässäkän jälleen alettua, lasten riehuessa holtittomina, kummankin itkiessä että haluavat nukkua samassa huoneessa isin kanssa, sain jälleen mittani täyteen. Haluan takaisin oman kodin, jossa on on kaikelle ja kaikille paikka! Jossa on järjestys ja rauha, jossa ei lasten tarvitse potea isi-ikävää, jossa jokainen tietää illalla, mihin menee nukkumaan. Ahdistaa tietoisuus, että vaikka viikon (!!!) päästä muutetaan taloomme asumaan, homma muuttuu joksikin aikaa vielä hullummaksi, kun nukutaan koko sakki samassa huoneessa, ainoassa valmiissa makuuhuoneessa. Ja kaikki on vielä enemmän levällään kuin täällä.

 

Jätin tylysti lapset riitelemään nukkumapaikoista isänsä kanssa, vedin päälleni ulkoilupuvun (keskellä heinäkuuta!) ja painelin ulos kävelemään. Täynnä vihaista energiaa painelin pitkin hiekkatietä konnariin eli Munkinpuistoon, kaivaten syvästi johonkin jätesäkkiin varastoimiani lenkkareitani. Kokeilin ottaa muutaman juoksuaskeleen tennareillani, mutta tuntui liiaksi kantapäissä… Joten puhistelin menemään rivakkaa kävelyä.

 

Suunta oli selvä, kohti rantaa. Luonnollisesti, kun tässä kävelymatkan päässä rantsusta kerran olin! Ja rauhoituin ihmeesti heti kun pääsin meren äärelle. Sillä on ihmeellinen vaikutus minuun. Talsin Fiskiksen rantsuun, kallioille, jotka olivat kaikista Muncca-Tarvo välin rantakallioista kaikkein mieluisin paikkani, ja istuin kaltsille, kuten silloin ennenvanhaan, vetäen jalat lähelle kroppaani, sillä oli kylmä!

 

Meri. Suunnaton meri, jonka vaivainen osa on Itämeri, jonka vaivainen osa työntyy lahdelmina syvälle Helsinkiin. Itämeri ei ole kovinkaan suolainen, mutta silti nenäni täytti heti rantaan päästyäni tuo tuttu aavistuksen suolainen tuoksu. Fiskiksen rannassa siihen sekoittui hivenen imelä mätänevän meriheinän ja kaislan lemu. Ei miellyttävä, mutta tuttuudessaan ei epämiellyttäväkään. Turvallinen. Samoin kuin se loiskahdus, jonka aallot päästävät iskeytyessään rantakallioon. Niin tuttua, niin turvallista, niin rauhoittavaa.

 

 

Kauan ei siinä voinut istua, sillä tuli kylmä. Jatkoin matkaani ikivanhat portaat ylös Fiskiksen vierustalta ja kuljin kohti Tammitietä. Kiersin Härkähaan, joka oli lapsena minusta aina nimensä vuoksi jännittävä paikka, vaikkei puistikossa mitään muuta jännittävää olekaan. Jatkoin Tammitietä, löysin tammen, jonka haaraan faija aina nosti minut ja systerin istumaan kävelyretkillämme. Jatkoin ylös kartanolle, tein lenkin kartanon puistossa – Munkkiniemi on täynnä puistoja ja puistikoita – laskeutuen lopulta Ramsaynrantaan.

 

Lähdin kulkemaan pitkin Ramsaynrantaa Lehtisaarta kohti. Täysikuu kummotteli Seurasaaren yllä. Käännyin jälleen kohti Kalastajatorppaa (joka muuten on nykyisin Hilton!), kuljin katulamppujen hohteessa laulellen puoliääneen Catsin Memorya. Kävin uudelleen Fiskiksen rannassa, jonka rantaviiva oli kävelyni aikana täyttynyt hanhista! Istahdin vielä hetkeksi kalliolle, kokeilin merivettä kädelläni – ei oikeastaan tuntunut niinkään kylmältä, ainakaan siinä kylmenevässä yössä.

 

 

 

 

Vihdoin nousin palatakseni tänne isoäidilleni. Kuljin Solnantielle, kävelin ohi talon, jossa yhtäkkiä muistin parin opettajani asuneen. Ohitin Paltsin, Palokunnankentän, jossa juostiin (tai käveltiin tai kuoltiin) Cooperin testiä – jota en siis silloin lukioaikaan jaksanut juosta loppuun asti edes, ja siinä nyt kävelin toivoen, etten olisi pakannut lenkkareitani pois kesäksi! Kentän toisella puolen kirjasto, jonka luin tyhjäksi, ja entinen Palokunnan talo, sittemmin nuorisotalo, jossa minäkin pelasin bilistä toisinaan.

 

Toisella puolen Laajalahdentietä jälleen pieni leikkipuistontynkä, jossa muistan vain pari kertaa leikkineeni. Sen takana kirkko, jossa kävin kerhossa alle kouluikäisenä ja partiossa ala-asteikäisenä, ja jossa siskoni vihittiin. Ja seurakuntatalo, jossa kävin nuortenilloissa liian nuorena, sillä ne olivatkin oikeastaan isoskoulutusta – mitä ei suinkaan iltojen mainoksessa mainittu.

 

Matkani jatkui puukkarin eli vanhan puukioskin ohi kohti vanhaa Lukiotani. Postin nurkilla näkyi koiranulkoiluttaja – Muncca on yöllä yhä aivan yhtä hiljainen kuin silloin nuoruudessanikin. Kävelin ohi Delin, joka muinoin oli Ärkkä, josta ostettiin välkillä karkkia ja Cooperin jälkeen kokista, joka kulauteltiin kerralla kurkusta alas, koko puolen litran pullo juu. Ja Ugari, eli Uffe eli Ukkomunkki, paikallinen rafla, jossa olen käynyt vain kerran, Vanhojenpäivänä, kun istuttiin siellä tovi muutaman muun hyvin kiltin luokkakaverini kanssa aikaa tappamassa.

 

Ja siinä olikin sitten se Munkan yläaste ja lukio, jossa niin minä kuin jo äitini ennen minua olemme koulumme käyneet, ainakin osan siitä. Koulun jälkeen Sahara, hiekkakenttä, jolla pelattiin pallopelit ja luisteltiin talvisin, jollei luisteltu alakentällä. Kenttä, jonka laidoille aurattuihin lumikinoksiin joskus tehtiin lapsuudenajan parhaan ystäväni Emmin kanssa valtaistuimet ja syötiin Jäähedelmä-karkkeja. Ja taidettiin niitä lumeenkin upottaa, koristeiksi.

 

IBM:n risteyksen toisella puolen on palvelutalo, joka oli rakennustyömaa silloin kun minä aloitin lukion. Käytiin siellä lukiotaipaleeni ensimmäisellä kuviksentunnilla piirtämässä lyijärityötä, jotain perspektiivihommaa kait. Siellä raksalla keikkuessa tutustuin uuteen luokkakaveriini Lilliin. Palvelutalon takana on Munkan ala-aste, jota en koskaan käynyt, mutta jonka hammashoitolan muistan kyllä varsin hyvin 😉 Samoin kuin ostarin takana olevan Munkkivuoren ala-asteen yhteydessä olevan hammashoitolan…

 

Saavutettuani Professorinsillan laantui ylitseni pyyhkinyt muistojen tulva huomattavasti. Onhan Munkkivuorikin tuttu, ja liittyyhän siihenkin paljon. Isovanhempani ovat asuneet täällä "aina", isäni asui siellä minun nuoruusvuoteni, asunnossa jossa nyt asuu siskoni. Ostarilla on käyty kaupassa, keskuspuistossa ulkoilutin joskus isoäitini koiraa. Nytkin kuljin ohi kukkakioskin, josta on miljoonat äitienpäivä- sun muut kukat ostettu matkalla isovanhemmilleni. Mutta Munkkivuori ei silti sisällä samanlaista nostalgiaa kuin Munkkiniemi. Munkkiniemessä elin ja asuin, siellä tapahtui kaikki. Munkkivuoressa vain kävin.

 

Isovanhempieni taloa lähestyessäni, kellon lähetessä yhtä yöllä, huomasin hämmennyksekseni, että varsin monen auton ikkunat olivat huurussa. Ja sormeni olivat suorastaan kohmeisen tuntuiset, kun yritin näpytellä yhtä jaikua kännykällä siinä kävellessäni Ulvilantietä alas. Mikä ihmeen heinäkuu tämä tällainen on? Nyt kuuluisi olla yölläkin yli 20 astetta lämmintä! Mutta nyt moiseen vaatimattomaan lukemaan ei päästä edes päivällä, joten ei kai ihme, että yöllä on hädin tuskin 10 astetta lämmintä.

 

Haluan kesän! Haluan kodin! Haluan normaalin elämän!

Forewords
This is a long one, and it started in English, so it’s all in English – sorry for all who find English hard to read. At least the pics are multilingual 😉 This is sort of a narration of my road trip (summerplace for one night, relatives’ dairy farm for two and Visulahti for two as well and a visit to my mom’s on our way back home) with my girls, but not the conventional type of narration. More like a collection of happenings and impressions that I wrote down each night before going to sleep. Filtered through this summer’s ever-present rain or prospect of rain.

 

Friday, July 11
There had been the distant rumble of thunder, but only a light drizzle reaches us at the summercottage. The day had been windy, gusts pulling and pushing our car on our way, but only a soft breeze blew over the lake at the summerplace.

 

By nightfall the rain had stopped and the breeze died, leaving the lake still, like a mirror, the surface disturbed only by random fish popping up to catch insects, and a herd of waterbugs swarming in the vicinity of the shoreline. Bats the size of robins flew over the lake without a sound. Funny thing about bats is that their wings don’t flap and they don’t leave a trace in a photo; it’s like they’re only illusions.

 

The night was cool as I sat on a boulder watching the bugs and the bats, wondering where all the mosquitos had gone as I was totally undisturbed by any. The sky was mostly clear, with only wisps of clouds stretching accross the sky, like careless strokes of a painter trying to make the sky more vivid. Only one corner of the horizon held the memory of the rainy evening. Right there where the sun, barely dipping below the horizon before rising again, still made the sky glow with a faint orange, there was a soft gray fluff. Reminding that there had been rain, foretelling that there was more rain to come.

 

 

The night wasn’t silent, tho. In the corner of the bay, someone was giving his best with a balalaika or such, others apparently singing to the playing. The fish were plopping, as they caught insects from the lake surface. There was a distant hum of a highway, a distant roar of an airplane heading somewhere. Gulls were screaming their protests over somthing or other, giving out warnings. Other birds were chirping away even at the darkest hour, still not all that dark in July, in mid-Finland.

I fell deep in my thoughts until the coldness of the rock and the air seeped through my clothing. Needed to go back inside and get warm. Needed to get som sleep before another day of traveling with the kids.

 

Saturday, July 12
Another rainfront reached us before the morning broke. I woke up after a couple hours of dreamless coma and had trouble falling back to sleep again. I managed to toss and turn in my bed for a few hours until I gave up when my little one came for about the third time to urge me up to come to the toilet with her. I opened my eyes to see a daisy beside my pillow: a gift from my big one. Of course I dried it, pressing it inside my book.

 

 

 

The day wound out as gloomy and rany as it began. Dark gray clouds hung low, but even lower traveled a veil of mist, advancing with the swift wind. We were standing on the windy platform up in Puijo tower in Kuopio, staring at the foggy scenery with clouds above us and the mist moving below us through the forests on the hillsides of the Puijo valley. We didn’t stand there for long, as the wind was hard and cold and a drizzle crept inside our clothes.

 

 

We went for ice creams in the café down one level. Ice cream is the thing to eat in the summer, despite how cold the summer is 😉 Although, I opted for a pastry and a cup of coffee – and accidentally poured cream into it instead of milk, yuch. We continued to scan the surroundings through the windows: Kuopio city, lots of forests, lakes and fields, and the ski jump towers right below us. I tried to persuade the kids for a hike down the dirt road to take a closer look at the towers, but no, they didn’t want to. Too darn cold.

 

 

 

Towarss the evening the clouds broke again and it was actually a lot warmer outside when we were going to bed at the dairy farm of our distant cousins, than it had been all day. Probably due to the lack of wind again, but it was sort of promising. I could hope, at least.

 

But while the weather outside was getting better, the storm clouds were gathering up inside. The girls had spent the whole evening in the barn with the cousins (fifth generation cousins, to be exact) and all seemed swell. But by the time it was time to go to bed, the sisters were fighting and shouting, big one being utterly selfish and even mean, teasing the little one, leaving her out of the loop again. And the little one reacted by turning into a pest, until she was hurt enough to be able to simply cry. A heartbreaking cry. I did some lecturing, consoling my little one, yapping at my big one, who stared back at me with a stubborn look. I tried to reason with her, in vain, it seemed.

 

I fell asleep, hoping for a better day in this respect as well as the weather respect.

 

Sunday, July 13
The morning dawned sunny and warm. My big one ran off to the barn with the cousins as soon as she opened her eyes while my little sleepyhead was still fast asleep, under the mosquito net. a while later the big one barged back in to announce it was absolutely hot outside.

 

 

 

After breakfast I took my camera and my sunglasses and went for my customary walk down to the lakeshore. All the way to the peak of the small dock, where I sat enjoying the solitude, only the sounds of nature around me. I let my thoughts fly with the breeze, watching the happy play of big dragonflies in and above the reed, hovering and dancing, like miniature helicopters.

 

 

 

The sun was hot on my skin, but clouds were advancing again, gathering up with the promise of another rainfall. It was hours, though, before the rain came, so I had plenty of tume to return to the house, swap my camera into a book and sit on the front lawn of the house, reading, baking in the sun.

 

The kids paired up for the day, the big one going surprisinlgy with the youngest cousin, a boy one year younger than my big one, and the little one playing with the middle one of the cousins, a girl almost exactly the age of my big one. All was peaceful. And at some point all four were together again, in the pastures and in the barn, feeding the calves and watching the cows being milked.

 

   

 

By the time the milking was over, it was absolutely pouring again. The kids ran accross the yard back to the house, one at a time, wet and smelling like cows. It was indoor activities after that, until it was time to go to sleep. And my girls didn’t fight once 🙂 The big one didn’t scream even when the little one went into pest mode again, taking the big bunny and messing up the big sister’s bed.

 

I retrieved my little one from the room, and the big smiled at me, saying: "I’m not noticing her at all… But would you straighten up my bed, mom?" I stooped down to kiss her forehead and told her I was proud of her attitude. Then I picked the little pest under my arm and straightened the bed with my other hand. How did I manage that? I dunno, but I did. Mom’s are capable of weird stuff 😛

 

Monday, July 14
The world has gone crocs. I’ve sure noticed all the crocs before too, but at Visulahti it’s like everyone and their brother is wearing them! Beginning with the smallest of toddlers, ending with the burliest of men. Wonder when the crocs-mania goes out. I mean, they’re not exactly stylish, they look rather stupid actually. And despite what people say they’re not even comfortable – not that I can say that with a lot of conviction tho, since my sole experience with crocs is trying them on in a supermarket, simply to try to find out what the appeal is. And well, pulled a null.

 

Ok, I admit, my kids have crocs. Because my big one wanted a pair to use at school instead of slippers, and of course my little one wanted a pair too if the big sister got one. But turns out, my big one still walks around school in socks, and the little one used them at daycare a couple times only. They used them at the summerplace in June, I think, but not since. They’re not too impressed with crocs after all, and now they are in some storage-thingy somewhere in our house.

 

We had a peaceful drive from the farm down to Visulahti. Not too long, not too hot, being as it was that even tho it was +22 degrees C outside, it was cloudy and so the air conditioning in our car had no trouble keeping it a nice +22,5 degrees C inside the car. It wasn’t raining either, so it was a fine weather for driving. But a bit cold for ice creams on a lake shore.

 

 

 

In the evening we did have a rain shower, conveniently just as we were already back in our cabin after scouting the surroundings: a playground by the minigolf and frisbee golf, the already closed motor park and finally the fireplace where we grilled a few sausages to go with a bag of cheese snacks. A healthy and nourishing supper 😛 But hey, we’re on holiday! And we DID have some strawberries, cucumber, bananas and apples along with ham sandwiches earlier on.

 

Tuesday, July 15
Ok, I have to admit that crocs would’ve been a pretty convenient choice of shoes for a day at Dinosauria. We woke up to the sound of rain hammering the cabin roof, and even tho it had stopped by the time we’d consumed our breakfast and were ready to rock’n roll, it was soddy and soaking wet everywhere. Dinosauria is like a huge playground, full of those places where kids can go jumping – but without shoes – so it was an endless shoes off-shoes on-shoes off-shoes on -game. It would’ve been easier in crocs than in soaken wet sandals and sneakers.

 

Wetness, windyness, cloudiness, coolness of air, the shoe-game, none of it did nothing, tho, to lessen the enthusiasm with which the kids roamed about. Every single place needed to be explored and tried out, including the mini-formulas, a ride in a raft around the "jurassic island", golf cars, and whatnot. They even swam for a few hours, sliding down the water slides, fooling around in the pools.

 

 

   

 

I watched my kids enjoy themselves, following them around, losing sight of them every now and again, feeding them, getting to read a little, waiting for the rare sunny moments, dreading the dark clouds. The sun did share it’s warmth every now and then and the clouds didn’t rain down until we were already heading out, via the souvenir shop.

 

It rained while we were in the shop. It rained again while we were at the fireplace (under a roof), grilling some marshmallows. And it rained when we were snuggly back in our cabin, where we were happy to find out that the electricity was back on. It was out when we left in the morning (oh, ok, almost noon), supposedly some damage made by lightning somewhere. But my cider was cold in the evening, so I guess the electricity had been back for a while then.

 

 

 

Wednesday, July 16
The La Salle of 1936 was pretty awesome. As was the Fords A and T, from the 1920’s. Mika Häkkinen was pretty lively, but I wouldn’t have recognised Teemu Selänne without his Mighty Ducks gear. The girls ran through the car museum and soon enough started to pester me to come out already. The wax cabinette was more interesting, but more intimidating as well, so they pretty much hung from my arms there, practically waiting for the wax images to come to life.

 

   

 

The clouds kept the sky gray for most of the day. At my mom’s place the kids didn’t even linger out in the yard too long, tho usually they like to play outside rather than inside. But it was cold, I don’t blame them.

 

While the kids played net-games, we went through my mom’s belongings. I’ll take this, but not that. Store that, I don’t want it now, but please, don’t throw it away either. It felt rather weird, I mean, it’s not like she’s dead yet! And yet, there we were, going through her stuff. I think mom came up with less stuff to take with her to the Canaries than I decided to salvage from there. I drove home with three cardboard boxes and a plastic bag – books mostly, and some pictures and paintings.

 

 

The sun was setting in the horizon, the sky almost clear, and the girls were asleep when I parked the car in front of my grandma’s place. My husband was home, he carried the kids inside and together we tucked our girls into bed. A chit-chat and some Dooleys with the man at the kitchen table and then to sleep. Our road trip was over.

 

Epilogue
Whew! It really takes time to type down this much text, even prewritten. And fiddling with the pics… The day was pretty far already, when I finally had it all down and went to brush my teeth and take a shower. The trip was nice, tho I did wish we would’ve been there as a family. That time will come again, I know, but still… Its nice to be back home again, too, whatever home is at the moment.

 

Right now I seem to have a weird hand of cards in this pokergame called life. Full of aces that don’t seem to sum up to a decent hand – I must be reading my jokers wrong or something. But the game’s not over yet!