Kolmas työaamu loman jälkeen. Aamu aamulta olen väsyneempi kellon soidessa seitsemältä. Tänä aamuna meni jo useampi sekunti ennen kuin tajusin edes mikä soi ja mitä sille pitäisi tehdä. Painoin torkkunappia ja olin uudelleen umpiunessa. Viisi minuuttia ja kello soi uudestaan, uusi torkkunapin painallus ja tällä kertaa otin kellon ihan käteeni ennen kuin vaivuin jälleen takaisin uneen. Viisi minuuttia ja uusi soitto, jolloin mies jo huhuilee unisena toisesta huoneesta, että meidän olis jo aika nousta. "Joojoo, mä oon jo melkeen ylhäällä" ja revin silmälaput silmiltä ja kohottaudun kyynärpääni varaan koettaen saada silmäni tarkentamaan edes johonkin.

 

Mies ehätti siitä kylppäriin sillä välin kun minä puhkuin ensimmäistä kertaa PEF-mittariini. Lukemaksi tuli 550(jotain? minuutissa?) – onko se hyvä vai huono? Dunno. Raahauduin yläkertaan laittamaan kahvin tippumaan, nyt kun meillä on taas maitoa jääkaapissa voin ja juuston lisäksi (on ollut vähän vaikea saada mies ymmärtämään, että joskus pitäisi ehtiä käydä kaupassakin ja pestä pyykkiäkin…). Ja takaisin alakertaan aamupesulle. Suihkun jälkeen pari palaa vessapaperia. Eikun?! Tuijotin vessapaperin palasia hetken kunnes välähti: dödöä piti ottaa, eikä mitään vessapaperia!

 

Vaatteet päälle ja töihin, olin jälleen ensimmäisenä paikalla, kuten eilenkin. Mies haluaa töihin niin epäinhimillisen aikaisin, kun tarvii sitten lähteäkin aikaisin rakentamaan. Eilen laitoin duunissa ensitöikseni kahvin tippumaan, heti kun olin laittanut koneeni käynnistymään (sen akku-pahus ei kestä yhtä yötä edes! täytyy olla, että joku prosessi estää konetta vaipumasta horrokseen :E ). Haahuilin ympäriinsä tokkuraisena odottaen kahvin tippumista, join automaatista aamupalaksi mukin kaakaota paremman puutteessa. Sain lopulta kahvia mukiini, "miten mä olen keittänyt näin pahaa kahvia?! ihan varmaan laskin kupit oikein! ai, tässähän onkin liian vähän maitoa…".

 

Tänä aamuna kahvinkeitto sai odottaa vähän pitempään, kun sähelsin valojen kanssa. Nappitaulussa on kuusi valonappia, mutten saanut millään henkilökunnan tilan toisen puolen valoja syttymään, vaikka kaikkia muka napsuttelin. Juuri sen puolen, missä omakin työpisteeni sijaitsee. Siinä vaiheessa sisään tuli työkaveri, joka napsutteli hetken, sai valot päälle ja virnuili: "ei se nyt NIIN vaikeeta ollut". Eipä!

 

Jossain vaiheessa aamupäivää päätin kirjailla näitä ja vähän muitakin juttuja tänne blogiini. Kirjoitinkin, pitkän pätkän, mutta kun yritin julkaista, ilmoitti livespace jälleen kerran, että sercive is unavailable. Tämä time-outtaa iha luvattoman lyhyessä ajassa! Noh, been there, done that, joten eikun kopioimaan entry leikepöydälle ja selainsivun refresh. Jossa kesti. Ja kesti. Jatkoin välissä töitä, jolloin unohdin tietysti koko blogin ja kun tunnin päästä muistin sen, oli leikepöytä tietenkin jo täyttynyt ja tyhjentynyt moneen kertaan – siellä oli vain </tr>. Monta painokelvotonta sanaa tähän.

 

Siinä vaiheessa oli lounasaika, joten syömään. Meitä oli siellä monta ja me oltiin siellä kauan, ja koska kaikilla on kivoja lomamuistoja täysistä eikun tyhjistä pulloista sun muusta + heti tässä lomien jälkeen kaikkien mielessä jo väikkyy nuo viikon päässä kangastelevat seuraavat kehityspäivät ilta-eikun yö-bileineen, tuli sitä tarinata paljon. Äidyttiin vaihteeksi muistelemaan menneiden bileiden sekoiluja. Minkä seurauksena keväällä aloittanut suht uusi työkaveri pilke silmäkulmassa ilmoitti, että ensi viikolla taitaa olla varvas kipeä 😀 Lohdutin, että meidän porukan kanssa on sentään suht turvallista juhlia, ne ei yleensä käy käsiksi niinkuin ne muut nörtit siinä yhdessäkin ammattitapahtumassa 😛

 

Tänään on muutenkin ollut melkoisen rento läpänheittopäivä duunissa. Nauru on kaikunut, kun on juteltu siitä ja tästä ja yritetty selvittää itse kunkin kummallisia koneongelmia (jotka tosin ensin ovat kiroiluttaneet ihmisiä kovastikin). Minullakin sekosi välillä jo outlookkikin ja jouduin buuttaamaan tämän laitteeni. Toinen jo uhkasi siirtyä kokonaan mäkkikäyttäjäksi, valon puolelle, jolloin koitin kovasti selittää, että paistaa se aurinko vistassakin 😉 Välillä tarvitaan näitä vähän hullumpiakin päiviä. Kyllä sitä taas ehtii olla niin asiallista ja prota, kun tositoimet taas alkaa!

 

[Aamusella tuli muuten anopilta mökiltä meiliä, että tytöillä on kaikki hyvin ja viihtyvät kivasti – ainii, mullahan on ne lapsetkin!! Tuli saman tien armoton huono-äiti-fiilis, sillä en tosiaan ollut soittanut lapsille kertaakaan sen jälkeen, kun heidät perjantaina mökille dumppasin. Korjasin asian, heti kun tuli sopiva vähän hiljaisempi sauma työkavereiden kanssa, ensin puhelimella ja sitten vielä skypelläkin ihan webbikameran kera. Tuli ihan vähän parempi mieli. Eiköhän tällä pärjätä nyt sunnuntaihin asti…]

Ei hätää, sen voi tarkistaa netistä selailuhistorian perusteella:

 

Minä olen luonnollisestikin todennäköisyydellä 54% mies ja 46% nainen… Tässä sen taas näkee, mitä minäkin olen 😀 Tai sitten se on vain tämä työni 😛

Tyttöjen jäätyä mökille perjantaina, olen viettänyt eilisen ja tämän päivän kotona – that would be, raksalla, meidän talossa, jota yritän kovasti jo opetella kutsumaan kodiksi, sillä viikon päästä siellä olisi tarkoitus jo asua, redi oor not – laittamassa keittiötä kuntoon. Kaapit jo olivatkin paikoillaan, mutta eilinen päivä kului etupäässä kaappien/laatikoiden ovia/etulevyjä kiinnitellessä, tänään olen porannut ja ruuvannut niihin kahvoja. Ja fixannut pöytätasoja miehen kanssa.

 

Iltapäivällä istuin hetken aikaa tauolla meidän "terassilla" (= terassin tukiparru). Meillä on kyllä tosi aurinkoinen takapiha! Pääsispä joskus nauttimaan siitä oikein kunnolla! Ensi kesänä kai sitten, kun pitäisi istuttaa puita ja puskia (minä en tod. ole mikään viherpeukalo, olen tyytyväinen jos saan sinne pari koristekirsikkapuuta, rhodon ja juhannusruusun – eiköhän puukiintiö niillä ja parilla talon nurkalle jääneellä koivulla täyty…) ja rakentaa jämätiilistä tukimuuria rinteeseen.

 

Eiii! Haluan istua aurinkotuolissa lukemassa! Noh, ehkäpä sitten kun on mullat levitetty ja kasvikset istutettu ja viisisataa muuta asiaa tehty. Plaah. Tätä juuri rakentamisessa inhoan. Tekemistä on aivan liikaa. Haluan valmista heti enkä viidestoista vuosi! Sitä paitsi se tekemisen määrä overwhelmaa niin ettei meinaa saada mitään tehtyä.

 

Istuin siis parrun päällä nautiskelemasta aurinkoisesta tauosta viimeisenä päivänä ennen töihin paluuta. Katselin kahvimuki kädessäni perhosia, jotka leikkivät pihamme vaivaisilla ruohotupsuilla ja päivänkakkarapuskilla. Nokkosperhosia lenteli ympäriinsä, pyrähteli ja hypähteli. Istahti kukalle, lehahti taas lentoon. Yksi kävi jopa kurkkaamassa olohuonettamme, muttei tainnut miellyttää, kun tuli heti kohta pois. Seassa pörräsi yksi iso ja vihertävä mikä-lie, joka kovasti yritti sisälle myös, mutta valitettavasti tältä pöriläältä suljin oven nenän edestä, minkä jälkeen kuului KOPS. Mutta pöriläs jatkoi matkaansa.

 

Vaikka meidän talon sisätilat on rakentanut insinööri (okei, melkein-insinööri, mutta mieleltään ihan täys), on tämä insinööri talonrakennuksessa ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten – ja kaipa ne muutenkin – ei seinät ole ihan millin päälle suorat. Mistä aiheutui keittiökalusteiden osalta hieman pulmia. Yksi yläkaappi tilattiin uusiksi uusilla mitoilla ja pöytälevyjä joutui vähän sahaamaan. Mikä on harmillista, koska niissä on muovitetut päädyt, ja nyt yhden levyn muovitettu pääty on historiaa, eikä levyt ole ihan just. Mutta melkeen.

 

Kahta pisintä levyä piti siis vähän sahata, jotta mahtuvat paikoilleen (sen lisäksi, että altaalle ja liedelle piti sahata aukot). Minusta tuli väliaikainen pöytätason paino, kun istuin levyjen päällä miehen sahatessa. Tuli mieleen Barbie-Pähkinänsärkijä-leffan Hiirikuningas, joka teki epäonnistuneista orjistaan paperipainoja sun muita kivisiä asioita. Kunnes mies alkoi hioa levyjä sellaisella hiomalaikalla. Siinä vaiheessa leffamielikuva vaihtui Jenna Elfmannin tähdittämään Usko koetuksella -elokuvaan, missä Jenna virittää känden reiteensä niin että sen soidessa värinä-akun vibat kulkee kivoihin paikkoihin aiheuttaen lopulta sen ison O:n. Hiomalaikan aiheuttama tärinä melkein teki samat 😀

 

Paperipainon hommista vapauduttuani yritin tulkita tiskikoneen kryptistä viritysohjetta. Siis kalusteisiin upotetut kodinkoneet ovat vihoviimeinen juttu, kun itse keittiönsä yrittää asentaa! Etenkin kun toimituksesta ilmeisestikin puuttuu osia 😦 Pala kerrallaan aloin hahmottaa kiinnitysohjetta, mutta homma tyssäsi siihen, ettei kaikkia osia löytynyt. Kaksi tarrakiinnitettävää asiaa puuttui. Puuttuu. Joten se siitä sitten taas. Jeejee. Pakastimen oven kiinnityksestäkin puuttuu yksi osa. Soittoa huoltoon huomenna.

 

Keittiö(kään) ei siis tullut valmiiksi vielä tänään(kään). Huomenna tulee putkari paikalle, ja kaipa saadaan viimein vesi kytkettyä, WC-istuin viritettyä ja keittiössäkin hanat paikoilleen ja toimimaan. Mutta sähkäri on varsinainen nahjus, kun saa kolme pistorasiaa kerralla paikalleen, eikä millään ymmärrä, että meidän tarvii saada sähköt sisälle, ASAP!! Jotta vesi lämpiäisikin. Ja jotta kylmäkalusteet saa toimimaan. Ja valot. Ja kaiken muun. Nettiyhteyskin on jo tilattu, mutta ilman sähkärin viime viikolle lupaamaa asennusta siitäkään ei ole iloa.

 

Sahanpuruisina ja pölyisinä, väsyineinä ja hiljaisina palattiin illalla miehen kanssa evakkolaan. Syötiin toastit, avattiin siiderit, tehtiin sanallista listaa siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä ennen kuin asumislupa liikenee. Ihan liikaa. Masentavaa. Mutta kaipa se tästä vielä iloksikin muuttuu. Onhan työpaikalla suihku, jollei kotona vielä ensi viikolla sinne pääsekään 😉

…katolle.

 

Ja harvoin minä istun iltaa siskon kanssa auringonnousuun asti jutellen ja nauraen, saati pelaten korteilla läpsyä ja lännennopeinta.

 

Ja harvoin tosikoiselle tulee yöllä pissahätä. (Mutta kun tulee, se tulee tietenkin mökillä, kun äiti on eri mökissä, jonka ulko-ovi on lukossa. Mutta reipas tyttö suoriutui asiasta loistavasti, hätääntymättä.)

 

Ja harvoin tytöt pääsevät ratsastamaan oikein isolla lämminverisellä, isolla suomenhevosella.

 

Ja harvoin perhonen laskeutuu kädelle etsimään iholtani suoloja tai jotain muuta sellaista, ja pysyy siinä pitkän kuvaussession ajan.

 

Ja harvoin heinäsirkka istua nököttää kalliolla kuvattavana.

 

Ja harvoin lammas alkaa puskea isoäitiäni kaveruuden merkiksi.

 

Ja harvoin keltainen lehti laskeutuu järven pinnalle keskellä heinäkuuta.

 

Ja harvoin kuu kumottaa koko päivän taivaalla yhdessä auringon kanssa.

 

Ja harvoin esikoinen lukee itse itselleen iltasadun.

 

Ja harvoin minä hankin uuden kameran, se on Samsung Pro 815, ei uutena ostettu, ei ihan järkkäri, mutta askel ylöspäin Ixuksesta ja rakastan sitä jo. Don’t rain on my parade, kaikki hienompien kameroiden omistajat, minä en edes osaisi niitä käyttää ilman pitkällistä perehdytystä – tämä on tarpeisiini loistava! Ainakin toistaiseksi 😉

 

Kaikenlaista sitä sattui ja tapahtui, kun oltiin pari päivää meidän landella, minkä jälkeen vein tytöt mummin luo mökille, minkä jälkeen sain uuden kamerani 🙂