Reissunpäälle

Huomenna lähdetään tyttöjen kanssa meidän piskuiselle kesälomareissullemme. Suunnataan ensin yöksi mökille, sieltä pariksi yöksi pikkuserkkuni lehmätilalle, sieltä pariksi yöksi Visulahteen. Totesin säämiehen tarjoilevan yhä vaan sadetta ja kylmää meille, pah. Mutta minkäs teet. Toivottavasti reissu on edes muuten mukava!
 
Mikähän minulla nyt on, kun ei kerrassaan irtoa mitään näppiksestä? Väsyttää, ei jaksa kirjoittaa, ei saa mistään otetta. Höh. Täytynee vain pakata kone ja lähteä tyttöjen kera Selloon – tultiin työpaikalleni nettiin ja tulostelemaan vähän. Palataan asiaan sitten viikon päästä, kun on reissusta palattu!

Vähäks tyhmää

Vähäks tyhmää, että kesä on tänä vuonna tällainen. Radiossa sanottiin, että heinäkuu on tähän mennessä kylmin viiteentoista vuoteen. Tarkoittaa sitä, että näin kylmä alkukesä on viimeksi ollut silloin kun minä olin 18. Mitä minä tein sinä kesänä, kun en muista moista kylmyyttä? Töitä varmaan. Ja olin onneni kukkuloilla juuri kihlautuneena. Tänä kesänä sen sijaan minulla on peräti viisi viikkoa lomaa lasten kanssa ja säät on tällaiset, plääh.
 
Vähäks tyhmää, että nettiyhteys on modeemin takana juuri kun en ole töissä päivisin netin ääressä ja olisi paljon kuvia, joita melkein päivittäin olisi kiva laittaa nettiin, sen sijaan että latailen sitten kerralla kamalan kasan. Ja tuo modeemiyhteys sitten vielä toissapäivänä jäi päälle, vaikka luulin katkaisseeni sen, ollen siten varmaan 9 tuntia putkeen päällä! Mutta eilen sitten otti ja katkaisi itse itsensä peräti viiden minuutin jälkeen. Eikä Firefox lataa ensimmäistäkään sivua tällä modeemilla, naamakirja ei aina lataudu IE:lläkään. Plääh.
 
Vähäks tyhmää, että leluista tehdään sellaisia, jotka tuottavat lapselle ihan turhaa mielipahaa. Että tamagotchi saa kirjeessä käärmeitä ja kakkaa, eikä kestä kahdeksaa tuntia ilman hoitoa vaan ottaa ja kuolee päivän aikana, kun lapsi unohti laittaa sen pauselle siksi aikaa kun oltiin poissa. Siis koirakin kestää kahdeksan tuntia ilman hoitoa, jos se on juuri ruokittu ja hoivattu ennen sitä, kuten tuo tamppa oli!
 
Vähäks tyhmää, että joka toinen kerta tuolla meidän talolla saan tehtyä vaikka mitä ja mieluusti teenkin, mutta joka toinen kerta en saa otetta mistään. Tänään vain tuijotin epätoivoiselta tuntuvaa urakkaa tumput suorina ja sain peräti yhden putkenpätkän laitettua ja nostettua uunin paikalleen miehen kanssa. Minä en kerta kaikkiaan jaksaisi itse asentaa keittiökalusteita – sitä varten on olemassa remonttimiehet tai jotkut muut työmiehet. Minä käytän keittiötä, en rakenna sellaisia!
 
Vähäks tyhmää, että lapsetkin on alkaneet jo kyllästyä oloonsa. Eivät keksi tekemistä täällä, mutteivät haluaisi lähteäkään minnekään, etenkään raksalle. Kinaavat ja riitelevät jatkuvasti ja kaikesta. Ja nukkumaanmenot ovat edelleen hirveitä potenssiin miljoona, jokailtainen show käy tosissaan hermoille ja syö kaiken senkin vähän ajan, joka meillä miehen kanssa voisi ehkä mahdollisesti täällä olla. Mutta siihen mennessä kuin muksut viimein ovat sammuneet, ollaan mekin jo sipattu.
 
Vähäks tyhmää, että loma on jo puolessa välissä tai että loma on vasta puolessa välissä. Lomalla on kiva olla, lasten kanssa on enimmäkseen kiva olla, mutta silloin tällöin on ikävä takaisin töihin rationaalisten ihmisten pariin, jotka eivät kinaa ja riitele kaikesta, jotka ymmärtävät mitä minä sanon ja antavat minun juoda kahvini rauhassa. Toisaalta on pelottavaa, että minun lomaani on jäljellä enää 2,5 viikkoa – sinä aikana pitäisi muka talon olla muuttokunnossa. Just.
 
Vähäks tyhmää, että tänään kaikki on vain tuntunut tyhmältä, eikä edes ole pms. Plääh.

My wild lil Indiana Jones

"Hei tuu kattoo, tääl on mageeta! Mä käyn kattoo, onks tuolla onkaloita! Hei, me ei oo vielä käyty tätä onkaloa!" Eikä tosikoisesta sen jälkeen näkynyt kuin viuhahdus.
 
IMG_9740
 
Juuri ennen kuin tytöt ratsastivat ponilla Espalla, ennen kuin tosikoinen halusi kuunnella blues-bändiä joka oli keikalla Espan lavalla ja tyttäret yksissätuumin yrittivät estää minua tanssimasta sen tahtiin, ennen kuin lastauduttiin Suomenlinnan lautalle, piti käydä ostamassa kollarit kun olikin kylmä eikä lämmin, ja tosikoinen valkkasi oikein soman prinsessaisen puseron. Camel-buutsit hälle olisi pitänyt ostaa! Tai tarkemmin ajatellen, lieka. Valjaat ja flexi.
 
IMG_9684
 
Perillä Suokissa, ennen kuin päästiin varsinaiselle linnoitusalueelle, piti käydä katsastamassa Suomenlinna-keskus, tosikoisen toiveesta. Olisi halunnut museoonkin oikein, mutta toisen kerran… Tyytyi tällä haavaa tutkailemaan pienoismallia, kun sanoin, että mennään sukellusvenettä katsomaan. Se oli puolestaan esikoisen toive ja tykkäsi siitä tosikoinenkin. Olisi vaan kuulemma pitänyt veneen olla vedessä ja ihan sukeltaa. Tietenkin.
 
IMG_9725
 
Linnoitusalueella tosikoinen oli aivan pitelemätön. Kiinnosti ne "onkalot" tietenkin esikoistakin, m  utta rauhallisempana luonteena ei aivan samaan malliin juoksennellut sinne ja tänne kuin tuo villi tosikoiseni. Sanoin jo tosikoisen ollessa vuoden, että tyttö tarvitsisi camel-bootsit, kun kulkee aina omia polkujaan – nyt kun tuota vauhtia jo riittää kintuissaan, olen neidin kanssa aivan helisemässä tuollaisessa paikassa, kun oikeasti katoilee joka välissä, pahemmin kuin katoamistempuistaan kuuluisa vaarinsa!
 
IMG_9719  IMG_9709
IMG_9760  IMG_9754
IMG_9701  IMG_9785
 
Parhaani mukaan ravasin tytärteni perässä, pidin tosikoiselle puhuttelun jos toisenkin näköpiiristäni katoamisesta. Koitin selittää, miten voidaan kyllä katsoa kaikki paikat, mutta että pitää kulkea yhdessä, jottei eksytä tai mitään satu. Mutta ei. Ei niin ei. Neiti on muutenkin nyt täällä evakossa ollessa ollut aivan pitelemätön, jälleen täysin tottelematon ja täynnä temppuja, joten eihän tuolla Suokissa mikään mitä sanoin mennyt jakeluun tyttärelleni, jolla on kaksi vaihdetta: juoksu ja matelu.
 
Suomenlinnassa tytär siis juoksi. Juoksi, kaatui, juoksi, juoksi, suistui polulta pöheikköön, juoksi, kompastui, juoksi, juoksi ja juoksi. Enkä halunnut pitää kiinnikään,
koska se olisi niin monta iloa pilannut pieneltä tutkimusmatkailijalta, äiti kun tallusti sellaista rauhallista tahtia perässä, välillä hymyillen lasten innostukselle, välillä ryytyen siihen jatkuvaan ravaamiseen.
 
Kaikki ihan jees silti niin kauan kuin suunnillen tiesin, missä neidit kulkivat, vaikken joka sokkeloa itse jaksanutkaan koluta. Mutta sitten tosikoinen otti ja katosi kokonaan. Oli sitä mieltä, ettei jotain koloa ollut tutkittu, vaikka oli juuri sieltä poistuttu, ja kiellostani (niin, yritin välillä luotsata meitä vähän eteenpäinkin matkalla) huolimatta painui koloon ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ja katosi. Esikoinen paineli perään siskoa hakemaan, muttei löytänyt tyttöä käytävästä!
 
Siitäkös riemu syntyi, kun sydän kurkussa etsin lastani joka puolelta – kunnes lopulta minulle kerrottiin, että komennostani paikalleen jäänyt esikoiseni huuteli siellä äitiä, että sisko oli löytynyt. Tulin tyttöjen luo myrskyn merkkinä, neiti Jones joutui siinä samassa rannekahleeseen ja totesin, että meidän kiva Suokkiretki loppui nyt, lauttarantaan, mars! Ja niin kuljettiin, tosikoinen käsipuolessani rimpuillen, mutta toivottavasti jotain samalla oppien. Ainakin loppumatka tänne kotiin sujui sievästi ja kauniisti, joskin vuorostaan sillä mateluvaihteella…

Pop corn

They’re here, just as I knew they’d be. The hader days. They’ve been creeping up for some time, but mostly have been overcome by the better and fairly good and even nearly perfect days. But looming somewhere in the background, they have slowly made their way to the foreground, for whatever single thing or sum of all giving them room to pop out front.
 
And so I feel like I’m falling thru space again, not getting a grip of anything. Only the space is not as dark and crude this time. More like a space filled with blinking lights everywhere around. It’s making me rather unstable these days. I may be perfectly happy and relaxed at one moment, then in the blink of an eye I become all snappy and impatient for no good reason. At least no apparent good reason. My happiness is as thin and fragile as a single hair or straw. Breaking it is like cracking thin ice with a stick. Very easy.
 
Take yesterday, for instance. I sat at my laptop typing off about how nice and even therapeutic it was to be on vacation, to relax and do stuff with the kids, without any obligations and schedules, deliberately not wearing a watch. Preparing myself for another leisurely day with my daughters, going to this indoor adventure park Huimala (since it was a cool rainy day and thus outdoor activities were out of the question) and then to our house to do some more IV-work.
 
But as it turned out, simply the fact that we needed to take the car to Huimala made me cranky. I’d come to love being car-free for the time being – not because I don’t have one, I do, but because it represents hurry and obligations to me. And so, as I held the car keys in my hands, assembled myself behind the wheel and started the engine, I felt a crossness crawling up.
 
And then my cellphone decided to ring as we were still on our way. It was my husband, asking for a favor involving a computer and emailing an attachment, but since I was in the car and not at my computer I obviously couldn’t help him out (besides, the attachment-thing would’ve made it impossible for me to do the task anyway since this darn dial-up connection is inable to even sync my email, let alone send some excel worksheet thru the lines).
 
And then he couldn’t comprehend the name of the place I told him we were heading to, the place with  a poor map and directions printed in it’s brochure, so I was actually making wild guesses at how to get to the place at the same moment as I was barking to the phone that it was HHHuimala, not UUUimala, and getting real agitated over all this.
 
So I felt the anger rising again and smoke coming thru my ears. Out with the happy me, in with the snappy one my significant people have come to know fairly well during the past months 😦 So I was all sparks and flames, impatient and cross again. Angry for now real reason. I wasn’t really angry at my husband, nor my kids. Not even at Huimala and it’s brochure, really.
 
I’ve figured that I’m angry at myself most of the time. Angry at all the paradoxes and contradictions, at all the feelings of despair and distress, at my inability to be fully happy with my life and it’s conditions. Angry at myself and what I’ve made of it all. And when I’m angry, I do things that I then am sorry to have done, making me even more angry with myself. It’s a vicious circle.
 
And frankly, it’s not easy to live with that, being constantly angry at yourself. But what can I do? Hope for a better tomorrow. Wait for time to sort out everything. I mean, this – referring to all that’s going on on every level – IS a temporary period in my life after all, right? It’s just that my status quo has been cracking for a year now and I can’t seem to cope with that too well.
 
And my status quo will return, won’t it? Until then, I guess I’ll just crack and pop every now and then. Maybe the result will be finer pop corn when all the popping is done.
 
[Despite all, I did have a fairly nice time at Huimala with my kiddos, and I did do some IV-piping too, but had a bad day with it, what with the IV-tape getting all tangled up all the time and the non-co-operative pipes, and I kept mis-measuring things. But I went to sleep feeling much better, tho. Simply letting my husband hold me does a lot to calm me down. If only I wouldn’t keep forgetting that, as it’s in my nature to push everyone away when I’m feeling bad.
 
Certainly I’m not an easy person to live with, so a cheery-o to my husband for putting up with me. But neither are my kids, nor my husband for that matter, so a cheery-o to me for putting up with them with even a decent amount of sanity left 😛 ]

Aikaa oman mielen mukaan

Tiistai-iltana mies kysyi raksalta tultuaan, mitä me oltiin lasten kanssa tehty päivällä. Summasin, että käytiin systerin luona netissä, käveltiin siitä ostarille kauppaan ja tietysti sieltä takaisin, pysähdellen parissakin puistossa tuolla reissullamme. Ja siihen menikin koko päivä. Totta puhuen tuon lisäksi lapset ehtivät leikkiä legoillaan ja dinoillaan ja poneillaan ja pelata lohikäärmepeliä koneella, minä lukea ja säätää vanhaa tietokonettamme (tosikoista varten). Mutta yhtä kaikki, paljon mitään ei tehty ja hvyin päivä kului.
 
Ja minä nautin. Jossakin suunnilleen ostarin leikkipaikalla istuessani totesin, että on aivan turhaa pitää kelloa ranteessa, mitä minä teen tiedolla siitä, paljonko kello kulloinkin on? Meillä ei ole mikään kiire mihinkään, ei mitään aikatauluja mihinkään suuntaan, ollaan vapaita kuin taivaan linnut. Ja kun olin vielä jättänyt jälleen autonkin kotiin, oli vapauden tunne suorastaan huumaava, kun se kellokahlekin katosi kädestäni laukun syövereihin.
 
Eilen lähdettiin reippaasti iltapäivänpuolella – sitten kun sattui huvittamaan lähteä – tuonne "Konnariin" eli Munkinpuistoon retkeilemään. Vähän oli häilyvä sää (mutta sentään lämmintä, toisin kuin taas tänään, GRRR!!!), mutta enimmäkseen paistoi aurinko, eikä yhtään sadekuuroa saatu niskaan. Tytöt yrittivät uida siellä altaassa, mutta en taas ollut muistanut, että stadin puistoissa on nuo altaat, joten simmareita ei ollut messissä, joten lapset saivat lähtöpassit altaasta – ei kuulemma saanut uida pikkareissa ja teepaidassa 😦 Säännöt ovat muuttuneet sitten sen ajan, kun viimeksi on puistoiltu pari vuotta sitten.
 
Ehtivät silti vaatteensa jo kastella, joten lähdettiin takaisin himaan sieltä, pelailtiin sulkista tuossa pihalla ja loikoiltiin. Kunnes mies tuli duunista hakemaan meitä, oli sovittu, että mennään mukaan raksalle. Siitä syntyikin sitten kriisi, kun piti syödä juuri sillä sekunnilla, vaikkei tytöillä olisi ollenkaan ollut nälkä juuri sillä hetkellä. Ja piti lopettaa leikit ja käydä vessassa ja lähteä, vaikkei yhtään olisi huvittanut. Nopeastipa ovat tytötkin tottuneet tähän ultravapauteen, jossa on todellakin syöty juuri silloin kun sattuu olemaan nälkä, eikä yhtään pakkoa ole ollut elämässä päiväkausiin.
 
Raksalle asti kuitenkin päästiin pienehkön huutokonsertin jälkeen ja jopa tytöt viihtyivät, kun kävivät välilä leikkimässä naapurin tytön kanssa. Minä laittelin välkatossa ilmanvaihtoputkia miehen kanssa. Tänään pitäisi mennä jatkamaan sitä puuhaa, ei mies niistä alumiinipäällysteisiä eristeitä vaativista putkista ainakaan yksin selviä. Toisaalta ihan kivaa auttaa siellä, toisaalta pieni osa minustakin protestoi sitä, että on pakko mennä tiettyyn aikaan päivästä tiettyyn paikkaan. On ollut niin äärettömän terapeuttista vain olla ja tehdä vain sitä mikä kullakin hetkellä on kivalta tuntunut. Siis putkien laitto on ihan kivaa, se on se pakote olla jossain johonkin aikaan, joka ahistaa.
 
Tiedänhän minä, ettei elämää voi elää niin, että tekee vain sitä mikä on kivaa. Mutta kun viimeinen vuosi on ollu niin sitä mitä on ollut, kiirettä ja joka suuntaan repimistä monella eri tasolla, se tekee välillä niiin gutaa! Ja samalla linjalla jatketaan tänäänkin. Kohta, kunhan jaksetaan, lähdetään Huimalaan (seikkailumesta kehä kolmosen varressa) ja sieltä kait suoraan sitten raksalle.
 
Tämä aika, jonka luulin olevan hirveän stressaava ja ahdistava, poissa omasta kodista ja talo puolivalmiina, onkin osoittautumassa melkoisen terapeuttiseksi lomaksi. Tavallaan poissa kotoa oleminen on irrottanut kaikesta ahdistavasta rutiinista ja pakosta ja voidaan todella vain relata. Ja mieskin koittaa saada ensi viikoksi palkattoman loman, jonka aikana toisaalta rakentaa, mutta yhden päivän lupasi perheellekin 🙂