Ei. Voi. Olla. Totta! Ei voi!! Mies teki aamulla uu-käännöksen autolla ja pyyhälsi takaisin sisään etsimään jääskrabaa! Auton ikkunat olivat jäisessä huurteessa, yöllä on käynyt lämpötila siis nollan tuntumassa. Ei siis mikään ihmekään, että tuntui vähän kylmältä mennä tuonne kodinhoitohuoneeseen, suihkusta puhumattakaan, kun ei sielä ole lämmitystä vielä päällä.

 

Mutta että siis syyskuun ensimmäisenä päivänä on jo ollut yöpakkasta tai jotain sinne päin! Että siis jo syyskuun ensimmäisenä päivänä saa alkaa raapia auton ikkunoita ennen töihin lähtöä! Niin väärin, niin väärin! Olkoonkin, että asutaan nyt tällaisessa laaksossa, jossa kylmä ilma tuntuu viihtyvän erityisen hyvin, mitä vielä pahentaa läheisestä jokipahasesta nouseva kosteus. Täällä on aina asteen, kaksi viileämpää kuin tuossa parin kilometrin päässä, missä ennen asuttiin.

 

Hämmästyttävää kyllä, talosta, josta yleisesti ottaen ei koskaan löydy mitään juuri silloin kun sitä tarvitsisi, mistä yleensä löytyy kaikkea sitä, mitä ei juuri sillä hetkellä tarvitse, löytyi skraba varsin vähäisellä vaivalla. Mies paineli autotalliin etsimään ja juuri kun pyyhe päällä yritin huhuilla, että voisi lainata mazdasta skrabaa – jostain hämmentävästä syystä sitä ei ole sieltä etuoven lokerosta koskaan pois otettukaan – ilmoitti mies löytäneensä sen. Siis, parissa minuutissa! Toisaalta ne oli taidettu kantaa sisään autotalliin hyvin myöhään viime keväänä ja jättää jonnekin sinne renkaiden lähelle esille.

 

Tässähän saa kohta kaivaa esiin jo lohkojohtoja ja sisätilanlämmittimiäkin! Meillähän nyt piti olla autotalli käytössä jo tänä syksynä ja talvena. Mutta heh, onneksi mies oli kaukaa viisas ja laitatti ulkoseinään pistokkeet. Ne on ainakin sähköpiirustuksissa, nille on ainakin paikat tiiliverhoilun seassa – eri asia on, onko se sähkäri niitäkään vielä laittanut ja kytkenyt. Yksi asia lisää kovisteltavaksi, kun ei mies edelleenkään, viime loppuviikon äirsemisestäni huolimatta, ole saanut tehtyä puolikaan siitä, mitä täällä pitäisi jo olla tehtynä…

 

Itse saatiin – ok, enimmäkseen mies sai – viime viikon ja tämän viikonlopun aikana tehtyä monta tärkeää asumismukavuutta edistävää asiaa. Meillä on nyt yhden sijasta kolme makuuhuonetta käytössä (mikä lisää painetta sähkärin suuntaan…), tytöt nukkuvat omissa huoneissaan, me siinä kolmannessa. Kunhan muutama pikkujuttu on tehty, siirrän sinne tuon työpöydän niin ei tarvitse enää tehdä hommia tässä keittiön pöydän ääressä.

 

Missä siis nytkin istun. Kun en koko viikkoon pysty olemaan kotona iltapäivisin tyttären tullessa koulusta, lupasin olla edes tämän aamun kotona, kunnes kymmeneksi menee kouluun, kun kerran voin. Loppuviikosta en voikaan sitten sitäkään. Saa nähdä, onko auton ikkunat jäässä vielä vajaan tunnin päästä, kun tytön kanssa pihasta pitäisi startata – auto kun on tuolla talon takana niin ettei edes tuo nyt niin nätisti paistava aurinkokaan pääse ikkunoita sulattamaan.

Miltä näyttäisin jos olisinkin pitkätukkainen ja blondi? Miltä näyttäisin jos olisinkin käynyt kouluni 60-luvulla? Miltä näyttäisin jos hiukseni olisivatkin ihan mustat?

 

Joskus tuossa taannoin Liisa kirjoitteli blogiinsa muuttumisleikistä ja katselin tuolloin kuvat, mietin että sitä olisi hauska kokeilla, muttei oikein aikaa siihen ollut. No eihän sitä olisi nytkään… milloinkas olisi oikeasti? Kaappeja pitäisi kasata ja whatnot. Mutta aamupalan jälkeen avasin koneen ihan muusta syystä, kurkkasin naamakirjankin – ja tähän jäin. Yksi asia johti toiseen: bongasin naamakirjasta kaverin yearbook-muuntumiskuvat, jäin sitä kokeilemaan, muistin yhtäkkiä tuon makeover-saitin ja kokeilin sitäkin. Miltä minä näyttäisin, jos.

 

Yearbookyourself on paikka, jossa voi kokeilla, miltä olisi näyttänyt eri vuosikymmenillä. Koulukuvia periaatteessa, mutta minä latasin sinne ihan tällaisen kolmikymppisen naaman. Osa hiustyyleistä oli aika mageitakin, osa kerrassaan koomisia – ja joukossa on kieroja rillejäkin ym. hassua. Vuosi 1966 on aika hauska, samoin 1984.

 

 

 

Olisi ollut hauska laittaa vähän vertailukuvia koulukuvista tuolta 80-90-luvulta, mutta unfortunately albumi, jossa ko. kuvat ovat, on jossain tuolla autotallissa jossain niistä miljoonasta pahvilaatikosta, jossa valtaosa meidän omaisuudesta yhä lepää. Harmi. Nimittäin ko. ajan kuvat, siis muutama vuosi vuosikymmenen vaihteen molemmin puolin, olivat melkoisen osuvia!

 

  

 

Vuoteen 1980 sijoitettu kuva sen sijaan on vähän pelottava 😉 sillä näytän siinä aivan samalta kuin äitini oikeasti näytti noin vuonna ’80!

 

 

Mitä hiusmalleihin ja väreihin tulee, makeoverin perusteella musta tukka sopisi minulle varsin hyvin, sen sijaan olen ihan oikeilla jäljillä siinä, että blondia tukkaa kannattaa karttaa – se vaan ei sovi väritykseeni!

 

 

 

Kokeilin pitkiäkin hiuksia itselleni, tässä kun kamppailen sen kanssa, minkä pituisiksi nämä loppujen lopuksi nyt haluan kasvattaa, eikä pitkätkään hullummilta näytä.

 

 

Kaikki muunnellut kuvani voi käydä tsekkaamassa galleriassani.

Tai no, siitä se alkoi. Siitä, kun esikoinen kahdeksan aikaan heräsi (uuden virtuaaliapinansa piipittävään aamupalatoiveeseen?) ja huomasi, että patjaansa pitkin, jossain siellä seinän lähellä, kipitti hämähäkki. Ei nyt sentään alkanut kiljua – meillä ei kukaan kilju – mutta aloitti sellaisen älämölön siitä, että isin pitäisi nousta ottamaan hämppis pois, että varmaan koko tienoo heräsi. Minä vedin peittoa korville, mies sanoi haluavansa vielä nukkua ja yritti rauhoittaa tyttöä kehtottamalla kääntymään patjan toiseen päähän.

 

Eihän se mitään auttanut. Tosikoinenkin oli jo hereillä ja valitti, että nyt se hämppis oli jo hänen patjallaan, esikoinen pomppi tasajalkaa sänkyjen päädyssä, kun ei kai keksinyt mitä muutakaan tekisi. Tiedotti välillä, että nyt se lähestyy äidin ja isin sänlyä. Tosikoinen taisi viimein tuoda – näin luulisin kuulleeni siellä peiton alla – palan paperia hämähäkin nitistämiseksi, se oli kuulemma liian pieni, jompi kumpi tytöistä toi isomman ja lopulta oli hämppis hengiltä, paperimytyn sisään rusennettuna.

 

Meteli nyt ei silti siihen loppunut, ei. Unisena hätistelin lapsia toiseen huoneeseen – meillä on valmiina nyt toinenkin makuuhuone 🙂 josta lapset ison ja lihavan riidan jälkeen päättivät tehdä toistaiseksi leikkihuoneen, kun eivät siis päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumpi siellä saisi nukkua ilman vanhempia – leikkimään esikoisen uusilla (ja vanhoilla) dinoilla. Esikoinen sai vissiinkin kahdeksan uutta isoa dinoa synttärilahjaksi, kun tiistai-iltana vietettiin hänen synttäreitään maamon ja oman perheen kesken. Dinot olivat syntsylahjatoive #1, tytöllä, joka täyttää ensi tiistaina 8. Kuten sanottua, Ross Geller -ainesta.

 

Tytöt painuivatkin leikkimään, mutta eihän se mekkala tietenkään siihen loppunut. Toinen huone on totally bare, seinillä ei mitään, joten pienetkin äänet kaikuvat siellä kovina, puhumattakaan metelistä, jonka nuo tytöt saavat aikaiseksi ihan vaan dinoleikin äänillä, puhumattakaan äänistä, jotka syntyvät, kun esikoinen ei tykkää siitä miten pikkusisko leikkii, alkaa ensin riitely ja sitten marina ja huuto, että siskon pitää mennä pois, hän haluaa leikkiä yksin. Dinoleikit ovat jotenkin aina olleet jotain, mitä tytär ei osaa leikkiä pikkusiskon kanssa, leikkii joko yksin tai serkkupojan kanssa.

 

Mies jossain vaiheessa tuumasi, ettei nukkumisesta tule siinä melussa mitään ja nousi ylös. Minä yhä sinnittelin jonkinlaisessa horteessa toinen korva tyynyllä, peitto pään yli vedettynä. Ehkä tunnin jaksoin ennen kuin otin laput lopulta silmiltäni. Leikistä häädetty tosikoinen kömpi hetkeksi viekkuuni, mies palasi kotiin käytyään jo kylällä kyselemässä parturiaikaa. Lapset vetivät iskän leikkiin, mutta oikeasti – se ei rauhoita touhua ollenkaan, ennemmin melkein päinvastoin 😀 Joko mies itse keksii kaikkea riehuvaa toimintaa tai sitten tosikoinen alkaa meuhkata iskän kanssa.

 

Ja esikoiselta uhkaa palaa siinä touhussa pinna, kun haluaisi leikkiä. Enpä lasta siitä syytä. Itse päätin ottaa tilanteesta hyödyn irti ja tulin ihan yksin ja rauhassa aamukahville muun perheen mekastaessa toisessa huoneessa. Mekastakoon nyt, kohta on aika kutsua likat aamupalalle ja rauhallinen hetkeni on taas ohi.

Olipa oloni lenkiltä kotiin palatessani melkein yhtä euforinen kuin Elisa Doolittlellä tanssiaisten jälkeen 🙂 Ensimmäinen juoksulenkki kuukausiin, ensimmäinen hyvältä tuntunut juoksulenkki tänä vuonna! Ensimmäinen juoksulenkki astmalääkityksen aloittamisen jälkeen – viikon olen nyt kortisonia hengitellyt aamuin illoin. Juoksin varovaisesti, noin 5,5km – ja se tuntui niin hyvältä! Olisin voinut juosta vaikka miten paljon lisää, joten loppumatkasta poukkoilinkin vähän, ihan vaan pidentääkseni lenkkiä edes pikkuisen.

 

Ihanaa, miten helppo oli hengittää pitkästä aikaa juostessakin – douppasin vähän avaavaa alle, lekurin ohjeiden mukaan. Eikä keuhkoihin sattunut. Ja happi kulki lihaksiin. Muutenkin olen huomannut, miten hengittäminen on käynyt iisimmäksi, miten keuhkoni eivät ole kipeät enää. Ei ole kivaa, että on astma, mutta kun se kerran on, on kivaa että se on diagnosoitu ja lääkityksessä 🙂 Olo on niin paljon parempi – ja pääsen taas juoksemaan. Jippii! Miten mielettömän paljon olen sitä kaivannut, miten mielettömän paljon tuollainen yksittäinen asia voi tuntua elämänlaatua parantavana seikkana 😀 Ihan vaan se, että pääsee taas lenkkipolulle tarvitsematta pelätä, että keuhkot repeävät matkalla.

 

Ja uudet lenkkaritkin tuntuivat erinomaisilta, kevyet ja mukavat juoksukengät. Kyllä taas kelpaa!

Vanhoja kliseisiä sanontoja soveltaakseni, minä olen yleisesti ottaen ihminen, jonka kuppi on aina puoliksi täysi ja jos ei, se on sitten kokonaan nurin. Elämänfilosifiaani kuuluu – yhä vanhoja kliseitä soveltaen – uskoa kaikesta ja kaikista hyvää kunnes toisin todistetaan, antaa kaikille ja kaikelle benefit of the doubt ja uskoa ettei ole niin pahaa ettei olisi jotain hyvääkin. Elämänasenteeseeni kuuluu kyky nauraa itselleni ja olosuhteilleni silloinkin kun ne eivät naurata, käsitellä vaikeatkin asiat ehkä vähän kieron huumorini kautta. Mutta joskus, joskus siellä seassa on vain hetkiä, jolloin ei pystykään.

 

Varmaankaan ei kellekään tätä blogianikaan lukeneelle ole jäänyt epäselväksi, että vähintäänkin viimeisin puolivuotinen on ollut minulle melkoisen haasteellista aikaa elämässäni. En aina ole oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa olosuhteille, asioille ja tapahtumille vähän yhdellä jos toisellakin alueella elämää. Enimmäkseen kallistun sen naurun puolelle, enimmäkseen pystyn käsittelemään minua ympäröivän kaaoksen huumorilla, tietäen, että se on vain väliaikaista ja kaikesta selvitään kuitenkin. Välillä pinna kiristyy ja tulee ylilyöntejä, mutta nekin voi aina selvittää ja sen jälkeen voin nauraa käytökselleni.

 

Mutta sitten toisinaan tulee näitä hetkiä ja päiviä, jolloin kasaantuma menee yli kipurajan ja viisari kääntyy itkun puolelle. Silloin tuntuu, että mitä tahansa teenkin, teen sen väärin, toimin väärin, puhun ihmisille väärin. Silloin tuntuu, että kaikki ovat loukkaantuneet minuun ja jolleivät vielä olekaan, ei minun tarvitse kuin avata suuni niin viimeistään ovat. Silloin tuntuu, että nätistikin sanotut asiat pahoittavat toisten mielen, puhumattakaan siitä, että sellaisina päivinä asiat herkästi sanoo vähän turhankin kärkevästi. Toisaalta – missä menee se raja, milloin minun mieleni on pahoittunut liikaa toisten sanomisista?

 

Tulen toimeen yleensä kaikkien kanssa, ehkä juuri sen ansiosta, että uskon kaikista hyvää, pyrin näkemään kaikissa sen hyvän ja pyrin pysymään ihmisten hyvällä puolella – ah, tämä taisi olla anglismi, staying on the good side of people – kohtelemalla kaikkia kunnioittaen ja puhumalla nätisti. En käskytä ja komentele, en tiuski – patsi täällä kotona, myönnetään. Mielestäni en vaadi keneltäkään – edes täällä kotona – enempää kuin itseltäni, enempää kuin tiedän mahdolliseksi. Tiukatkin pyynnöt pyrin esittämään asiallisesti ja perustellusti.

 

Mutta sitten toisinaan tuntuu, että sekin on muille liikaa. Luultavasti se on vain tunne minun korvieni välissä, tunne joka tulee siitä, että olen itse niin vereslihalla, että kaikki tuntuu pahalta. Niin tai näin, tuo tunne vain pahentaa omaa oloani noina itkun suuntaan kääntyneinä päivinä. Silloin tarvitaan jotain, mikä vetää minut ylös sieltä rämeestä. Silloin ei enää riitä omat keinoni ja voimani – vaikka varsin vahvana itseäni pidänkin. Onneksi minulla on ystäviä, jotka hädässä on jo opittu tuntemaan. On ystäviä, who so get me, tietävät miltä tuntuu ja osaavat olemisellaan ja sanoillaan auttaa.

 

Eilen oli tuollainen kuppi-nurin-päivä. Olin sen kanssa sitten vielä yksikseni täällä kotona etätöissä kärvistelemässä. Tein pitkän ja tiiviin päivän, mutta ehti sinne väliin mahtua muutama mese- ja joku puhelinkeskustelukin muutaman edellämainitun ystävän kanssa. Ja eräs sähköposti, joka sisälsi juuri oikeat sanat oikeaan paikkaan. Vastasin lähettäjälle, että halaan häntä kun seuraavan kerran nähdään. Uskomatonta, miten paljon sanat voivat tehdä, niin hyvää kuin pahaakin! Nuo sanat, muutama yksinkertainen kannustava sana, olivat juuri se nykäys, joka noiden keskustelujen jälkeen vetäisi minut taas suostani kuiville.

 

Niinpä saatoin mennä nukkumaan jälleen paremmalla mielellä ja herätä tähän aamuun jälleen hymyillen ja silmissäni se normaali valoisampi katse, kaiken tämän keskelläkin. Ei siis valitettavasti niin, että kaikki vaikea ja ahdistava olisi poissa ja elämä olisi yhtä aurinkoa. Ei se niin tapahdu. Mutta kuppini on taas pystyssä ja puolitäysi. Katselen jälleen maailmaa hienoisen hymyn läpi, odottaen, katsoen, tietäen, etteivät vaikeammatkaan ajat kestä ikuisesti.

 

[P.S. Mies eilen kertoi saaneensa privaattisähköpostiinsa (jota ei muuten täältä mistään löydy, joten ihmettelen suuresti!) nimettömän viestin, jossa oli tämän blogini linkki ja lisäksi vain tiedotus, että tätä pitää hänen vaimonsa. Tiedoksi kaikille tässä nyt saatettakoon, että kyllä, mieheni on tietoinen tästä blogistani, olen ihan itse hänelle tästä kertonut.]