Herätyskello pärähti soimaan viideltä. Vääntäydyin istumaan, nojasin ohimoani hetken aikaa kylmää seinää vasten, yritin avata silmiäni. Yrityksen epäonnistuttua kömmin sängystä ja silmät puoliummessa tassuttelin olohuoneeseen, mistä pilkotti valo – mutsi oli jo täysin valveilla. Tipahdin matolle risti-istuntaan (meillä ei enää ole pesuhuoneen ovi kumollaan olkkarin lattialla vaan suorastaan paikoillaan, woohoo) ja juttelin hetken mutsin kanssa, joka oli yöllä kuullut perähuoneistamme – niistä missä ei vielä asuta vaan on kaikki tavarat varastoituina – jotain outoja ääniä. Kuului jälleen tussaus, koitin käydä puolipimeässä tutkimassa asiaa, mutten keksinyt syytä. Enpä ole ennen moisia kuullut!

 

Laahustin suihkuun ja mietin ääniä, unia ja en-mitään lämpimän veden valuessa ylitseni. Miten kaikki näyttäytyykin niin ankeana ja pelottavana niin aikaisin aamulla? Mietin, että näinköhän alan sitten pelätä omassa kodissani. Kummallista ääntä pitää tutkia uudemman kerran päivänvalossa, vaikka huomenna… Tänään on jo taas pimeää ennen kuin kotiin asti kerkiän. Siellä perällä kun ei siis ole valoja, eikä meidän fikkareita löydy mistään. Yritin yhä heräillä, mutta lämmin vesi sai vain silmät painumaan kiinni – kylmää vettä en silti edes harkinnut! Ihan riittävästi palelin muutenkin, veden lämmöstä huolimatta, sillä pesuhuoneessa ei vielä ole lämmitys päällä.

 

Vaatteet päälle, meikit naamaan, tukka hyvin (ai miten odotan aikaa, että voisin laittaa hiukseni tarvitsematta kävellä kolmea kertaa eestaan keittiön vesihanan ja eteisen peilin väliä!), kick-ass-pumps jalkaan, yön aikana rypistynyt takki päälle (ai miten toivoisin, että olisi naulakko, ettei takkini rypistyisi joka yö mytyssä, johon aina näyttää ilmestyvän muita vaatteita sen päälle, vaikka kuinka koitan asetella sen päällimmäiseksi!). Mutsi lähti ovesta ulos ennen kuin minä olin ehtinyt vetää sitä rotsia niskaani ja ai että sieltä tulikin kylmää ilmaa päälle! Noh, mittari näyttikin vain yhdeksää astetta.

 

Suunta kohti lentoasemaa, kello 5:45. Vähän epäonnistunut startti 😉 en ihan ollut vieläkään hereillä, en ollut keittänyt kotona kahviakaan, tuumasin, että kaipa nyt lentokentälle asti selviän kahvitta, ettei tarvii alkaa himassa kolistella etenkään kun se toinen kahvinjuoja nukkui vielä puolitoista tuntia. Wrong move, jälkiajatuksena. Automatka meni jotensakin toki autopilotilla, mutta siihen mennessä kun oli saatu mutsin laukut lähtöselvityksestä läpi, minulla oli jo huono olo kun verensokeri oli tippunut – eivätkä silmäni jaksaneet vieläkään oikein pysyä auki.

 

Istuttiin mutsin kanssa kahville, tai jotain 😉 Toisin sanoen mutsi joi mehun ja söi croissantin, minä nautiskelin lattea suullinen kerrallaan. Aika hiljaisina istuttiin siinä pöydässä, mutsi lähdössä Kanarialle asumaan, nähdään seuraavan kerran puolen vuoden päästä, kun menen tyttöjen kanssa sinne hiihtoloman aikaan kymmeneksi päiväksi. Systeri käy siellä sitä ennen joulun aikaan, kovasti on houkutellut minua mukaansa silloin, mutten minä voi joulua olla poissa perheeni luota.

 

Seitsemän aikaan mutsi alkoi tehdä lähtöä kohti porttia, minäkin nousin lähteäkseni töihin. Latte alkoi olla tehnyt tehtävänsä, sen toisen, nautinnon lisäksi: silmäni alkoivat viimein pysyä auki. Ajelin töihin, matka kesti puolet vähemmän aikaa kuin olin kuvitellut ja olin asiakkaalla aivan liian aikaisin. Mutta ei se mitään. Tästä tämä päivä lähtee liikkeelle. Lisää kahvia, päivä asiakkaalla, pari tuntia töitä toimistolla, tanssitunti. Johan olen sitten taas kotona yhdeksän aikaan illalla… Jep.

Yksi sellainen perustavalaatuinen ja tässä rakentamisen yhteydessä jollain tapaa suorastaan kärjistynyt ero minun ja mieheni välillä on se, miten me suhtaudutaan erilaisiin eteen tuleviin asioihin. Mies näkee kaikkialla ongelmia, minä näen kaikkialla ratkaisuja. Ja jollei ratkaisu näykään heti, hei, sehän on vain haaste! Eikä minua niin vaan lannisteta. Ei edes sillä, että jokaiseen esittämääni ratkaisuun keksitään päälle uusi ongelma. 

 

"Meillä olisi sellainen pieni probleema…" on mies aloittanut lähes jokaisen keskustelun viimeisen vuoden ajan. Ja sitten seuraa se probleema. Ja minä vastaan ehdottamalla ratkaisua. Minkä jälkeen mies sanoo, että mutta kun. Ja minä ehdotan seuraavaa ratkaisua. Ja mies sanoo mutta kun. Ja minä ehdotan… kunnes mies ärähtää minulle: "Ei se ole noin yksinkertaista!" jolloin minä nostan kädet ilmaan ja totean: "Fine, minusta se on juuri niin yksinkertaista, mutta jollei kerran ole, tee niinkun tykkäät, mitäs minulta sitten kyselet".

 

Jos asiat on minusta kiinni, ne vain tehdään ja sillä hyvä. Ja jos vastaan tulee "probleema", se ratkaistaan. Sovelletaan jotain, jos ei muuten ratkea. (Heh, kuulostaa jotenkin siltä, että olen aivan oikeassa paikassa töissä 😀 ) Kuten nuo autopulmani. Peräkoukku oli jumissa. No eikun lekaa vaan, kyllä se siitä. Teippi sai jäädä tällä kertaa käyttämättä 😛 Ja irtosihan se. Ärjyllä naisvoimalla, joskin myönnetään, mies auttoi tuossa hommassa.

 

Ja se toinen autopulma, joka oikeastaan oli pulmakimppu? No se oli se sopimaton autostereo. Jonka pulmakimppu purkaantui tänään solmu kerrallaan. Ensimmäiset kaksi ongelmaahan olivat, etteivät auton liittimet sopineet stereoiden liittimiin ja ettei din-kotelo sopinut autoni stereo-aukkoon. Standardeja, pah! Liitinongelma ratkesi sangen helposti. Olin ottanut kändellä kuvat auton liittimistä ja marssin 8 sentin koroissani Biltemaan kysymään sopivaa välikappaletta ko. liittimille. Sieltähän sellainen löytyi. Autoon piuhojen pariin ja muuten ihan jees, mutta sovittimen toisessa palassa oli yksi johto eri kohdassa kuin auton liittimessä. Aikani etsin autosta ja käsilaukusta sopivaa työkalua piuhanpään irrottamiseksi, turhaan ja painelin takaisin sisälle.

 

Asiakaspalvelutiskillä oli vastassa selityksestäni täysin ulalle mennyt nainen, mutta ilmeisesti perähuoneesta silloin esiin materialisoitunut kundi tiesi, ettei tiskin nainen tajua tuosta mitään, sillä kaveri otti homman haltuun siitä. Jep. Todella. Pyysin jotain riittävän pientä vaikkapa ruuvaria, jotta saan johdonpään irti ja liitettyä toiseen koloon. Kundi otti pihat minulta, käväisi perähuoneessa ja palasi kertomaan, että piuhat on tehtaalla sulatettu kiinni liittimeen, ei niitä saa irti. My a**! Pyysin kundia nyt vaan tuomaan minulle sen ruuvarin, ja toikin, 20 sekuntia ja olin vaihtanut piuhanpään kolosta toiseen.

 

Kundiparka jäi hämilleen tiskille, kun näytin että siinä, vaihdettu on ja tokaisin vielä lähteissäni, että sisuuntunut nainen saa aikaan mitä vaan. Poitsu ei tainnut olla vielä syntynytkään, kun minä jo purin ja kasasin laitteita ja värkkäilin hälyttimiä tärkeiden tavaroiden laatikoihin, jottei sisko voisi mennä varkaisiin ainakaan aiheuttamatta jotain ääntä. Ja taisi olla vähän liian märkäkorva viimeiselle lausahduksellenikin. Well, elämä vielä opettaa.

 

Palasin autoon keskellä Bilteman parkkiksen sangen miehistä maailmaa, korot klopsuen, sellaisella don’t mess with me asenteella, tuntien itseni tosi toughiksi. Kytkin johdot, testasin ja hyvin toimi. Vuolin puukolla puoli milliä muovia pois stereoaukon molemmilta sivuilta ja din-kotelokin meni paikalleen. Aloin asetella stereoita paikalleen, kun eteen tuli seuraava haaste. Laite oli koloon myös liian pitkä! Se osui perällä olevaan tukeen niin ettei napsahtanut kiinni koteloonsa. Plaah. Äkkiseltään ei siinä tullut siihen ratkaisua mieleen, joten jätin asian hautumaan, stereot vähän huonosti paikalleen ja fiksasin radiokanavat.

 

Mutta kas kummaa. Kun käynnistin moottorin, kanavat häipyivät ja stereotkin sammuivat kun virta-avaimen asento vaihtui. Asettelin kanavat uudelleen ajaessani, testaten, jotta joskos se vaan olisi ollut alkukakeutta. No ei tietenkään, en minä tosissani uskonutkaan! Poikkesin Nesteelle hakemaan yhden leivän ennen tanssituntia ja murustin sitä syliini autossa samalla kun pähkäilin ohjekirjan kanssa kanavaongelmaa. Ja löytyi se ratkaisu siihenkin. Stereoiden paketissa ollut liitinkappale vielä väliin, niin jopa oli oikeanväristä piuhaa auton uumenissa ja jep, homma skulas niinkuin pitikin!

Enää siis se kiinnitysongelma. Ajoin tanssitunnille, ääneen asiaa harmittelin parille tanssikaverille – jolloin senkin pulman ratkaisu kirkastui. Pientä säätöä din-boxin kiinnikkeissä, pientä säätöä stereoiden asettelussa, ja avot! stereot naksahtivat paikalleen ja siellähän ovat 🙂 Radio soi ja stereoissa on paikat sd-kortille ja usb-liitäntäkin, cd-soittimen lisäksi, joten kyllä nyt kelpaa! Tallensin jo kaiken rippaamaani musan 2gigan muistikortille viikonloppuna, niin ei tarvii kuin pitää muutama lasten cd autossa, oma musa on miniskidi-kortilla mukana. On se niin näpsää.

Meidän piti saada pesukoneelle vesiliitännät kuntoon kuluneella viikolla. Mies ei alkuviikosta kuitenkaan saanut aikaiseksi porata kahta pientä reikää ja kiinnittää pesuallasta pöytätasoon ennen kuin pitkiä työpäiviä koko viikon paiskinut vaimo torstai-iltana sai asiassa autettua – silloinkin lasten nukkumaanmenon jälkeen, sillä torstainakin olin kotona vasta kahdeksan maissa. Samaisena torstai-iltana mies laittoi tekstiviestin putkarille, joka ei koskaan siihen vastannut, eikä armaalla miehelläni ole tapana hätistellä. Ei kai siis ihmekään, että työmiehet kävelevät vain yli…

 

Tästä kaikesta johtuen siis meillä ei ole vieläkään pesukone käytettävissä. Perjantaina jo alkoi pyykkilaatikko pursua neljän hengen koko viikon pyykeistä – johan siitä oli viikko vierähtänyt, kun isoäitini luona kävin pyykkiä pesemässä edellisenä perjantaina-lauantaina. Jonnekin tarvi siis päästä pesukonetta käyttämään, sillä nyrkkipyykillä neljän hengen viikon pyykkien peseminen ei ihan innostanut 😛 Isoäitini pesukone oli kuitenkin poissuljettu vaihtoehto, sillä häntä alkoi jo hermostuttaa se, että pesin siellä pyykkini.

 

Kysäisin siis ihanalta siskolta, joskos hänen aikatauluihinsa mahtuisi isosiskon vierailu pyykinpesun merkeissä. Systeri oli tapaamassa muutamaa ystäväänsä päivällä, olivat hänen luonaan, mutta aina sitä iltasella sisko sekaan mahtui pyykkeineen. Kasin maissa soittelin systerin ovikelloa ja rappuun asti – olen joskus kirjoitellut ko. talon loistavasta äänieristyksestä – kuulin, että kaverit olivat siellä vielä. Piano soi ja naurua kuulu seasta. Ei se mitään, minähän en tunnetusti ole ujoa sorttia, joten sekaan vaan. Sitä paitsi, en tähän mennessä ole tavannut sellaista siskon kaveria, josta en olisi pitänyt. Hyvin valitsee seuransa 🙂

 

Siellä oli käynnissä Twister-matsaus, johon minut saman tien tempaistiin mukaan – het kun olin vaihtanut jalkaani toiset farkut, jotta sain autoni peräkoukun irrotuksessa ruosteeseen tahraantuneet farkut koneeseen. Niin, meillä on nyt omat autot, Mazda on nyt minun, mies puolestaan myy Toyotan ja ostaa jotain käytettyä tilalle itselleen. Minä sitten aloin heti eilen tuunata autoani: irrotin miehen avustuksella peräkoukun ja koitettiin soitintakin vaihtaa, mutta pahuksen liittimet eivät ole yhteensopivat. Maanantaina pitää koittaa etsiä jostain adapteri, jollainen toivottavasti myös löytyy, muuten tarvii viedä johonkin liikeeseen, missä osaavat tehdä kytkennät johdoilla, itse en niistä osaa selvää ottaa, kun väri ei oikein täsmää…

 

Twister oli pitkästä aikaa mielettömän hauskaa! Kaikenlaisiin asentoihin sitä taipuukin… Ensimmäinen erä minulla meni luovutusvoitoksi heti alkumetreillä, lämmittelyerä 😉 mutta sen jälkeen sitten ensin jäätiin systerin kanssa matolle kaksin tuota akrobatiaa harrastamaan – ja voitin – ja sitten systerin yhden kaverin kanssa – mistä lopulta sovittiin tasapeli, kun vaikka kuinka solmussa välillä oltiin joko omien raajojen tai yhteensä kummankin raajojen kanssa, aina vaan selvittiin tilanteista. Harvoin sitä ihan niin solmuun itseään saattaa, puhumattakaan siitä, että on toisen alla solmussa. Mutta todellakin, hauskaa oli!

 

Siskon kaverit lähtivät siitä sitten ennen pitkää, me jäätiin vielä systerin kanssa juttelemaan itse kunkin elämän muista solmuista. Tuntui siltä kuin siitä olisi ollut ikuisuus kun viimeksi juteltiin, puolitoista viikkoa sitten illallisella. Oli paljon updatettavaa, sillä mesettelykin oli tässä välissä kummankin hektisen elämän keskellä jäänyt vähemmälle. Tänään nähdäänkin sitten uudestaan, yhdessä mutsin kanssa (mutsihan lähtee jo tiistaina – vai keskiviikkona? – Kanarialle taas, tällä kertaa for good!).

 

Sitä ennen minun pitäisi kuitenkin saada aikaiseksi raivata tuonne meidän peräkammariin tilaa tiistaina tulevalle ikkunanpuitekorjaajalle. Helpommin sanottu kuin tehty – siellähän on vain vaatimattomasti valtaosa meidän irtaimistosta, siitä osasta mikä ei ole maannut autotallissa jo tammikuusta asti. Jee…

Kuka on sanonut, että vain elokuvien naiset voisivat herätä aamulla täysissä meikeissä? Minä ainakin heräsin tänä aamuna jo varmaan neljättä kertaa tällä viikolla täysissä meikeissä. Olkoonkin, etteivät värit nyt enää olleet ihan niin kauniisti paikoillaan. Luomivärit, mitä niistä oli vielä jäljellä, olivat mytyssä. Ripsari murusina silmien alla. Puuterit varmaan iloisesti jo tyynyyn pyyhkiytyneet. Myönnetään, elokuvissa se meikeissä herääminen on paljon hehkeämmän näköistä kuin näin irl.

 

Minun "täysissä meikeissä" nyt ei arkena ole kovin kummoista. Oli aika, esikoisen ollessa pikkuinen, jolloin en meikannut töihinkään ollenkaan. En arkiaamuna yksinkertaisesti ehtinyt sitä kahta minuuttia käyttää moiseen. Silloin nyt muutenkin filosofiani ulkoisen olemukseni suhteen oli vähän toisenlainen – come as u r. Nykyisin kiinnitän paljon enemmän huomiota vaatteisiini ja naamaani, enkä enää lähde töihin meikkaamatta edes sitä kahden minuutin arkimeikkiä.

 

Joskus luin jostain, että naiset jakautuvat kahteen kastiin meikkaamisen suhteen. Niihin joille oleellisinta ovat huulet, jotka eivät edes roskia vie ilman että huulet on punaiset, ja niihin joille oleellista ovat silmät. Minä kuulun jälkimmäisiin. Minun arkimeikkini on puuteri ja silmät. Kajaali, luomiväri ja ripsari. Ja sen pituinen se. On minulla huulipunaakin (tai – beigeä tai haalean pinkkiä tai jotain siltä väliltä), käsilaukussa jotain sellaista kiiltävää, jota muistan hyvällä tsägällä laittaa autossa aamulla, mutten ainakaan enää uudestaan päivällä tai aamukahvin jälkeen kun olen niellyt sen kahvini mukana. Silmämeikit riittävät. Kuulemani mukaan muidenkin mielestä 😉

 

Juhliin tällään naamanikin vähän pitemmän kaavan mukaan. Mitään tunteja en silloinkaan saa sen paremmin naamani kuin hiustenikaan laittoon tuhrautumaan, mutta juhlameikin sentään aloitan meikkivoiteesta ja silloin saa huuletkin rajauksen ja punan. Tai sen jonkun vaalean sävyn, en oikein osaa käyttää kamalan punaista enää, sellaistakin joskus 90-luvulla jonkin aikaa käytin. Jotain sieltä kasarin ja ysärin väliltä – siis 80-luvullahan huuleni olivat kutakuinkin valkoiset. Niin, olen minä siis joskus niitä huuliakin maalannut nykyistä ahkerammin.

 

Se hassu juttu tässä siis tällä hetkellä on, että aamuisin en enää osaa poistua kotoa meikkaamatta – kesä oli poikkeus, lomalla meikkasin ehkä keskimäärin kerran viikossa, kun mentiin oikeasti ihmisten ilmoille tyttöjen kanssa – mutta iltaisin en mitenkään meinaa muistaa poistaa niitä meikkejä! Tavan takaa aamulla silmiäni hieraistuani totean saaneeni ripsarinjämät käsiini. Eilen illalla kyllä juuri ennen nukahtamista muistin kyllä meikit, mutten enää jaksanut nousta niitä putsaamaan, joten annoin itseni vain nukahtaa ne naamalla – mitäs yksi yö meikeissä lisää, kun niitä on viikkoon mahtunut jo monta muutenkin…

 

Normaalisti meikkien putsaaminen on aina kuulunut iltarutiineihini. Samalla kun pesen hampaani, muistan meikinpoistonkin. Jollen muuten niin siksi, että näen itseni peilistä. Tai huomaan meikinpoistopyyhkeet jossain siinä hammasmukini lähellä pesuhuoneen kaapissa. Mutta täällä kaikki on sekaisin. Pesuhuoneessa ei ole peiliä ja hammasmukit hammasharjoineen ovat pesualtaan reunoilla ja siinä, mihin tulee kohta saunan lasipuoliseinä. Meikinpoistopyyhkeet ovat eteisen lipastolla, josta huomaan ne lähinnä aamulla.

 

Mitä tämä siis kertookaan päästäni? Not just a pretty face? En tiedä, naama on kuulemma nätti, päässäkin kuulemma älyä – mutta pienehköä hajamielisyyttä kaiken tällaisen triviaalin suhteen. Aivot askaretelevat tärkeämpien asioiden parissa, pikkuseikat kuten meikkien puhdistaminen eivät mahdu sinne. Ehkä juuri siksi olenkin punapää enkä blondi 😛 Kun näin niinkun itse on voinut valita 😉

Lääkäri soitti minulle päivällä, vain noin tuntia myöhemmin kuin mitä olin toivomukseksi ilmoittanut. Voisi ajatella niinkin, että jos erikseen esittää pyynnön kellonajasta, siihen on jokin syy, jolloin voisi olla kiva noudattaa pyyntöä. Mutta toisaalta, lääkärit on lääkäreitä. Pääasia, että soitti, vaikka olinkin juuri sillä minuutilla jo lopettamassa lounastaukoani ja palaamasa asiakkaiden pariin. Lääkärin asia koski tietenkin tiistaisia röntgen-kuvauksiani, joiden perusteella toistaiseksi viimeisin astma-arvioni sitten tehtiin.

 

Tyly tuomio oli, että astmaan kaikki viittaa. Keuhkot, sydän ja poskiontelot olivat normaalit sen perusteella, mitä röntgen näyttää. Tapaukseni on melko lievä, melkein rajatapaus, mutta sehän nyt oli arvattavissa. Olenhan sairastanut kaikki lapsuuden rokot "luultavasti"-diagnooseilla, potenut laktoosi-intoleranssia joka todettiin lievänä mutta oireili rajuna pari vuotta kunnes muuttui tyhjän vatsan laktoosi-intoleranssiksi, kärsinyt siitepölyallergioista vain satunnaisesti ilman korrelaatiota siitepölyn määrään, saanut tosikoisen vaikka raskaustesti näytti vain himmeää haamuviivaa. Story of my life siis. Mikään ei mene oppikirjan mukaan.

 

Silti olkoonpa astmani minkä tahansa mittareiden mukaan lievä tai rajatapaus, tiedän itse, miten paljon se haittaa normaalia elämääni. Ei ole kiva hengästyä siitä, että kävelee ja puhuu yhtaikaa. Ei ole kiva, että jatkuvasti sattuu keuhkoihin. Ei ole kiva, että kun tulee pikkuinen flussanalku, ei heti henki kulje kunnolla ollenkaan. Ei ole kiva, ettei pääse lenkille, kun ei voi juosta, kun alkaa keuhkot palaa ja jalat menee maitohapoille. Ja kun ei siis kyse suinkaan ole kunnonpuutteesta. Kun kyse on hapenottokyvyn häiriöstä. Mutta se on tietenkin hyvä asia, että lääketieteellisesti ottaen astma on lievä – prognoosi on hyvä ja lääkärin mukaan muutamassa kuukaudessakin voidaan päästä siihen, ettei jatkuvaa lääkitystä välttämättä enää tarvita.

 

Enivei, nyt minulla on, parinkymmen minuutin pituisen apteekkireissun jälkeen – don’t ask, pienehköä byrokratiaa vakuutusten sun muiden kanssa, ja tätsä siellä tiskin takana oli lievästi sanoen, noh, kireä, ja jätetään muut mielikuvat kertomatta – kolmen kuukauden satsi hengitettävää kortisonia, jonka pitäisi hoitaman oireita ja parantaman limakalvojen tulehdusta sekä satsi avaavaa Buventolia. Ensimmäiset henkäykset ensin mainittua on jo otettu, jospa ensi viikolla uskaltautuisi jo lenkille, vaikkapa Buventol-hönkyjen saattelemana?

 

Ajatuksesta riemastuneena otin ja ostin itselleni tämäniltaiella kauppareissulla jo uudet juoksulenkkarit noiden vanhoje maalisten ja reikäisten ja muutenkin hajoavien tilalle. Nuorisomallia 😉 Kaipa niillä tällainen hoikka kolmikymppinenkin juoksee? Innostuksissani lähdin heti kauppareissun jälkeen (heti being heti kun olin jeesannut miestä yhden yläkaapin kiinnityksessä) kävelylenkille uusilla lenkkareillani, ottamaan vähän iltahämäräkuvia kamerallani. Harmi vaan, etten vieläkään ole ehtinyt lukea tuon Samsungini käyttöohjeita niin että olisin muistanut mistä niitä aukkoja käsin säädetään… Ja harmi vaan, ettei ole tripodia kameralle. Joten auto-asetuksilla ja käsi-vakaudella mentiin, kuvat ovat vaihtelevaisia…

 

Mutta lenkkarit olivat hyvät! Odotan innolla, että pääsen niillä noita katuja mittaamaan juoksuaskelin 🙂 Ihanaa!