Näin unta, että minulla oli treffit systerini kanssa niinkin epäinhimilliseen aikaan kuin puoli yhdeksältä lauantaiaamuna. En oikein tiedä, missä treffit olivat tai miksi, reissuani kuitenkin kesti vain kymmenisen minuuttia. Juuri sen kymmenen minuutin aikana näin ensin, miten aamurusko hälveni auringon kivutessa niukin naukin taivaanrannan ylle, miten aurinko kulki viitisen minuuttia horisonttia pitkin, kunnes katosi jälleen sen alle, jättäen jälkeensä vain upean rusotuksen. Ja oli jälleen pimeää.

 

Huomaa, että talven pimeys alkaa vähän syödä, vaikka kestäähän sitä päivänvaloa sentään vähän enemmän kuin vain viisi minuuttia, kuutisen tuntia kun melkein tarkkoja ollaan. Ja näin kun taivas on pilvetön ja aurinko jopa pääsee paistamaan, on maailma aika kaunis auringonvalossa kylpiessään, vaikkei maassa olekaan pientä huurretta kummempaa. Sekin kuitenkin kimaltelee upeasti. Meidän talo on täällä jokivarren laakossa, ympärillä korkeita kuusia mäen päällä, joten aurinko ei oikeastaan näin talviaikaan koskaan jaksa nousta niin korkealle, että paistaisi meidän ikkunoista sisään. Mutta se kimaltelee hienosti ympäröivissä huurteisissa puissa.

 

 

Ulkona on kirkkaan sään ansiosta pakkasta viitisentoista astetta, minulle siis aivan liikaa. Niin hieno kuin tuo sää ulkoilun kannalta muuten olisikin, ei minua tuohon kylmään ihan helposti saa… Pärjäähän siellä, jos pukee riittävästi päälleen, mutta inhoan sitä pakattua oloa, joka niistä toppauksista tulee. Tuntuu, ettei autoakaan pysty ajamaan, kun ei suunnilleen pää käänny ja kädet liiku, kun on kuin michelin-ukko.

 

Sen sijaan kävin eilen – tosin jo auringon laskettua – ihmettelemässä tätä joulunjälkeistä ale-ilmiötä Jumbossa. Ja löysin sieltä minäkin monta kivaa uutta asiaa, niin alesta kuin vähän ilmankin. Mukaan tarttui nahkahametta,, kivaa boleroa, uutta käsilaukkua ja lompakkoa, lapsillekin jotain vaatetta ja tietenkin yhdet kengät. Ei kauppareissua ilman uusia kenkiä 😀

 

 

Mutta hei, näin upeat kengät ja vieläpä 60% alella, eihän niitä voinut kauppaankaan jättää!

 

Yksi pieni harmitus tässä joulunjälkeisessä elossa minulla on (lomailun loppumisen lisäksi): se klassinen, joulun aiheuttamat lisäkilot. Ei niitä varmaan monta ole, ei voi tietää, kun vaa’asta on paristo loppu enkä ole saanut aikaiseksi vaihtaa sitä – ehkä ihan hyväkin niin 😉 En minä mielestäni mitenkään hirveän ihmeitä joulun aikaan syönyt, enkä eilen vaateostoksilla mitään isompaa eroa joulua edeltäneeseen elämään huomannut, mutta mustat lempifarkkuni ovat liian piukat! Ne ovat kokoa 34, eli aika minimikoko sinänsä, mutta vielä pari viikkoa sitten olivat ihan hyvät. Jotain tarttee siis tehdä, jotta lakkaavat kiristämästä.

 

Ei, en ompele farkkuihini sivuraitoja 😛

Vuoden eka työpäivä. Viikon kolmas. Ja kuitenkin huomenna taas jo vapaata. Viimeiset pari viikkoa on ollut enimmäkseen vapaata, saanut nukkua puolille päivin ja tehdä mitä tykkää. Aivoparoille tuntuu olevan ylivoimaista ymmärtää, että tässä keskellä kaiken vapaan onkin välillä työpäiviäkin. Etenkin kun likatkin ovat vapaalla ja touhuavat tuolla omissa huoneissaan (tai taitavat leikkiä toisen huoneessa ihan yhdessä). Minulle ei todellakaan sopisi epämääräinen työaika!

 

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen rutiini- tai aikatauluriippuvaisena ihmisenä. Olen aina pitänyt siitä, että saan itse määrätä aikatauluni, ettei tarvitse pitää kiinni jostain joka päivä samanlaisina toistuvista säännönmukaisuuksista ja kellonajoista, kuten vaikka ruoka-ajoista – vapaalla syödään, kun siltä tuntuu! Mutta se taitaa tosiaan koskea nimenomaan vapaa-aikaa sittenkin.

 

Duunissa huomaan olevani säännöllinen kuin kello. Kaipaan kahvia aina tiettyihin aikoihin päivästä, pidän lounastauon aina tiettyyn aikaan päivästä, kelloon katsomatta. Vuosien rutiinin tuomaahan se, vaikka nykyisin joudunkin aina välillä lounaan pitämään muuhun aikaan. En nyt kuitenkaan ole kellonaikojen orja duunissakaan, mutta sisäinen kelloni on vahva.

 

Tässä epämääräisyydessä nyt on kuitenkin kyse isommasta rutiinista kuin yhden päivän kellonajoista. Tällainen tänään töitä huomenna ei ja sitten taas joku päivä on -systeemi ei ollenkaan sovi aamu-uniselle minälleni. Pääsen kyllä (nipin napin) arkisin sängystä ylös normaalisti koska on pakko, ja koska viis päivää töitä, kaksi vapaata rytmittää elämän omalla tavallaan säännölliseksi, tiettyihin raameihin. Maanantaina työaivot käynnistyvät, perjantaina tietävät sammua. Mutta näin, eestaas käynnistellen ja sammutellen ei meinaa osata ollenkaan orientoitua.

 

Kaipa tästä silti tänäänkin työn makuun pääsee, kunhan saa aloitettua. Maanantainakin piti tehdä lyhyt päivä, mutta kuis kävikään? Istuin koneen ääressä puurtamassa puoli kasiin asti illalla… Tiistainakin lopetin vasta puoli kuuden aikaan, joskin silloin aloitin aika myöhään. Tänään ajattelin oikeasti tehdä vähän lyhyemmän päivän, lähteä lasten kanssa vähän Jumboon iltapäivällä, mutta saas nähdä maltanko, kun tästä vauhtiin pääsen…

Niin se vuosi vaihtui ja uusi alkoi. Meillä oli oikein leppoisa vuodenvaihde. Iltasella syötiin yhdessä Uuden Vuoden aaton herkut, pelailtiin kaikki yhdessä lautapelejä ja lähdettiin sitten tuonne pihalle ampumaan muutama oma raketti. Ei oltu satsattu mihinkään suureelliseen, mutta muutama oma meillä on melkein joka vuosi ollut, ja tänä vuonna valinta sattui varsin hyviin raketteihin! Kun ne oli ammuttu, tehtiin pieni kävelylenkki yhdessä ja pakkauduttiin sen jälkeen autoon ja suunnattiin Heurekaan.

 

 

 

 

 

Jos jotain perinteistä meidän uudenvuodenvietossa on, niin tuo Heureka-käynti. Joskus jo kun vielä miehen kanssa seurusteltiin vuonna 1 ja 2 jälkeen vedenpaisumuksen, mentiin aina puolen yön aikaan katsomaan Vantaan kaupungin ilotulitukset kavereiden kanssa, koska sinne pääsi helpommin autolla. Yhden kerran on taidettu olla stadissa, muistan sen, koska odotin silloin meidän esikoista ja voin todella huonosti – oli syöty nachoja ja cheddardippiä, joita en sen jälkeen vuosiin voinut edes nähdä tulematta huonovointiseksi 😀 Stadiin tarvii mennä ihan toisella asenteella kuin Heurekaan – sieltä ei niin vain pääsekään pois.

 

Nyt jo monta vuotta on Heurekan ilotulitukset järkätty jo kymmeneltä illalla, lapsiperheitä varten, joten sopii meille loistavasti! Esikoinen jaksaa ja haluaa jo valvoa puolille öin, mutta tosikoinen on viime vuoteen asti nukahtanut jo matkalla Heurekaan, tänä vuonna ja kait viime vuonnakin vasta matkalla sieltä kotiin. Tai siis, viima ja toissa vuonna 😉 jos täsmällisiä ollaan… Heurekan ilotulitukset on kyllä aina yhtä hienot! Eihän sitä kestä kuin kymmenisen minuuttia, mutta se on traditio ja on ne niin hienot, että kannattaa sen vuoksi se vartti suuntaansa ajella. Tänä vuonna oli mageeta, kun koko yleisö alkoi taputtaa ilotulitusten päätyttyä.

 

 

 

 

Kotimatkalla tosikoinen tosiaan nukahti – vängättyään ensin siskon kanssa, olivatko ne kummankin mielestä hienoimmat Heurekan-raketit kissanpissoja vai meteoriitteja – joten hänet peittelin kotona sänkyyn, jotain vaille yhdentoista. Esikoinen vielä sinnikkäästi halusi valvoa, vaihtoi pyjaman päälleen ja teki pesän nojatuoliin takkatulen ääreen. Minä istuin siihen hänen viereensä, mansikkaskumppapullon korkattuani, ja mies tuli vielä meidän viereen haettuaan keittiöstä iltapalan jämiä tarjottimella. Siinä istuttiin, nautiskeltiin naposteltavaa ja juomaa, odoteltiin vuoden vaihtumista kaikessa rauhassa.

 

 

Vähän vaille kahdentoista alkoi tuolla ulkona pauke kiihtyä, mies ja esikoinen menivät ikkunasta ilotulituksia ihmettelemään ja vähän perässä siitä vielä minäkin. Melkoisen hienoja raketteja täällä ympäristössä ammuttiinkin! Osa jäi harmillisesti tuonne joen toiselle puolen, korkeiden kuusien taa piiloon, mutta paljon komeita raketteja ammuttiin ihan tässä meidänkin naapurustossa, taivas täyttyi valosta, kun tulitähdet lentelivät taivaalla. Kömmittiin peittojen alle noin vartin yli kahdentoista, viimeisten paukkeiden vielä kumahdellessa.

 

Uuteen aamuun ja vuoteen heräiltiin rauhaksiin, likat leikkivät legoilla (kunnes alkoivat riidellä niistä jälleen). Aamupalaa syötiin vasta lähempänä puolta päivää ja hämmästyttiin siinä aamiaspöydässä istuessamme yhtäkkiä alkanutta rakettien pauketta! Kurkkaus keittiön ikkunasta naapurin suuntaan paljasti, että oli tainnut naapurin väki unohtaa ampua rakettinsa yöllä, kun lähettelivät kirkkaansiniselle aurinkoiselle taivaalle siellä vielä ilotulituksia oikein urakalla!

"Missä" on edelleen tässä meidän talossa aika yleinen ja aina yhtä vaikea kysymys. Eilen tyttäret pykäsivät majaa olohuoneeseen ja tulivat kysymään missä pyykkipojat mahtavat olla. Jaa-a, ei aavistustakaan. Niitä kun ei ole vielä täällä taidettu kertaakaan tarvita, kuivuri kun hoitelee kuivaamisen ja narulle laitettavat pysyvät kyllä narulla ilmankin. Olisin ehkä voinut veikata, että ne olisivat löytyneet perähuoneesta niistä moneen kertaan myllätyistä laatikoista, mutten sitä ääneen tytöille sanonut. Toisin kuin miehelle, kun joulun aikaan etsi kaukosäätimiä ja sitä sun tätä muuta viritellessään mm. dvd-soittimen ja tv:n toimintakuntoon (keskenään).

 

Tänään esikoinen kysyi ensin tietäisinkö ehkä missä hänen tamagotchinsa mahtaisi olla. Juuen. Jossain siellä hänen huoneessaan, mutten tällä kertaa tarkempia koordinaatteja pystynyt antamaan. Kannattaisi pitää huolta tavaroistaan niin ne löytyisivät! Siis ne, joilla on mahdollisuudet pysyä tallessa, nyt ei puhuta autotalliin tai perähuoneeseen yhä hautautuneesta omaisuudesta. Vähän myöhemmin esikoinen tuli tiedustelemaan, missä Monopolyn säännöt mahtavat olla. Juu en niistäkään voi tietää kuin että jomman kumman neitosen huoneessa, jossain. On ne nähty täällä joskus.

 

Hivenen verran jo tyttösiä säälien ("äiti, tulisitko sä pelaamaan monopolya meidän kanssa?" [en, on työpäivä] "äiti, muistatko sä kuinka monta mitäkin rahaa pitää jakaa?" [en, en mitenkään muista] ) nousin tästä työpöytäni äärestä, koitin etsiä monopolyn sääntöjä edes niistä todennäköisimmistä paikoista tyttöjen huoneista. Mutten löytänyt. Sen sijaan löysin kyllä Tamagotchin ohjeet. Itse tamppa on niinikään jossain hirveän hyvässä piilossa… "Sit kun sä kasvat aikuiseks ja muutat täältä pois, sun tarvii sit penkoa kaikki paikat tosi huolella läpi," opasti jo pikkusisko isosiskoa. "Miksi?" kysyi toinen. "No et sä sit löytäisit sen sun tampan!" oli nuoremman looginen vastaus.

 

Niin, noita meidän neitosia, jotka riitelevät, kinaavat, känäävät ja etsivät milloin mitäkin tavaroitaan, joita eivät osaa tallessa pitää, on se kaksi. Sattuipa tuosta Heidin blogista silmiini, että lapsilisiin on tulossa vuoden alusta korotusta. Piti siis ihan penkoa, että minkähän verran sitä suodaan. Lopputolos meidän perheen osalta on 0 euroa korotusta. Koska korotus on sitten kolmannesta lapsesta alkaen, kympin kuussa. Onpas huikeaa, koskee erään laskelman mukaan noin 14% lapsista. Lapsilisää on taidettu korottaa kerran meidän tyttöjen elinaikana, jos oikein muistan. Onneksi tällä haavaa ei elämä ja toimeentulo riipu lapsilisistä, sillä ei niistä paljoon ole – eikä näillä "korotuksilla" tule.

 

Vaikka lisähän se on pienikin lisä tuloihin, etenkin jos autohaaveeni saisin tässä keväällä toteutettua. Meillä kun on tuo vanha mazda ja uusi toyota, nyt näyttää siltä, että autojen tasaveroistaminen ei menekään vaihtamalla toitsu vanhempaan vaan mazda uudempaan. Sellaisen Mazda3:n tai Toyota Auriksen haluaisin itselleni. Jotain vähän näpsäkämpää ja sporttisempaa kuin nuo isot autot. Hankala puoli vaan on se, että minulla on vaatimukseni… Meidän mazda on hyvinvarusteltu, uuden (käytetyn) auton pitäisi olla yhtä hyvin varusteltu, mikä on suomalaisittain helpommin sanottu kuin tehty, joten sopivan auton löytäinen on aika tuuripeliä. Onneksi asialla ei ole kiire.