…tapasi edesmennyt ukkini sanoa, ja oli niin oikeassa että ihan itkettää. Vaikkei sentään yhtään oikeaa ruumista ole tullut hei, nou hätä! Mutta niin se vaan on, että tämä rivakkuuteni ja ripeäliikkeisyyteni saattaa minut ongelmiin aina silloin sun tällöin, välillä isompiin (kuten vaikkapa viruksen nakkaaminen koneelle ihan vaan siksi, että sormet toimivat aivoja nopeammin), välillä pienempiin (ei, sellaiset esimerkit eivät edes jää mieleen…).
Tänä aamuna oli vaihteeksi yksi maanantai elämässän. Sari, kyllä se vaan niin on, että viikon ensimmäisessä päivässä on jotain, mikä ei sovi minulle ollenkaan, aina sattuu ja tapahtuu kaikkea, mitä ei satu ja tapahdu minään muun viikonpäivänä. Tänään kaikki alkoi ihan lupaavasti, aamu sujui muksujen kanssa oikein leppoisasti ja hyvin, aina siihen asti, kun esikoinen alkoi etsiä kollaria päälleen.
Materiahan ei fysiikan lakien mukaan katoa, mutta kyllä siinä vaiheessa, kun tyttären jokainen huputon pusero on hukassa, tuntuu kadonneen jäljettömiin, alkaa jo melkein uskoa senkin olevan mahdollista. Mutta vain melkein. Etsin kuivurin ja puhtaan pyykin korin – en laatikoiden purkamiseltani eilen ehtinyt laittaa vaatteita kaappiin – ja tyttären vaatekaapin ja lattiat ja sen pehmolaatikonkin, jolla on tapana syödä tyttären sukkia. Ei, kollareista ei jälkeäkään! Ja pyykkikori oli pesty viikonloppuna tyhjäksi, joten ei sielläkään. Lopulta joku äidinvaisto sai minut katsomaan tyttären huoneen tyhjään kaappiin, ja avot! sinnehän ne oli puserot sullottu kaikki yhteen läjään muun romun kanssa, tulosta lauantain "huoneensiivouksesta". Jep.
Olisihan tyttärellä ollut niitä hupullisia puseroita päälleen laittaa, joten ei hätä sen näköinen (tytär vaan mieluummin käyttää takkien alla huputtomia, and I get that, sitä paitsi, on ärsyttäävää jos tavarat on hukassa). Mutta juuri kun olin jo lähdössä ovesta ulos tosikoisen kanssa, sanoi esikoinen: "Äiti, nyt on jo vähän pahemmasta asiasta kyse, mä en löydä kännykkääni!" Jee! Etsintäpartio käyntiin uudestaan! Etsin keittiöstä ja tytön hyllyiltä ja työpöydältä ja löin pääni yllä olevaan parvisänkyyn ja… valitin, että pitäs päästä duuniin ja… ja tytär huikkasi: "kyllä sä pääsetkin, se oli siellä käsilaukussa diskon jäljiltä!" Jep.
Säntäsin ovesta ulos tosikoisen perään, joka oli jo mennyt autolle edeltä. Ja totesin neidin lähteneen ilman hanskoja, kädet vain eilen laatikoiden kätköistä löytyneessä muhvissa. "Äiti, mähän sanoin sulle, että otat mulle hanskat!" "Ei, tytär, mä sanoin sulle, että otat itselles hanskat!" Eihän siinä muuta kuin tytär autoon, "laita ainakin turvavyös kiinni sillä välin!" ja sisältä hakemaan lapselle käsineitä. Ja sitten viimein auto käyntiin. Ihme kyllä, oltiin jopa ihan ajoissa lähtemässä, mistä onnittelin itseäni kaiken tuon jälkeen. Mutta olipa silti sellainen "liikkeelle ja äkkiä" -olo, joten…
Joten huitasin auton peruutusliikkeeseen sellaisella rivakalla eleellä, peruutin tielle – tai niinhän minä luulin! Mutta nappasinpa kurvan siinä hosuessani vähän tiukaksi, jolloin toinen takarengas osui lumivalliin ja auto hujahti hankeen että humpsahti! Jippii. Ei liikkunut eteen, ei taakse. Eturenkaiden alla jäätä. Auton mahan alla lunta. Takarenkaiden alla, ei mitään? tai no, toisen alla lunta, massoittain lunta… Pääsi sana jos toinenkin ja tosikoisen sanavarasto taisi vähän kasvaa…
Ei siinä muu auttanut kuin hakea varastosta lapio, sellainen ihan kunnon rautalapio, ja alkaa kaivaa lunta auton alta. Lienen ollut näky noissa saappaissani ja lyhyehkössä hameessani (mutten sentään ollut siinä tiukassa farkkuhameessa, jonka viime tipassa ennen lähtöä vaihdoin väljempään mustaan, kun en ollutkaan ollenkaan farkkuhame-fiiliksellä) lunta lapioimassa. Tai olisin ollut, jos olisi ollut joku näkemässä. Valitettavasti näytti naapurusto sangen tyhjältä, tai ainakin kaikki avuliaat miehet loistivat poissaolollaan… Edes kivitalon toisen kerroksen raksamiehistä ei näkynyt vilaustakaan, ei tietenkään, kun olisi tarvinnut! Joten huhkin apinanraivolla sitä lunta pois, kokeilin välillä joskos auto liikahtaisi, mutta ei.
Lopulta totesin, että jostain pitää saada joku vähän tönäsemään auton nokkaa, eiköhän se sitten lähde alamäkeen ihan ok. Takarenkaat olin jo saanut sentään putomaan kovalle maalle (mutta lumen päällä ne yhä olivat). Tosikoinen ehdotteli, että kutsuisin hinurin, mutta hei! kellä on aikaa sellaista odotella?! Joten läksin huhuilemaan niitä raksamiehiä, joiden tiesin olevan työmaalla, mutta varmaan sitten kuulosuojaimet korvilla kun eivät huuteluani kuulleet. Naapurinrouva sen sijaan sattui juuri tulemaan ulos ja ehdotti että tulee työntämään avukseni. Ja niin irtosi Mazda hangesta ihan aidolla naisenergialla.
Puoli ylimääräistä tuntia siinä hujahti, mutta ei se mitään. Olin töissä ihan kohtuulliseen aikaan, etenkin kun aikaa täällä oloon on aina sinne puoli kasiin asti jälleen. Mutta kyllä olinkin hiessä, toppi oikeasti märkä, kun duuniin asti pääsin! Olihan minulla päälläni 100% polyesteriä oleva bolero ja keinonahkatakki. Todella sporttista ja hengittävää… Kaikkea sitä. Tulipahan tehtyä pienet aamujumpat 😛
System Failure for the Masses 