Category: Archive – really old stuff

From the old Live Spaces blog

Lasten suusta totuus äidistä

Marilka1 Comment
[Kopioi viesti, kysy lapseltasi vastaukset ja kirjoita ne muistiin JUURI niinkuin ne sanottiin.]

Haastattelin molemmat tytöt erikseen. Tosikoinen (J, 6v) pomppi ja heilui ja kuikki välillä olkani yli tarkkaillen kirjoitustani vaikkei osaa edes lukea – mutta sen verran hogas, että huomautti parin äännähdyksen yhteydessä, että siitä puuttui jotain 😀 Kysymysten jälkeen sanoi: "Nyt voit kysyy multa niitä vaikeempii." "Ei mun tarvii, sekin on ihan hyvä vastaus, ettei tiedä." "No kysy lisää." "Ei näitä oo enempää." "No keksi lisää!"

Ja esikoinen (M, 8v) puolestaan lojui uhmakkaana sängyllä, juuri suivaantuneena siitä, ettei iskä lukenutkaan Tinttiä loppuun asti. Ja kun kysymykset loppuivat, sanoi: "Kysy jotain lisää!" "Ei niitä kysymyksiä oo enempää." "No keksi niitä lisää!" "No en mä nyt keksi, kun tää oli tällanen kysely." "No mä haluun lukea siskon vastaukset." Ja lukikin. Ja vänkäsi hetken päästä uudestaan lisäkysymystä. Joten lopulta keksin tytöille bonuskysymyksen tuonne loppuun.

Ainakin se meissä on yhteistä, että tykätään vastata kyselyihin 😀

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
J: äh, liian vaikee, kerro vastaus!
M: mitä sisko vastas? [ei sun tarvii sitä tietää] aina? [no usein] *hiljaisuus* [saanks mä sulta vastausta?] no saiksä siskolta vastausta? [siis saanko mä sulta muuta vastausta ku vastakysymyksen?] –> no saanks mä sulta vastausta?

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi ?
J: että minä autan äitiä
M: no jos mä vastaan sille

3. Mikä tekee surulliseksi?
J: se et me ei totella äitiä
M: no se et mä en vastaa sille

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
J: että äiti kutittaa minua
M: et se kertoo ihan höpöjuttuja

5. Millainen äitisi oli lapsena?
J: semmonen et sillä oli silee tukka ja sit äiti oli kaheksanvuotias
M: no mistäs minä sitä voisin tietää!

6. Kuinka vanha äitisi on?
J: ai nyt? 33
M: 33

7. Kuinka pitkä äitisi on?
J: ei muista
M: no emmä tiiä!

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
J: no olla koneella!
M: kirjottaa jotain ihme blogia

9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
J: töitä
M: tekee jotain tietokoneella

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
J: ei tuu mieleen
M: sä tekisit tietokoneella-olemis-ennätyksen

11. Missä äitisi on tosi hyvä?
J: noo… tiskaamaan tai pesemään pyykkiä
M: kirjottamaan tietokoneella

12. Missä äitisi ei ole hyvä lainkaan?
J: no öööh… pitää vähän miettiä…
M: leikkimään lasten kanssa

13. Mitä äitisi tekee työkseen?
J: no äiti tekee työkseen… tekee töitä koneella
M: kirjottaa koneella jotain

14. Mikä on äitisi lempiruokaa?
J: salaatti ja oliivit, suolakurkku
M: emmä tiiä

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?
J: siksi koska se on niin nätti ja tekee aina kivoja juttuja minulla. muttei ihan aina.
M: emmä tiiä

16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi?
J: mmmjöö… ei mikään
M: aku ankka

17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
J: me ollaan tehty ainaki se tarrajuttu seinään yhdessä
M: emmä tiiä. [sä oot tosi kivalla tuulella vastaamaan näihin] ei mitään. [no kai me nyt jotain joskus tehdään…] no käydään kaupassa

18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?
J: noo.. vähäsen olis samaa siinä kun me viikattiin pyykkejä samalla tavalla
M: minä kasvan samalla tavalla ku äiti tässä iässä

19. Mitä eroa teissä on?
J: et me laitetaan erilaisii housuja
M: no se et äiti on aikuinen

20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
J: koska se on mun äiti
M: no kaikesta

21. Mikä on äitisi lempipaikka, minne mennä?
J: hmm. ei tuu mieleen
M: blogiin [ja räkänen nauru päälle]

Bonus-kysymys: Mikä on parasta äidissä?
J: se että äiti tekee niin hyviä pullia. ja että äiti on niin lämmin ja ihana
M: se että se paistaa niin hyviä lettuja

Summa summarun, äiti rakastaa kyllä ja lapsetkin sen tietää, mutta on vähän huono olemaan läsnä, kun on niin paljon koneella…

…seiska ole mikään aika sulkea!

MarilkaLeave a comment
Tänään päädyin työpäivän jälkeen kauppoihin, yllätys yllätys. Kovin pieniähän nämä Lappeenrannan "kauppakeskukset" on, mutta olihan siellä sentään saman katon alla kaikki, mitä minä tarvitsin, joten en sinänsä valita 😉 Pari tuntia sain aikaa kulumaan kaupassa jos toisessakin.
 

Ihan ensiksi seilasin HenkkaMaukkaa ristiin rastiin, sovitin vaatetta jos toistakin ja lopulta päästin järjen äänen kuuluviin edes sen verran, että kassalle asti pääsivät vain uudet farkut, niihin vyö, musta Hello Kitty -pyjama ja yksi toppi. Kauppaan jäi muutamakin vaatekappale, joiden tarvearvo oli huomattavasti pienempi. Seuraavaksi seikkailin Seppälään, mistä ostin vain Hello Kitty -sukat tytöille tuliaisiksi. Siitä jatkoin Kappah’liin, mistä mukaan lähti hauska edestä solmittava pusero. Kenkäkauppassakin seilasin, siellä oli kolmet kengät 90 eurolla ja on vähintäänkin ihme, että sieltä poistuin ilman kolmea uutta kenkäparia 😛

 
Shoppailujeni päätteeksi alkoi jo olla vähän nälkä, joten meinasin istahtaa kauppakeskuksen kahvilaan haukkaamaan salaatin tai jotain. Mutta nainen tiskin takana olikin jo keräilemässä hintalappuja pois vitriineistä, joissa ei enää kovin monta sämpylänjämää ja kuivahtanutta kakunpalaa toisaalta jäljellä ollutkaan. Oli mitä ilmeisimmin sulkemassa ja koska ei mitenkään reagoinut siihen, että pölähdin siihen vitriinejä pällistelemään, tulkitsin, ettei ollut mitään suurta intoa saada minusta päivän viimeistä asiakasta. Lähdin siis pois. Lindexin kautta.
 
Kävelin hotellia kohti, tehden kurvan Lappeenrannan tyhjälle torille, sille josta ilmeisesti oikeasti olisi jonain toisena kellonlyömänä jonain toisena päivänä jonain toisena vuodenaikana voinut saada niitä atomeita ja vetyjä, joita kaverit usuttivat sieltä ostamaan. Nyt oli tori autio ja tyhjä, joten käännyin kannoillani ja suuntasin takaisin kohti keskustan liikkeitä. Vain todetakseni, että ne olivat kiinni. Tai siis ainakin lähin kauppakeskus oli.
 
Käväisin K-kaupassa ostamassa itselleni jotain iltapalaa jälleen täällä huoneessani nautittavaksi – huomattavasti mukavampi syödä koneen ääressä yksin kuin ravintolassa yksin. Ravintolassa yksin on jotenkin ankeeta ellei jopa säälittävää. Kauppakin näytti siinä varttia vaille seiskalta samalta kuin meillä päin kaupat näyttävät varttia vaille ysiltä. Liha/kalatiski oli jo tyhjennetty ja tuoreleipälaatikoissa pulla etsi kaveriaan. Ei kait sekin voinut olla menossa jo seitsemältä kiinni?!
 
Oikeastaan olin varautunut kyllä siihen, että shoppailu loppuu seven sharp, siksi läksinkin kauppoihin asiakkaalta suoraan. Opin viime keväänä Oulussa, ettei pikkukaupunkien keskustoissa kaupat olekaan auki ysiin asti kuten stadissa. Mutta että kaikki kahvilatkin sulkivat oviaan jo siloin? Onkohan pikkukaupungeissa tämän vuoksi syntyvyys suurempi kuin stadissa? Jotenkinhan se pitää kompensoida, ettei saa shopata droppaamiseen asti 😀

Reissun päältä

MarilkaLeave a comment
Väsyttää… Istun peiton alla hotellihuoneessani Lappeenrannassa läppäriäni naputellen ja ihmetellen tuon tuosta tovin aikaa kuuluvaa kummallstia rahisevaa meteliä. Hotellissa on joku remontti menossa, kait se liittyy jotenkin siihen. Kunhan yöksi hiljenee… Ei sitä ainakaan viime yönä kuulunut. Yksi yö täällä siis jo takana – eilen hyppäsin junaan iltasella. Keskiviikkona lennän takaisin kotiin. Työreissullahn minä, tietty.
 
Ehdin tuossa jo työpäivän päätteeksi tehdä kävelylenkin tuolla Lappeenrannan linnoitusalueella ja satamassa. Mutta pitemmälle ei kohmeiset jalat kantaneet, ja sormetkin uhkasivat jo pudota pois kylmyydestä. Täällä on selkeästi kylmempi kuin stadissa tai himassa sen lipeillä on viime päivät ollut. Tai no, netin mukaan tuolla on kolme astetta pakkasta ja pk-seudulla tänään yksi (mutta se onkin muutaman asteen verran vähemmän kuin siellä on viime ajat ollut). On täälläkin ollut sen verran lämmin, että tuolla pölyää hiekka ja pahasti.
 
 
Kuvia otin tuolta karusta valkoisenharmaasta maailmasta. Omalla tavallaan kaunistakin, mutta jotenkin niin väritöntä. Sataman torilta yritin bongata paikkaa josta saisi atomeita tai vetyä edes, mutta jokainen kioski siellä oli kiinni – enkä toisaalta tiedä olinko edes oikeall torilla. Tuolla sata metriä keskustan ulkopuolella näyttää näin talvisaikaan olevan hurjan hiljaista. Ja museotkin kiinni virka-ajan ulkopuolella. Ei sillä, Viipurinäyttely on nähty, enkä minä nyt niitä taidemuseoitakaan ihan hirveästi jäänyt suremaan.
 
 
 
 
Aika yksinäistähän tämä tällainen matkaaminen on. Aamulla tuntui todella yksinäiseltä istua itsekseen aamupalalla, kun kaikilla muilla tuntui olevan seuraa ja olipa joukossa jokunen perhekin. Ja taustalla vielä soi sellainen surumielinen musiikki. Onneksi aamulla kuitenkin paistoi aurinko, se piristi mieltäni kummasti! Ja päivä asiakkaiden kanssa oli ihan mukavaa, porukka leppoisaa. Silti, vaikka oli ihan kiva tehdä pieni kävelylenkki kaikessa rauhassa ja istua koneella keskenään, oli pakko laittaa musiikki soimaan koneella, oli niin hiljaista. Kyllä sitä perhettään vähän ikävöi. Tai ainakin omaa kotia 😉
 

Eilen muuten ennen lähtöäni viime töikseni aloitin uuden blogin – vähemmän intohimoisen mutta sinne päin keittiöihmisen eli ihan tavallisen perheenäidin ruokablogin. Sain eilen päiväruualla päähäni sellaisen aloittaa, saa nähdä näenkö siinä mitään mieltä jatkaa 😀 Mutta on nyt ainakin nyt olemassa…
http://marilkanmenut.blogspot.com/

Yhdessä hyvä tulee

MarilkaLeave a comment
Tänään on ollut aivan ihana lokoisa päivä perheen kesken, vaikka siihen paljon touhua ja menemisiä – ja sitä normaalia vänkäystä ja säätöä ja hermojen kiristystä – sisältyykin. Silti jotenkin vain se, että oltiin kaikki yhdessä, teki päivästä rennon ja leppoisan ja nyt illalla on hyvä mieli – vaikkei lasten nukkumaanmenokaan sujunut ilman jonkinsortin itkuraivareita tai vastaavia mökötyksiä.
 
Kuljetusfirma siirsi eilen meille faijan entisestä asunnosta massiivisen perintökaapin, kokopuuta ja komea. Ja kun viime viikonloppuna hilattiin miehen kanssa piano paikalleen – kaappi tuli sen kanssa samalle seinälle – on olohuone saanut taas harppauksen verran omaa ilmettään. Tänään sain ahaa-elämyksen siitä, mitä sieltä vielä puuttui. Monta päivää minua vaivasi ajatus siitä, että jotain upuu. Tänään sen viimein hogasin miehen ja esikoisen pelatessa siellä lattialla Muumi-Yatzya. Se kaipasi kunnon isoa rahia takan eteen. Ja sellaisen se sai!
 
 
 
Lähdettiin koko porukalla liikkeelle viemään lastillinen tavaraa kirppikselle (minähän en itse sieltä osaa mitään ostaa, mutta uskollisesti kannan sinne kaiken oman vanhan kierrätyskuntoisen poisheittämisen sijaan), pesettämään toitsukin ja Varistoon huonekalukauppoihin. Käveltiin sisään Sotkaan ja etsimäni rahi seisoi siinä suoraan nenäni edessä. Loistavaa! Kierrettiin vielä Sotka läpi, Isku ja pala Askoakin, katseltiin mattoja ja matalaa tasoa laitettavaksi olkkarin ikkunan eteen sitten kun telkku siirtyy omaan huoneeseensa. Kodin Anttilasta mukaan lopulta lähti yksi matto meidän makkariin sekä seinäkello tosikoisen huoneeseen. Ja vähän jotain muutakin.
 
 
Olohuone näyttää nyt ihanan kodikkaalta sen rahin kanssa! Olkoonkin, että siellä vielä seilaavat ne pari nojatuolia, jotka ovat matkalla telkun kanssa samaan huoneeseen, sitten aikanaan. Ja kun vielä laiteltiin seinille taulu poikineen, näyttää täällä taas paljon kodikkaammalta kuin vaikka eilen 🙂 Siinä taulujen laiton lomassa likat saivat show-kohtauksen, vuorotellen toinen "soitti" pianoa (nyt kun se vuoden pressutuksen jälkeen on paikallaan) ja lauloi (hyvin 🙂 ) ja toinen tanssi. Me miehen kanssa istuttiin sohvalla yleisönä. Jotain suunnattoman arvokasta siinä hetkessä.
 
  
 
Ruokakin laitettiin esikoisen kanssa yhdessä. Tytär paistoi lättyjä taikinasta, jonka olin laittanut perunoiden kiehuessa, minun vääntäessäni vieressä perunoista muusia ja paistaessa poronkäristystä. Menu esikoisen makuun (muusia lukuunottamatta, mutta se taas olikin tosikoisen makuun 😉 ), poronkäristys on neidin herkkua ja lätyt oli tytär tilannut ihan vartavasten, ja halusi nimenomaan itse saada ne paistaa. Ja tulipa samalla tytölle lyhyt oppitunti ruuanlaittoakin, kun vierestä katsoi minun touhuani. Totesikin siinä: "Nytpä tiedän ainakin, miten yksi herkkuruokani valmistetaan."
 
Tällaiset päivät ovat kallisarvoisia tässä turhankin hektisessä elämässäni – elämässämme. Minulla oli tällekin päivälle alustava meno, mutta päätin jättää sen väliin, koska olin eilen menossa ja huomenna lähden Lappeenrantaan työmatkalle keskiviikkoon asti ja muutenkin taidan olla lennossa jatkuvasti. Nautin kuitenkin suunnattomasti nimenomaan siitä, että koko perhe on yhdessä ja tehdään vaikka kuinkakin arkisia asioita, mutta yhdessä.

Vettä kengässä ja muita mietteitä

MarilkaLeave a comment
Eilen esikoisella oli ysin kouluaamu. Neiti oli laittanut kellonsa herättämään varttia vaille seitsemän, nousi pirteänä sängystä ja oli periaatteessa valmis kouluun jo pitkälti ennen kahdeksaa. Tänään oli kahdeksan aamu, mies yritti saada tytärtä sängystä ylös puoli seitsemän aikaan, varttia vaille lapsi viimein laskeutui sängystään ja kömpi sohvalle torkkumaan ja lopulta itki seitsemän aikaan, yhä sohvalla maaten: "miks te koko ajan ahdistelette mua! kohta mä en nouse ollenkaan!", kun vuoroin koitettiin patistaa lasta aamutoimiin.
 
Suihkussa seistessäni mietin, miten vaikeaa se aamunouseminen oikeasti on itsellenikin. Luulisi, että siihen olisi tottunut jo lapsena, kun koulunikin kävin ysiluokkaan asti koulussa, jossa joka aamu oli kasin aamu. Juurikaan en myöhästellyt, mutta aika viime tipassa olin aina. Samassa koulussa ollut sisko lähti himasta parikymmentä minuuttia ennen minua. Vain seiskalla läksin kouluun lähes säännönmukaisesti ajoissa – ja silloin motivaattorina oli poika. Kundi, joka oli ollut samassa koulussa aiemmin, mutta jonka kanssa nyt meni koulutiet ristiin ja jos lähdin sopivaan aikaan saatoin kohdata hänet matkalla. Suuri teinirakkauteni, ennen kuin tapasin mieheni.
 
Mutta siis ei, en ole tottunut aikaisiin aamuihin vieläkään. Noin yhdeksäksi, tai vähän vaille, saan itseni raahattua duuniin. Kahdeksaksikin toki vääntäydyn aika usein, kurssiaamuina se on aivan called for, jos ei muuten niin jotta ehtii aamupalalle 😛
 
Eteisessä lähtiessä pohdin, laittaisiko jalkaan uudet "korolliset" tennarit vai uudet karvavuoriset tennarit. Karvavuoriset ovat päältä jotain muovia, joten olisivat sen kannalta oikeammat jalkineet tuohon loskaan, mutta toisaalta, nyt on kevät, kevyemmät kengät veivät voiton. Nyt on kevät. Okei, on nollassa tai max pari astetta päälle, mutta minä olen siirtynyt nahkatakkeihin ja sillä hyvä. Lumet sentään kuitenkin sulavat hyvää vauhtia, on märkää ja kuraista ja katolta rysähtelee massoittain lunta alas. Aika jättää talvi(vaatteet) taakseen. Silti, kengänkärjelle jäi autoon mennessäni vähän lunta, joka suli ja valui tennarin kankaalle ja siitä sisään, tippa kylmää vettä.
 
Työmatkalla kuulin uutisista, että Ruotsissa on jossain teurastamoissa keitetty sikoja elävältä. Syynä pieleen mennyt tainnutus, jonka seurauksena siat ovat heränneet, kun ne on laitettu kiehuvaan veteen. Niinkun, eeuuwww! Tuollaisia juttuja ei kerrassaan pitäisi kuulla, jos aikoo säilyä sekasyöjänä. Vähän niinkuin nämä kanat joiden jalat kasvavat kiinni kanalan lattiaan? Todellisuuspohjasta en ole satavarma, mutten kamalasti halua sitä miettiä, sillä kanaa syön lihoista mieluiten. Ja kananmunat ostan aina luomuna tai vapaan kanan munimina.
 
Duunissa heitin duunikaverille tokarin, kun oli ollut viime viikolla julistustani kuuntelemassa, mutta tokari oli jäänyt vielä pöydälleni. Hivenen katkerana totesin, että itselläni ei ole vieläkään yhtään sellaista vaikka syytä olisi, mutta niitä ei meillä ennen henkilökunnalle jaeltu, Esikoisellanikin on meiltä todistus, samoin miehelläni, mutta minulla ei. Mistä johtuikin mieleeni tyttäreni edesottamukset jälleen. Fiksu lapsi, mutta välillä menee melkein ylimielisyyden puolelle.
 
Patentti pohdiskelija-tyttäreni eilen aamulla hampaidenpesulla kertoi minulle sunnuntain retkestään Kansallismuseoon yhdessä mummin (ja tosikoisen ja serkun) kanssa. Jänskin juttu oli kuulemma ane-arkku. Kerroin tytölle, että ennenvanhaan ihmiset uskoivat, että laittamalla rahan arkkuun, he pääsevät taivaaseen. "Oliks ne vähä niinku taikauskosia?! Miks ne sellasta uskoi?" "Koska papit niin opetti, eikä tavallinen väki osannut lukea, joten he uskoivat mitä pappi sanoi." Muutaman miksi-kysymyksen ja vastauksen jälkeen välillemme laskeutui hetkeksi hiljaisuus.
 
"Siitä tulikin mieleen, että kun säkin kaikkea nykysin googletat, muistathan, ettei netissä kaikki ole välttämättä totta. Voit kysyä vaikka äidiltä tai isiltä apua, jos et oo varma, mikä on totta ja mikä ei." "No kuka nyt ei tietäs, ettei kaikkee siellä voi uskoa, kun nettiin voi kuka vaan kirjottaa mitä vaan! Hei haloo!" "Ööö… ei kaikki tiedä, mut hyvä jos sä tiedät." "Niin se opeki sano siellä kurssilla." "Nii… mut kaikki ei oo käyny meillä sitä nettikurssia…" Niin, tytär istui siis viime elokuussa päivän meillä henkilökunnan lasten nettikurssilla. Ei sitten vissiin ihan turhaan 😉