Mitä se on? Se on hauska päivä Serenassa!

 

Ei ollenkaan hullumpi valinta Serena-päiväksi. Helteiden loppuminen lienee säikäyttänyt useimmat potentiaalit Serena-kävijät odottamaan uutta helleaaltoa, joten saatiin vesipuisto melkein itsellemme. Olihan siellä toki muutama muukin meidän lisäksi, ei nyt ihan yksin siellä melskattu, mutta mihinkään liukuun ei tarvinnut jonotella mahdottomia aikoja ja Villivirtaan mahtui hyvin. Kolikon kääntöpuoli oli tietenkin se, ettei ulkona viihtynyt juurikaan, sillä vaikka aurinko ajoittain näyttäytyikin, oli ilma viileä ja ulkona paleli.

Oli kiva käydä Serenassa. Edellisestä kerrasta onkin jo pari vuotta aikaa! Tässä välissä on esikoisen uimataito vahvistunut ihan oikeaksi uimataidoksi ja tosikoinenkin oppinut uimaan varsin hyvin. Jopa siten, että kun minä halusin olla saunassa tyttöjä pitempään, uskalsi heidät päästää kaksin aaltoaltaaseen. Ja kun miehen kanssa haluttiin ulkona laskea HalfPipe, uskalsi tytöt ihan hyvin jättää keskenään sinne muille altaille – matalille tosin. Esikoinen pärjää pyörteet kuin pyörteet jo suvereenisti, tosikoinen toki tarvitsee niissä vielä apua.

 

 

 

Se HalfPipe olikin tosi magee lasku! En siihen ollut aiemmin edes uskaltautunut, mutta nyt laskettiin se miehen kanssa muutamaankin otteeseen. Alku on hurja, mutta sen parempi! Toinen, mihin ei lapset toistaiseksi voineet tulla ollenkaan, oli sisällä Tornado. Esikoisen uimataito siihen riittäisi, muttei tyttö vielä arvannut siihen mennä. Parempi niin. HalfPipea isänsä kanssa kokeili, mutta tuntui kuulemma vähän turhan hurjalta sekin. Omiin lemppareihini noiden uudempien liukujen ohella kuuluu myös se ulkona oleva renkailla laskettava mäki, missä on pari allasta matkalla. Siitä mentiinkin tyttöjen kanssa monta kertaa kylmästä ilmasta huolimatta.

Tyttöjen ikisuosikki sen sijaan on Villivirta. Hyvänä kakkosena on tuo äsken mainittu ulkoliuku ja kolmosena varmaan tulevat sitten niinikään ulkona olevat tiikerinhänniksi maalatut vesiliu’ut, joista tosikoinenkin uskalsi laskea yksinään. Ja siitä seuraavana ehkäpä se BlackHole, joka oli jostain syystä tällä kertaa ihan sysipimeä. Mutta Villivirta. Sitä sai mennä uudestaan ja uudestaan, kuin Teletapit konsaan hihkuivat tytöt joka kerta virrasta tullessa, että uudestaan! Ja sitähän mentiin. Tosikoinenkin selvisi virrasta ja tyrskyistä lopulta enää vain pienellä avustuksella.

 

Vietettiin Serenassa melkein koko päivä. Olisikohan menty sinne joskus puolilta päivin, puoli yhden aikaan ehkä. Syötiin välillä nakkeja ja hampurilaisia, lihapullia ja kebabia sun muuta Seranan ravintolassa – kylläpä uidessa tulikin nälkä! Ja pois lähdettiin puoli kasin maissa, väsyneinä mutta iloisina hauskasta päivästä. Kotimatkalla pysähdyttiin tuohon keskustaan jätskeille. Kyllä lomalla on sitten kivaa 🙂

 

 

Matkaa oli sen kymmenisen metriä, ei enempää. Mutta kun pääsin Ottopisteelle asti, totesin olevani toisena jonossa. Jotenkin ihmeesti edelleni ehätti peräti kaksi ihmistä, ilmestyivät kuin tyhjästä. Katselin hetken ympärilleni, varmana, että jossain on kamera piilossa – juuri noin käy piilokamerassa ja sitten nauretaan sille kiukustuneelle raukalle, joka luuli pääsevänsä suoraan nostamaan rahaa automaatista. Mutta ei, ei ollut kameraa piilossa eikä esillä. Ihan oli aito magneettiefekti vain.  Aivoni luultavasti lähettivät ilmaan signaalin "pitää mennä automaatille" ja viesti tavoitti pari vastaanottavaista henkilöä.

Itse asiassa noin käy aina silloin tällöin. Sen täytyy olla joku kollektiiviseen tajuntaan liittyvä juttu. Vähän niinkuin se, että minun etunimeni oli vanhempieni sen valitessa nimilistoilla harvinaisuus – mutta syntymävuonnani +/- vuosi se olikin yksi suosituimmista nimistä. Vähän niinkuin se, että vaikken lue sisustuslehtiä ollenkaan, tuli valittua tänne taloon ihan muotikeittiö – vaikka siis tarjolla olisi ollut samankaltaistakin, mitä on ennen ollut. Yhtäkkiä vaan tuo pähkinä näytti kivalta, kuten se on yhtäkkiä näyttänyt niin monen muunkin mielestä.

Mitenkähän on tuon tänään ostamani vuodesohvan laita sitten? Luulen, että sekin on muotikapine – joskin tällä kertaa ihan tietoisesti niin. Vuodesohva piti saada, ja tiesin jo valmiiksi millaista suunnilleen etsin. Voisi luulla, että sellaisen yksinkertaisen muodissa olevan kulmadivaani-vuodesohvan saa mistä vaan, mutta individualisti-minäni ei pitänyt yhdenkään tarjolla olevan mallin verhoiluista. Ja kun pidin, kukkaroni ei pitänyt sohvan hinnasta. Kunnes tulin massa-Ikeaan. Sieltä löytyi minua ja kukkaroani yhtä lailla miellyttänyt sohva. Sellainen tulee meille ensi viikolla – ehkä ehtii meille ennen mutsia, ehkä ei… Itellasta ei koskaan tiedä.

Mutta nyt ei selvästikään ole "normaalisti". Nyt on kai kesälomasti 😉 Normaalisti stressaan ainakin pienesti, että kaikki olisi täydellisesti, perfektionisti kun olen. Mutta on tavallan aika ilahduttavaakin huomata, että osaan olla stressaamattakin, edes kesälomallani. Jätin kai sitten kuitenkin stressin duuniin, vaikka töistä ensimmäisen viikon ajan unia näinkin. 

Nimittäin taisin käydä kunnolla ruokakaupassa viime sunnuntaina, ensimmäisen kerran koko kesänä. Siinä vaiheessa kun kaapit olivat jo niin tyhjät, että olisi ihan tosissaan saanut syödä jo mielikuvitustaan. Niin kauan kun jostain kaapista löytyi jotain purtavaa, mentiin sillä mitä oli. Ja ehkä haettiin välillä kaupasta vähän maitoa ja jotain mitä sattui juuri sillä hetkellä tekemään mieli. Jotain mitä sai lähi-Alepasta. Ja samalla ajatuksella kävin kaupassa matkalla landelle. Isoäiti oli kertonut puhelimessa, mitä sinne kannattaa ostaa, ostin ne, muuta en jaksanut ajatella.

Olin siis lasten kanssa pari päivää isoäitini luona landella. Eilen lähdettiin vähän puolenpäivän jälkeen – sinnehän ei aja tuntiakaan – ja tänään tultiin iltasella takaisin himaan. Toissailtana en jaksanut pakkaamista ajatellakaan, tein sen aamulla ennen lähtöä. Eihän sitä tietenkään oikeastikaan yhden yön reissulle juuri mitään tarvitse, mutta minun ja kahden lapsen pyjamat, simmarit, hammasharjat, vaihtovaatteet sun muuta kuitenkin. Huiskin kassiin jotain, bikineitä, simmareita, satunnaisia vaatekappaleita, aurinkorasvoja ja pyjamia. Ja ne tärkeimmät: kirja, unilelut ja silmälaput – kaikkea muuta ilman melkein pärjäisikin 😉

Ehkä se on vähän  niinkin, että nyt kun tytöt on jo noin isot, nekin pärjää vähän vähemmällä. Silloin kun ne oli pieniä, piti aina olla mukana vaipat ja tutit ja riittävä varanto vaihtovaatteita että saa kuivaa ylle ja niin ees päin. Nyt ei paljon paina, jos joutuisivatkin välillä vähän olemaan märissä, pääasia oli ehkä että muistin pakata mukaan kollarit ja pitkät housut kaikille. Suomen kesästä kun ei koskaan voi olla varma! 

Jotain jäikin pakkaamatta: tosikoisen shortsit. Mukana oli kyllä toppi, pitkikset ja kollari hällekin, muttei shortseja. Luulisin, en oikeastaan tiedä, koska en ole vielä purkanut laukkua enkä mökillä sitä kokonaan inventoinut. Huomasin unohduksen menomatkalla autossa ja tuumasin, että jos tarvitsee shortseja, voi lainata esikoisen varashortseja, eiköhän se loppujen lopuksi pärjää yksillä. 

Normaalisti olisin ajanut matkan varrella lähimpään Prismaan tai johonkin ja ostanut tytölle puuttuvan vaatekappaleen matkalta. Tapa, josta mies on minulle muutamankin kerran huomauttanut. Siis se, että jos pakkaukset jäivät vajaiksi, paikkaan sen matkalla kaupasta, vaikken edes tiedä tarvitaanko puuttuvaa tavaraa. Perfektionisti. Vapauttavaa huomata, ettei tällä kertaa ollut sitä tarvetta. Eikä toisaalta tosikoinenkaan tarvinnut niitä shortseja. 

Osaisinkohan jättää tämän piponi löysälle vielä kesäloman jälkeenkin? Luultavasti en. Luultavasti se on osa elämänhallintaani. Siis se, että pidän langat käsissäni. Arki työn, koulun, päiväkodin ja harrastusten pyörteessä ei pysy kasassa, jos langat ovat tällä tavoin levällään. Mutta kesälomalla ei minkään tarvitsekaan pysyä kasassa. Ihanaa!

 

 

Aurinko paahtoi täydeltä terältä jo seitsemältä, eikä ollut enää jälkeäkään siitä pienestä yön vilpoisuudesta, jonka varjolla olin lähtenyt kotoa saman tien niissä mustissa pitkiksissä, joissa tanssinkin, shortsit olin pakannut mukaan kassiini. Puolisentoista tuntia harjoiteltiin, tanssiaskeleet, kuka mitenkin ja milloinkin tulee kuvaan ja niin eespäin. Meidän tanssiryhmä yhdessä toisen pienemmän ryhmän kanssa muodosti keskialueen ydin-tanssijoukon, reunoille tuli sitten muitakin matkan varrella mukaan. Ja laulaakin piti mukana, joten sanatkin piti kerrata – muttei ne nyt ihan otsikon arvoinen haaste ollut, vaikka Hesari niin otsikoikin…

Ysiltä alettiin siis kuvata. Enkä tiedä kuinka monta kertaa se oli vedetty läpi, harjoitukset mukaan lukien, siihen mennessä kun Ylen uutisten toimittaja sitä minulta kysyi. Nappasi nimittäin minut haastatteluun sieltä keskeltä. Haastattelusta näytettiin puoli ysin uutisissa kahden lauseen verran – ja tietty ottivat mukaan sen "älykkäimmän" palan – mitä älykästä voi vastata kysymykseen "onko kuuma tanssia?" kun ollaan suorassa auringonpaahteessa?! Ei, ei ollenkaan…

Enkä myöskään tiedä, kuinka monta kertaa se tuli päivän mittaan tanssittua, mutta puoli kahteen siellä vuoroin tanssittiin kohtausta uusiksi, kamerat eri kuvakulmissa, ja vuoroin pidettiin juoma- ja vilvoittelutaukoja kameroiden siirtyessä uusiin kulmiin. Kamerat olivat milloin janneniskan nokassa, milloin "hanan" päässä, milloin takaperin portaita laskeutuvan kuvaajan sylissä.

 

 

Vesi olikin paikallaan siinä helteessä. Taivaalla ei koko päivän aikana ollut pilvenhattaraakaan – ei ennen kuin illalla, kun olin jo himassa ja kaivuri pihalta lähenyt, hommat siellä vielä kesken ja ukkoskuuro teki tuhojaan keskeneräisellä pihalla sorruttaen savi-reunusta salaojaputken päälle. Joten tosiaan, siinä rappusilla kun heiluttiin tunti ja toinenkin jakkupuvuissamme, alkoivat biisin sanat saada jo lähes mantramaisen merkityksen 😉

"Hei me heilutaan taas, mutta ei me kaaduta (portaita alas, eihän! eikä kukaan kaatunutkaan!)

 

 

ehkä väsyttää vähän, mutta nyt ei nukuta (eiei, tauolla voi vetäistä tirsat taas)

 

Hei me heilutaan taas, mutta ei me kaaduta (ei edelleenkään, toivottavasti, eikä toivon mukaan tuo kameramieskään, eikä se äänimies, jonka melkein kamppasin…)

ei me menneisyyttä kaduta tai sitä kelata (kuka sitä muistaa ja laskee kuinka kauan tässä on oltu? meillä on kivaa!)

Ei se meidän syy oo, jos on suunta hukassa (hei camoon, johan tässä sulaa pää auringossa, ei kai se meidän syy oo, jos väärään suuntaan joskus meneekin?)

kello takaperin käy, maailma on vinossa (ei kylläkään, jos kameramiehellä on siihen mitään sanottavaa, kun vatupassin kanssa laittoin "hanaa" suoraan!)"

Oikeasti vältyttiin ihmeeksi kyllä kaikilta kompuroinneilta ja kaatumisilta, vaikka eduskuntatalon portaat ovat aika kapeat ja niissä on painumista tulleita saumoja. Eikä kukaan tainnut saada salkkuakaan päähänsä, joten ainakin haavereilta vältyttiin. Ja kaiken kaikkiaan, meillä oli hauskaa kaikesta kuumuudesta huolimatta. Sitä helpotti, kun sai välillä vähän vettä ja huilia portailla lahkeet polvissa, kengät poissa jaloista ja jakku poissa päältä.

 

 

[Netissä on kuvauksista useampikin uutispätkä ja video Hesarin lisäksi, näistä meidän kannalta parhaimman kuvan touhusta antaa iltiksen video.

http://www.iltasanomat.fi/videot/viihde/1705610

http://www.yle.fi/java/areena/dispatcher/2514870.asx?bitrate=10000000

http://www.mtv3.fi/uutiset/kulttuuri.shtml/arkistot/kulttuuri/2009/06/907175]

Sellaista aina välillä sattuu, enkä sitä sen kummemmin siinä illalla huomannut enää. Pystyin suurin piirtein kävelemään jalalla, joten ei kai siinä mitään sitten. Laitoin lapset nukkumaan, kaadoin itselleni lasin punaviiniä ja istuin miniläppärini ääreen vähäksi aikaa. Ehkä se oli se punaviini, joka jalan särkyä turrutti, tai ehkei se särky vielä ollut kunnolla alkanutkaan, mutta en siinä istuessani edes muistanut jalkaa.

Puolilta öin kömmin nukkumaan ja nukahdinkin saman tien. Neljän maissa heräsin siihen, että jalkaa särki hirveästi ja näin unta, että se oli murtunut ja aivan violetti ja turvonnut. Yritin sinnitellä ja nukahtaa uudestaan, jaksamatta tutkia jalan tilaa yöllä, mutta jomotus ei sallinut nukahtaa takaisin. Nousin hakemaan buranan ja samalla tutkailin jalkaa tarkemmin. Ei ruhjeen ruhjetta päälle päin näkyvissä. Huokaisin helpotuksesta, kun se ei ainakaan ollut violetti – eikä turvoksissakaan.

Kroppani meni kuitenkin myöhäiseen kipushokkiin tai johonkin sellaiseen ja palasin buranannoudosta sänkyyn huonovointisena ja valmiina pyörtymään. En tajua, mikä sen tekee, mutta minua alkaa pyörryttää aina, kun satutan vähänkin pahemmin. Värjöttelin viluissani peittoni alla ja odotin, että pyörrytys menee ohi ja burana alkaa vaikuttaan. Mietin siinä ääneen – mies oli herännyt myös – että taitaa olla syytä lähteä aamulla lekuriin kuvauttamaan mokoma koipi. Oireet eivät ollenkaan viitanneet murtumaan, mutta kun särky oli niin kova.

Nukahdin uudestaan varmaankin heti kun burana vei kivusta pahimman terän. Ja heräsin kymmenen aikaan esikoisen kömpiessä meidän väliin. Jalkaa ei särkenyt enää juurikaan, eikä kipu ole palannut, vaikkei buranan enää pitäisi vaikuttaman. Joten en lähde lekuriin. Ei se ole murtunut. Kuten ei mikään luuni koskaan. Minulla on vissiin todella kovat luut, sillä vaikka olen koheltanut elämäni aikana oman osani, ei mikään isku ja kolaus tai muu ole koskaan saanut ensimmäistäkään luutani murtumaan. Vaikka ainakin sääri ja pari varvasta on joskus mennyt liki mustaksi.

Hyvä niin. En minä valita. Hetken jo viime yönä pelkäsin, miten tämänpäiväisen kesäteatterireissuni käy, jos en pysty ajamaan autoa, jos ei jalalla kärsi painaa kytkintä. Puhumattakaan siitä, etten huomenna olisi päässyt tanssimaan Jos rakastat -elokuvan kuvauksiin! Yksi mielenkiintoisimmista kokemuksista edessä, ja minulla menee jalka juuri sen aattona. Ehdin jo harmitella tosissani, mutta näyttää siltä, että kyllä tuo tanssinkin kestää siinä missä kävelyn ja autolla ajonkin. Ehkä ainoa kysymysmerkki on huomiset kengät – ne mitkä ajattelin jalkaani laittaa, tulevat tuohon jalkapöydän päälle. Ei ehkä hyvä juttu kuitenkaan. Pitää keksiä jotain muuta.