Se oli se tanssikoulun aula tänä syksynä aikaisempaakin hurjempi härdelli. Väkeä oli kuin niitä lampaita, kuten esikoinen joku vuosi sitten asiaa kommentoi, ehkä kuuden vanhana. Ovien koodilaitteetkin menivät väkimäärästä sekaisin, eikä lopulta meinannut päästä sisäänkään ilman että joku avasi oven sisältä käsin. Uusi hieno korttitsydeemihän se hässäkkää aiheutti – aivan liian vaikeaa tällaisille tietotyöläisille 😀

Niinpä tunnit olivat vähän myöhässä, koska ihmisetkin olivat vähän myöhässä, mutta ei sen väliä, pääasia että pääsi tanssimaan! Alkuvenyttelyitä ja tekniikkaa – miten voikin olla aivot niin ulapalla?! Että mihin suuntaan jalkaa? Ja ojennettuna vai flexissä? Ja tasapaino autuaan hukassa. Yhdellä jalalla siis. Sentään pysyin siististi relevéssä kummankin jalan päällä 😀 Mutta kyllä huusi reisilihakset tuskaansa! Niin oli jäykkää jalkaa ja valmiiksi väsynyttä lihasta että!

Lattian poikki aloitettiin sentään kausi iisisti. Ensin vähän afrojuttuja ja jalanheittoja, sitten vasta piqueitä. Ei se mitään, jos jossain kohti vähän pääsi kuopaisu unohtumaan. Tai pää jäkitti paikallaan, kun ei se aivokapasiteetti riittänyt antamaan niskalle relauskäskyä. Jalanheitot sentään tuntuivat hyvältä, tiedä sitten nousiko se jalka oikeasti mihinkään…

Mutta ne piquet… voi elämä että voi joku asia olla vaikeaa! Jos pari sain onnistumaan perätysten, kävelin loppumatkan – pitää osata lopettaa kun on voitolla, eikö? Sillä pahempi skenaario on ehdottomasti se, että kaatuu pitkin pituuttaan lattialle ja vetää vielä puoli salia mukanaankin! Se on se spottaaminen meinaan haasteellista. Mistä johtuen pää oli vähän pyörällä jos sattuikin pyörimään salin toiseen päähän asti. Minulla ei olekaan ennen ollut ihan sellaista huojuntaa Words don’t come easyn soidessa.

Sarjana tanssittiin jotain viime keväältä tuttua, joten sen nyt edes olisi pitänyt olla jees-iisi-nakki, kyllähän ne aina jonnekin jää ja palautuu helponlaisesti. Mutta vähän nihkeetä sekin oli. Sarjan ehkä kummallisimman liikkeen kohdalla syttyi lamppu: "ai tää oli tää!" Ei se oivallus tosin paljon auttanut, askeleet olivat päästä kateissa ja kaikki piti opetella uusiksi. Mutta menihän se. Ja natina kävi, kun porukka kääntyili ja pyöri nahkealla lattialla.

Tunnin jälkeen olo oli kuitenkin mahtava. Tästä se taas lähtee, kausi käyntiin. Tuo on kyllä niin henkireikä kuin olla osaa, ja sitä paitsi tekee niin hyvää piiskata välillä tätä kroppaa liikkeelle ja harjoittaa muutakin kuin istumalihaksia. Ja tänä vuonna, so. syys-kevät, ajattelin repäistä ja lähteä mukaan 30+ SM-skabajoukkueeseenkin. Katotaan ja saa nähdä sitten.

Isoäitini perhe oli melko varakas kauppiasperhe, ja minä tietenkin lapsesta asti muodostin kuvani viime vuosisadan alkupuoliskolta isoäitini melko etuoikeutetun elämän perusteella ja tarinat työläisten oloista ovat siksi tuntuneet aina lähinnä sadulta. Lähes sadulta se tuntuu nytkin, kun luen mummini elämäkerrasta vaasalaisesta työläisperheen elämästä, ulkohuusseineen, pesuvateineen, vedettävine siskonpeteineen ja penninvenytyksineen. Tuntuu lähinnä hurjalta, että mummini on elänyt sellaisissa ulkoisissa olosuhteissa – eikä suinkaan niistä millään ilmaise kärsineensä – kun minä tuota elämäkertaa luen täällä 166neliön omakotitalossani, kaksi autoa pihassani.

Asuinolot ja polkupyörättömyys sikseen, mummini elämä on ollut mielenkiintoista. Mummin sisarukset jotka tunsin lapsena, mummin isä ja äiti joista en ole tähän asti tiennyt kuin suunnilleen nimen, saavat persoonan ja heräävät henkiin elämäkerran sivuilla, saavat toivomaan, että olisin voinut tuntea heidät. Etenkin isomummini kiehtoo suuresti. Matilda-mummosta olen jotain vähän kuullutkin omalta äidiltäni kyllä, mutta tähän asti hänkin on silti tähän asti ollut kaukainen ja sinänsä persoonaton.

Mummin elämä kaikkiaan tuntuu kovin kaukaiselta omaan elämääni verrattuna. Täysin eri yhteiskunta, täysin erilaiset olot. Puhumattakaan siitä, mitä mummi kirjoitti äitinsä elämänvaiheista summittaisesti! Ajalta, jolla käytiin kiertolaiskoulua jos sitäkään. Ajalta, jolla lapsi saatettiin antaa kotiapulaiseksi sukulaisperheeseen. Ajalta, jolla palkka saatettiin maksaa kultana, joka menetti sittemmin arvonsa paperina. Ajalta, josta on vaikea löytää juuri mitään kosketuspintaa omaan maailmaani.

Mutta mummi kirjoittaa mielenkiintoisesti. Toimittaja ja näytelmäkirjailija kun oli, oli sana hänellä hallussa ja proosa sen mukaista. Muistot lapsuudesta ja nuoruudesta eivät ole mitenkään yhtenäisiä, mutta mummi on maalannut pienistä paloista hauskoja ajan- ja paikankuvia. Hyväntuulinen huumorinpilke silmäkulmassa, kirjaimellisesti! Sillä ihmettelin aikani, miksi toisinaan pisteen päällä oli heittomerkki, tavalla jota en tietokoneella pysty edes toistamaan, kunnes jossakin yhteydessä tajusin, että mummini on silloin joskus 80-luvun alkupuoliskolla kauan ennen nykyhymiöitä heitellyt tekstinsä sekaan silmäniskuja!

Oman elämänsä ohessa mummi on kirjoittanut paloja myös muiden häntä koskettaneiden ihmisten elämästä, luoden näin vähän laajempaakin kuvaa ajasta. Minua on hämmentänyt mm. avioerojen paljous siihen nähden että oikeasti luulin niiden olleen vähintäänkin harvinaisia tuohon aikaan ja aikaisemmin! Ja löytyypä sieltä varsin erikoisia tarinoita esi-isistäni ja -äideistäni muutenkin – selittää ehkä monta asiaa minussa 😉

Yksi ehkä vähän ihan oikeasti selittävä tekijä on mummini sukujuurien sijoittuminen Suomen kartalle. Olen aina tiennyt olevani neljännekseltäni savolainen (joskin oikeasti tuokin juuri ehti jo siirtyä Helsinkiin luoden kolmesta stadilaispolvestani ensimmäisen) ja neljännekseltäni viipurilainen. Mutta kun ihan tarkkoja ollaan, on minussa tuota savolaista/karjalaista tai savon-karjalaista verta enemmänkin, sillä mummini äiti on kerimäeltä kotoisin ja siellä ja Viipurissakin elämäänsä elänyt jonnekin ajalle ennen mummini syntymää.

Joten mummini oli yhtä vaasalainen kuin isoisäni helsinkiläinen ja voin oikeammin juureni laskea niistäkin polven verran kauemmas. Toisaalta, isoäitini äiti taas oli vaasasta päin, joten samaa poikittaisakselia menivät molempien isoäitieni äitien elämät, vain toisinpäin. Ehkä se tasaa potin ja tuo minuun sittenkin sen palan myös pohjalaista?

Miksi sillä sitten on merkitystä? Eihän sillä tavallaan olekaan, jos sen niin tahtoo ajatella. Mutta minua kiinnostaa. Minut on kasvatettu tuntemaan isäni puolen juuret, tietämään mistä olen tullut, vaikka tosiaan laskennallisesti kolmannen polven stadilainen olenkin (ja nurtsilaistumiseni on puhtaasti in situ). Minua kiinnostaa myös se, mitä on ollut ennen minua.

Mummin elämäkerta on seissyt silti lukemattomana hyllyssäni vuosia, pikkusiskoni on patistanut sitä lukemaan. Jollain "se on niin paksu, luen sen joskus kun on aikaa"-verukkeella se on tähän asti jäänyt avaamatta. Mutta nyt, nyt se on tuossa ja se on mitä mielenkiintoisinta, todellakin. Toivon että omat lapseni sen joskus lukevat, vaikka ovatkin vielä kauempana mummini ajan maailmasta kuin minä.

Tämän jälkeen minun esihistoriastani puuttuu enää se viimeinen neljännes, äitini isän suvun tarina, joka myös jää saamatta. Ukki ei kertonut elämästään mummia enempää, muttei sitä myöskään koskaan kirjoittanut mihinkään. Useimmat kai eivät kirjoita, meillä on ehkä vähän outo suku, molemmin puolin. Itse toivon ätini joskus kirjoittavan oman elämäkertansa, vaikka paljon siitä onkin ihan suullisesti meille jo siirtynyt. 

Syötiin asematunnelin Chillissä, jonka asiakaspalvelu(ttomuus) meinasi kiehauttaa jo vähän, haettiin Alepasta jätskit jälkkäriksi ja pari vesipulloa ja lakupussi eväiksi ja lähdettiin kävelemään kohti Jätkäsaarta. Stadiin tullessa oli juna täynnä väkeä, jonka lauseenpätkistä kävi ilmi sama päämäärä. Ja koko Stadi oli täynnä porukkaa, joka virtasi puroina kohti Jätkäsaarta, muodostaakseen siellä lopulta leveän virran. Käveltiin Kalevankatua osana yhtä puroista ja vaikkei kukaan tunnelmaa sinänsä siinä nostattanutkaan, kyllähän se jo siinä alkoi vähän kohota.

Jos vähän olikin arveluttanut se väenpaljous ja hirvittänyt potentiaalinen tungos ja pitkät jonotukset, oli kyllä arveluttanut ja hirvittänyt turhaan. Sisälle alueelle mennessä oli matkalla yksi pullonkaula, kohdassa jossa toisella puolen oli Turku/Kotka/jne. merkittyjä bajamajoja ja toisella puolen fanituotekoju. Sisäpuolella pääsi liikkumaan vielä siinä seitsemän pintaan erittäin hyvin, ja löydettiinpä vielä perältä yksi anniskelualuekin, johon ei vielä ollut jonoa – baariteltoille tosin kyllä. Juotiin yhdet pikku-Fresitat ajankuluksi – kalleimmat ever!

Joskus vähän ennen yhdeksää alettiin lampsia B-katsomoon päin. Silloin ei liikkuminen enää ihan niin iisiä ollutkaan, kun jengiä istui ja makoili pitkin aluetta niin että sai loikkia yli jotta pääsi etenemään, ja lopulta löysi järkkäri-polun B-katsomoon. Sielläkin oli väki vielä istuallaan, mutta alkoi juuri nousta seisomaan kun tultiin. DJ Plan eli kukalie oli lämppärinä ja soitti sitä sellaista yökerho-danceteknoa, jota ehkä just tanssii yökerhossa muutaman jälkeen, mutta muuten ei minuun iske ei yhtään, joten ihan hirveästi se ei minua lämmittänyt. Kunnes DJ vaihtoi sellaiseen Please don’t stop the music ja Pokerface -tyyppiseen settiin.

DJ lopetti yhdeksän aikaan jotenkin konserttiklassisesti biisiin It’s gonna be a good night vaimikäsenytolikaan ja alkoi Madonnan odotus. Jota kesti 40 minuuttia, mikä oli melkoisen pitkä aika vain seistä paikoillaan ja odottaa, taustamusan pitäessä yllä jonkinlaista fiilistä. Siihen mennessä kun aurinko laski ja Madonna viimein tuli lavalle, oltiin jo oltu jalkojemme päällä kertaakaan istahtamatta melkein neljä tuntia. Kerran siinä odotteluaikana kyykin hetken kyykkypallossa selkääni lepuutellen. Mutta kun Madonna viimein aloitti shownsa, unohtui seisomisen epämukavuus melkoisen kokonaan 😉

Madonna aloitti valtaistuimelta ja jatkoi valkoisella Rollsilla tai jollain ja siitä se setti lähti. Muutama (niukkojen 😉 ) vaatteiden vaihto ja hengähdys välillä, mutta sitten jatkoi teräsmimmi taas showtaan. Kyllä se on oikeasti aikamoinen, viisikymppinen nainen, kun vetää tuollaisen huikean parin tunnin tanssi&laulu-shown muutaman päivän välein! Itsellä kun väsähti kädet aina kun vähän pitempään koitti ylhäällä taputtaa, eikä edes yhtä biisiä jaksanut läpi pomppia. Toisaalta, minun jalkojani uuvutti vähän se, että olin melkein koko kaksituntisen staattisesti varpaisillani, että näin jotain joidenkin pitkien heebojen takaa.

Vaikka B-katsomossa olikin, olihan se lava sen verran kaukana, että Madonnan tunnisti kyllä ja kuvia ja videoita sai kyllä (vaihtelevalla laadulla…), mutta eihän niitä kasvoja siitä nähnyt. Siksi tuli katseltua aika paljon toista sivuscreeniä. Siitä näki kasvot ja ilmeetkin. Madonnan yleisilme vähän yllätti. Näytti siltä, että hänellä oli itselläänkin oikeasti ihan kivaa. Jotenkin perusilme oli sellainen lämpimän oloinen hymy, silmätkin hymyilivät. Vasta ihan lopuksi näkyi kasvoilta kyllä väsymys. Joten en minä ollenkaan diivailuna pidä sitä, että kun Game oli Over se tosiaan oli sitä, ilman encorea.

Yleisö hyväksyi konsertin loppumisen melko mukisematta. Vähän yritystä oli saada Queen of Pop vielä kerran lavalle, mutta se tyrehtyi nopeasti, kaipa sana jostain kiiri, että ei oo ei tuu. Joten väkijoukko alkoi valua ulos alueelta. Tasaisena virtana, jonka kärki olisi voinut johdattaa loppujoukon suunnilleen mereen, niin automaatiolla sitä vain kulki ihmisvirrassa. Mitään ahtautumista ja tungosta ei silti syntynyt, virta vain kulki rauhallista kävelyvauhtia täyttäen ydinkeskustan kadut. Kalevankatu oli hauskan näköinen, kun talojen välisen kadun täytti kokonaan ihmismassa.

Käveltiin virran mukana kohti Rautatieasemaa. Kampissa jostain baarista tulvi True Blue ja aloin tietysti laulaa mukana. Musiikki feidasi baarin jäädessä taakse, mies huomautti, että meni jo, mutta minä olin jäänyt laulamaan sitä eteenpäin "yhdessä" meidän takana kävelleen naisen kanssa 😀 Melkein tunti siinä kului ennen kuin oltiin Rautatieasemalla ihmettelemässä, mistä lähtee seuraava lähijuna, jolla päästään Pasilaan. Laituri oli täynnä väkeä, junan ovet olivat kiinni, vaikka aikaa lähtöön piti olla enää pari minuuttia. Joten juna lähti viimein yhden aikaan, kymmenisen minuuttia myöhässä.

Junassa istuin ensimmäistä kertaa kuuteen tuntiin. Istuin hetken aikaa junan portailla, kun eihän siellä vaunussa istumapaikalle oikein ehtinyt. Automatkalla kotiin väsytti, vaikka olo oli muuten mukava hienon kokemuksen jälkeen. Hämmästyin kuitenkin huomatessani yhtäkkiä siinä autossa, että päässäni soi Madonnan biisien sijaan YHÄ päivällä jo duunissa soinut mieleen pahasti jämähtänyt "Fuck you, fuck you very very muu-uu-uch…". Siinä on siis todella tarttuva melodia!

Kaiken kaikkiaan, kyllä oli erilainen ja paljon hienompi konserttikokemus kuin joku Stadion-konsertti, vaikka nekin hienoja on olleen. Mutta se väenpaljous ja paikan avaruus – ja kirkas sininen taivas ja kuutamo sen jälkeen – loivat ihan toisenlaisen tunnelman koko hommaan.

[Kuvia myös flickrissä ja videoita meidän galleriassa.]