Ah niin rakastamassani Kokkolassa. Ei sillä, ei paikassa nyt mitään vikaa, ihan kaunishan tuo kaupunki tuossa ympärillä on, etenkin se vanha puuosuus siitä. Huomenna suunnittelin käyväni vähän juoksemassa siellä, kun viimeksi se tuli jo katseltua läpi kävellen. Tyttärille tosin pitäisi myös ehtiä jossain välissä keksiä jotain tuliaisentapaista, jotain olen aina koittanut viedä, kun olen yön yli reissussa. 

Pitkän päivän aamu alkoi osaltani sangen kiukkuisesti. Minua on alkanut ihan tosissaan ottaa pattiin, ettei viikossa ole yhtään aamua, jolloin saisi nukkua pitkään! Enkä voi oikeastaan syyttää edes harrastuksia siitä – vaikka meillä todellakin nyt onkin sekä lauantaina että sunnuntaina harrastusmenoa jo kymmeneltä – vaan kissaa ja lapsia. Kissa herättää meidät viikonloppuisinkin puoli seiskalta, eihän se tiedä arjesta ja vapaasta mitään. Ja jos ei se ehkä minua vielä niin kamalasti häiritsekään, lasten mekastus viimeistään puoli kasin maissa kyllä. Tänäänkin nousin lopulta niiden yhtäjaksoiseen nahisteluun.

Yleensä meillä nukutaan yöt (paitsi ehkä satunnaisesti uneton minä). Mutta sehän on parhaimmillaankin vain yleinen suuntaviiva lapsiperheessä. Silloin kun lapset oli pieniä – jos nyt jätetään vauva-aika kokonaan omaan luokkaansa – etenkin esikoinen heräili öisin usein pahoihin uniin. Tosikoinen vähän vähemmän, mutta kyllä hänelläkin oli yhteen aikaan tapana kömpiä meidän sänkyyn melkein joka yö, vaikka siitä sitten takaisin omaansa aina kannettiinkin. Mutta nyt kun nuo ovat jo noinkin isoja, on jo sentään enempi harvinaista, että jompi kumpi tulee meidän väliin yöllä.

Joskus kuitenkin. Kuten viime yönä. Tosikoinen pelmahti meidän väliin miehen herättyä jostain syystä käymään veskissä, ja säikäytti minut pahan päiväisesti. Hiipi huoneeseen hiljaan kuin kissa – on oikeasti täysin taas pielessä sanonnat, sillä eihän hiiret suinkaan ole hiljaisia vaan niiden jalat rapisevat, mutten sen sijaan tiedä mitään mikä liikkuisi yhtä aavemaisen hiljaa kuin tuo meidän kissa. Paitsi tosikoinen viime yönä. Kun istahti sänkyni jalkopäähän kuin olisi pudonnut katosta ja lähes aiheutti minulle sydärin.

Ei kuulemma saanut unta. Mielenkiintoinen konsepti kello viisi aamulla, vai mitähän se olisi ollut, jotain sinne päin. Ehkä tuo miehen yöllinen vessareissu käynnisti dominoefektin, jonka ensimmäinen palikka oli kenties herkässä univaiheessa ollut tytär, joka siis heräsi iskän ääniin. Vaikka tuo hiljaa liikkui hänkin. No kuitenkin. Tytär oli siis minun kainalossani ja liikettä havainnut kissa naukui oven takana, tahtoi myös mukaan geimeihin.

Kun tuo katti naukuu oven takana, ei me miehen kanssa nukuta. Aika pieni ääni sillä vielä on, mutta lienee joku tällainen äiti/isä-feature, joka meissä on lasten vuoksi aktivoituneena niin ettei uni tule, jos joku lapsista – tai kissa – itkee. Joten mies nousi sängystä uudestaan tekemään jotain kissalle, ettei naukuisi, kait koitti saada sen rauhoittumaan takaisin johonkin lempipaikoistaan jotta saadaan kaikki nukuttua. Samalla usutin tosikoisenkin takaisin omaan sänkyynsä, kun oli iskä pystyssä saattamaan sinne.

Tytär palasi omaan sänkyynsä ja nukkui aamuun. Mies palasi omaansa, mutta meidän ei käynyt ihan yhtä hyvin kuin tosikoisen. Mikä on erittäin tyypillistä, kun jompi kumpi lapsista on keskellä yötä herättänyt, olkoonkin että nyt meni kenties toisin päin miehen osalta se kuka kenetkin herätti. Vaikea sanoa, miten aamuyö siitä olisi jatkunut ilman kissaa, sillä kissa on ja sekoitti viime yönä lopun pakan.

Eihän se nimittäin halunnut jäädä mihinkään nukkumaan yksin vaan palasi naukumaan oven taa, jolloin hellämielisenä päästin sen meidän sänkyyn. Viiden aikaan on enää puolisentoista tuntia nukkuma-aikaa jäljellä muutenkin. Sitä paitsi elättelin toivetta, että kisu nukahtaisi meidän sänkyyn tai vain kyllästyisi kun me nukutaan ja lähtisi pois, jolloin saataisiin kaikki kuitenkin nukkua. Useimmiten melkoista toiveajattelua kyllä, mutta tämän aamun tunteina ihan realistinen toive, sain huomata.

Kisuliini pyöri meidän ympärillä aikansa, kuten tavallista, mutta luopui yrityksestä leikkiä meidän kanssa parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen ja kiepsahti sen sijaan kainalooni nukkumaan. En tiedä mikä siinä oikein on, että kun kuka tahansa lapsista, kissa siis mukaan lukien näemmä, on meidän välissä, on minun kainaloni se, mihin käperrytään eikä miehen. No, olen tottunut, yhdeksän vuoden vankalla kokemuksella. Kissa siis käpertyi siihen, missä tosikoinen oli ollut käpertyneenä vain hetkeä aiemmin ja nukahti, käpälä sormeni ympärillä. Hellyyttävää.

Useimmiten en juurikaan nuku, kun joku on kainalossani. Poikkeuksena tästäkin lasten vauva-ajat jolloin olisin nukkunut vaikka ruokapöydässä jos olisin voinut, kun olin niin väsynyt. Mutta nykyisin siis yleensä en. Siksi tyttäret eivät saa normaalisti mitään loppuyön viisumia meidän sänkyyn vaan joutuvat palaamaan takaisin omaansa heti kun paha olo on helpottanut tarpeeksi. Mutta kissa oli sitten kai niin pieni, että nukahdin minäkin vaikka kainalossani oli pörröinen kerä. Mies kuulemma ei – vaikkei kissa edes ollut hänen kainalossaan!

Heräsin vain hetkeksi siihen, kun jossain vaiheessa kissa vaihtoi asentoa. Nousi ja kiepsahti toisinpäin. Niin että sen häntä oli kainalossani. Ja pehmoinen pää kylkeäni vasten. Niin nukuttiin kellonsoittooni asti. Melkein nukuttiin. Kisun moottori nääs hyrähti käyntiin joka kerta kun mies tai minä liikahdettiinkin. Ja sammui sitten taas. Joten niin kauan kuin oltiin suunnilleen liikkumatta, kaikki nukkui, mutta yksi jalan ojennuskin herätti kaikki horrokseen.

Kellon soittoon herättiin tietty kaikki. En enää pomppaa kattoon sen kamalasta ujelluksesta, eikä kisukaan tunnu sitä säikähtävän. Normaaliaamuina se on sille merkki, että nyt voi maukaista oven takan niin pääsee meidän luo. Ja niin hyvin se onkin ehdollistunut joka arkiaamu 6:30 soivaan kellooni, että lähes minuutin tarkasti se tulee meidän oven taa tuohon aikaan viikonloppuaamuisinkin.

Nyt se siis oli jo valmiiksi meidän sängyssä, ja käyttäytyi kellon soidessa juuri kuten mekin. Käänsi kylkeä mukavampaan asentoon 😉 Tarkkaan ottaen se kaipasi belly rubia, joten rapsuttelin ja silittelin kissaa kymmenisen minuuttia ennen kuin vääntäydyin lopulta pystyyn. Ja hektinen aamu sai alkaa.

Esikoinen vietti kaverisynttäreitään vain parin parhaan ystävänsä kanssa, pyjamabileinä. Tytöt tulivat meille perjantai-iltana, saivat lettukestit, leikkiä ja leffan ja sipsejä. Ja sipistä ja supista sängyssä ennen nukahtamista, tai siis sipisivät ja supisivat ja hihittivät ja kikattivat, saivat tai eivät 😉 Ihan muistui omat yökyläilyt parhaan kaverini kanssa mieleen! Meillähän ei oikeastaan ole yövieraita lapsilla aikaisemmin ollutkaan, jos ei lasketa serkkuja, johtuen kaikenmoisesta asumisen epämääräisyydestä.

En osaa oikein itsekään sanoa, mistä se on aikoinaan lähtenyt. Ehkä Sound of Musicista, Maija Poppasesta ja Hääkarkurista isoäidin luona? Ehkä peräti niistä opereteista, joita isä vei katsomaan? Vaikea sanoa, mutta niin kauan kuin muistan, olen rakastanut musikaaleja. Kovin paljon niitä en ole nähnyt livenä teatterissa, harmi kyllä, mutta elokuvina sitäkin enenmmän.

Jokaisella on suosikkinsa näyttelijöissä, ohjaajissa. Vaikka katsoisi paljon kaikkea eri tekijöiltä, on aina joitakuita, joiden työt nousevat muiden edelle. Ihan ensimmäinen suosikkini – luonnollisestikin, kun katsoo edellä mainittuja elokuvia – oli, ja on yhä, Julie Andrews. Ja Andrewsin tuotannosta ykkössuosikikseni ja ehkä yhdeksi kaikkien aikojen leffasuosikikseni muutenkin on vuosien saatossa noussut Victor/Victoria. Sen Le Jazz Hot saa joka kerta väreet kulkemaan selkääni pitkin.

Hääkarkuri lienee ensimmäinen kosketukseni Fred Astairen tuotantoon. Ja saman tien tuo hännystakkiin ja silinteriin melkein joka elokuvassa sonnustautunut loistava steppaaja teki vaikutuksen. Astairella on ollut monta hyvää vastanäyttelijää, vaikka useimmiten varmaan yhdistetäänkin Hääkarkurissäkin näytelleeseen Ginger Rogersiin. Astairen elokuvia olen kuitenkin loppujen lopuksi nähnyt melko vähän, sillä kun tutustuin Gene Kellyyn, ei enää ollut Kellyn voittanutta.

Vaikka Astaire on mahtavan taitava tanssija, on Kelly silti vertaansa vailla, jos minulta kysytään. Ei ole toista, joka tanssii joka solullaan, jonka jokainen lihas tottelee täydellisesti, jonka jokainen jänne tuntuu elävän joka liikkeessä mukana. Joka saa samanlaista intensiteettiä mukaan joka tanssirutiiniin, olipa se sitten lempeä ja rauhallinen kepeä tanssi tai hurja akrobatianumero, joissa Kelly on mestari.

Kellynkin rinnalla on elokuvissa nähty useita daameja, jokainen omalla tavallaan erityinen ja taitava. Mutta toisin kuin Astairen suhteen, jonka elokuvista en sinänsä ole tullut poimineeksi ketään naisnäyttelijöitä erikseen, on Kellyn vastanäyttelijöistä noussut esiin selkeät omat suosikkini: Astairenkin kanssa näytelleet Judie Garland ja Leslie Caron. Heidän elokuviaan olen bongaillut ilman edellämainittuja kavaljeerejakin. Parhaita ovat tietenkin ne, missä on jokin kombinaatio edellä mainituista.

Kyllä, aivan totta, tämä kaikki vie kauas viime vuosisadan puoliväliin ja allekin. Elokuvat itsessään juonellisesti varsin naiiveja, mutta se musiikki ja se tanssi on niin nautittavaa katsottavaa, että olen noita leffoja katsellut telkkarista sen minkä olen voinut – joskus kymmenisen vuotta sitten tuli joku koko kevään Kelly-sarja, joka viikko joku Kelly-leffa, ja se oli juhlaa se 🙂 Sittemmin olen vähän kerrassaan tilaillut niitä Amazonilta, välillä törmäten region-ongelmiin, välillä en.

Joskus samoihin aikoihin, kymmenisen vuotta sitten tuli telkusta (alunperin jostain 70-luvulta) myös kolmiosainen sarja That’s Entertainment, jossa Astaire, Kelly ja kumppanit muistelivat ja esittelivät MGM:n kulta-ajan helmiä – leffoja ja näyttelijöitä. Cyd Cherise, Lena Horn, Eleanor Powell, Mickey Rooney, Bobby Van, Bing Crosby, Frank Sinatra… Otin nuo silloin nauhalle, mutta laatu oli niin surkea, etten ole jaksanut katsoa uudestaan. Nyt tilasin sarjan dvd:nä Amazonilta ja olen ja katsonut kaksi ekaa osaa. Että se nostaa hyvän fiiliksen!

Vaikka olenkin jollain tapaa nimenomaan noiden vanhojen kepeiden musikaalien fani – suosikkeja mm. Singin’ in the Rain, Summerstock, An American in Paris, On the Town…), rakastan toki näitä uudempiakin musikaaleja, Broadway-spektaakkeleita, Andrew Lloyd Webber -musikaaleja. Les Miserables, Cats, Viulunsoittaja katolla, Evita, West Side Story, Oopperan kummitus, Moulin Rouge, Chicago… muutaman sekaisin mainitakseni. Noidenkin filmatisointeja minulla on tuolla hyllyssäni, tottakai!

Musikaalit ovat olleet yksi innoittajani tanssin maailmaan – tai no, se tärkein tietenkin 😀 Tunneilla, joilla käyn, on aina tehty tansseja musikaalimusiikkiin aina silloin tällöin – onhan opettajana vahvasti Suomen musikaalimaailmassa vaikuttava henkilö. Mutta riemastuin suuresti, kun siellä tänä syksynä aloitettiin ihan suorastaan musikaalitanssitunnit! Kaikki musiikki, kaikki sarjat tulevat erilaisista musikaaleista. Siis wow 🙂