Jotenkin tämä aika vaan lentää. Syy saattaa tietenkin löytyä siitä mitä systerille tänään totesin, että jouluviikolle asti minulla on (kalenterin puitteissa) vapaita iltoja vain tiistait ja torstait, joten käytännössä niistäkin toinen kuluu ruokakaupassa. Kun iltaisin viimein tulee himaan, sitä vain lysähtää sohvalle joko katsomaan dvd:tä – viime aikoina katsonnassa on ollut se Scarlet Pimpernel ja juuri tänään tuli postissa Amazonilta siitä series2 – tai pelaamaan facebook-pelejä. Paljon muuhun ei aivot enää siinä vaiheessa taivu.
Kuluneella viikolla on ollut extra-puuhaa aamuisinkin, kun on ollut sekä esikoisen hammaslääkäriä että omaani ja tänään esikoisen arviointikeskustelu opettajan kanssa. Kyllä onkin mukava ope niillä tänä vuonna! Ekaa kertaa nyt tapasin ja pidän tähän mennessä eniten noista kolmesta, jotka tyttärellä on ollut, kun on ope joka vuosi vaihtunut. Eikä syy opesta pitämiseen ole se, että kehui tyttäreni maasta taivaaseen – sen ovat tehneet aikaisemmatkin maikat – vaan on kertakaikkiaan rehti ja kiva ihminen.
Jos tosikoisen kanssa esiopetuskeskustelussa saikin vähän painaa päätä välillä käsien väliin, ei kyllä mitään sellaista esikoisen kanssa vaan kummasti paisui rintakehä opettajaa kuunnellessa. Eikä syyttä. Tosikoinenhan on kyllä fiksu kuin mikä ja hänessäkin on paljon aihetta ylpeyteen, ei siinä mitään, mutta sosiaalisissa taidoissa olisi parantamisen varaa hänellä. Tai ehkä oikeastaan tyttöparan käyttäytymistä värittää se, mistä en sitten taas esikoisenkaan osalta hirveästi voi kehuja jaella. Kotona on melkoista kurmotusta ja kura taitaa valua alaspäin, päiväkoti-kavereihin.
Koulussa esikoinen on kuulemma mitä mallikkain. Ihanne-oppilas. Kohtelias ja ahkera ja tunnollinen. Fiksu ja omaan osaamiseensa luottava. Eikä mikään bully, mutta ottaa tilansa. Kehui maikka tytön itsetuntoa, kun on niin vahva ja terve. Ja oppimismotivaatiohan tytöllä on kohdallaan. Kokeista tulee kymppejä, no, ysejäkin, ja oppii suhteellisen helposti. Muttei tuudittaudu siihen, vaan tekee asian eteen myös töitä. Myös meidän vanhempien avustamana. Kotona välillä tuntuu, että on liiankin ankara itselleen, mutta open mielestä se ei ainakaan koulussa näyttäydy angstisena pakonomaisena yrittämisenä vaan ihan terveenä opiskeluna ja hyvään (lue: täydelliseen) pyrkimisenä. Hienoa 🙂
Sitähän olen pohtinut monesti, että kun itse olen tällainen auttamaton perfektionisti, joka jatkuvasti joutuu yhä opettelemaan sitä armollisuutta itseään kohtaan ja kärsivällisyyttä oppimista kohtaan ja epätäydellisyyden hyväksymistä, en todellakaan toivoisi tyttäreni joutuvan ihan samoja myllyjä läpi käymään. Kuluneella viikolla olen paininut parinkin jutun kanssa, jotka toisaalta epäonnistuessaan opettivat asian minulle paljon paremmin kuin jos olisin onnistunut kerralla, mutta ehdin jo välillä olla valmis heittämään hanskat tiskiin tyystin ja se on henkisesti raskasta kun tietää ettei niin voi tehdä.
Luulen, ettei omena oikeasti ole pudonnut puusta kamalan kauas. Esikoinen on vähintään yhtä perfektionistinen kuin minäkin. Enkä luultavasti pysty auttamaan häntä näiden karikoiden yli – enhän pysty auttamaan edes itseäni kunnolla 😀 Tosikoinen ei vaikuta aivan yhtä pahasti perfektionistilta, mutta kyllä hänestäkin niitäkin piirteitä löytyy. Ja sen täytyy olla sisäsyntyistä, sillä en oikeasti tuo kamppailujani mitenkään julki lapsille, enkä oikeasti koskaan ole vaatinut heiltä täydellisyyttä missään. Kannustanut kyllä, sellaisella rakentavalla ja armollisella tavalla.
Tosikoisen viime aikaisiin kujeisiin sen sijaan kuuluu joku kumma regressiovaihe. Luulin jo, että taikasienikausi olisi meidän perheen osalta ollut ohi – sillä niin olikin yli vuoden. Mutta ei. Ei ole kauankaan kun jouduin etsimään sellaisen kaupasta jälleen, kun tyttö oli maalannut seinäänsä ja läppärinsä kannen huulikiillollaan. Ja tänä aamuna löytyi sängystä lakana "kauniisti" piirreltynä. Huoh. Meidän pieni taiteilijaluonne. Luovuudella ja uteliaisuudella ei kai ole rajoja sitten niin.
Tuo karvavauva täällä on puolestaan viime aikoina pistänyt ihan hyrskyn myrskyn. Jos ei tosikoisella nämä sanalliset rajat oikein pysy rikkoutumattomina, ei kissalla ihan nämä näkyväiset. Rikkoo omia loikkaennätyksiään päivittäin. Kulkee kaikki kaappien ja kirjhyllyjen päälliset ja tiskipöydältä ei sitä pidä poissa enää mikään. Särkynyt lasi on enää muisto vain eikä jaksa pelottaa kattia. Sen sijaan putoaminen takan yläreunalta halkopinoon taitaa vielä vähän pelottaa, sillä ei enää uudestaan yrittänyt tuota reilun parin metrin loikkaa takan päälle kaapin päältä vaan asettui kaapin päälle nukkumaan, uuden petinsä sijaan. Luonnollisestikin.
Pitäisi mennä varmaan itsekin nukkumaan. Ei ehkä kaapin päälle, minua tuo (oma, ei kissan 😉 ) peti houkuttelee huomattavasti enemmän. Viikonlopusta on tulossa jälleen melkoisen vaudikas ratsastustunteineen, Dinojen kanssa kävelyineen, kiipeilyineen (lapset ja mies tulossa sitä kokeilemaan) ja sulkapalloineen. Siinä ei paljon hengähdetä. Paitsi sunnuntaiaamuna 🙂 Ihanaa, että se sulkis on vasta illalla! Tarjolla olisi ollut vielä Dance Actionia lauantai-iltaan ja Pandoja (WFFF) Peacockissa sunnuntai-iltaan, mutta kaikkeen ei taivu millään. Tämäkin jo hengästyttää.
System Failure for the Masses 