Category: Archive – really old stuff

From the old Live Spaces blog

Joulu tulee laulaen

MarilkaLeave a comment
Mutta menee viheltäen, mikäli oikein muistan miten nopeasti se kaikki kauan kaivattu ja hartaudella odotettu vapaiden ja juhlien aika on ohi. Odotanpahan silti. Oleilua ja relaamista. Lukemista ja pelaamista. Singstarin laulamista. Nyt on sitten mikitkin hankittu.

Singstaria odotellessa on vihdoin pitkän – lähes tasan vuoden – tauon jälkeen päässyt taas laulamaan ihan livesti, ihan konsertissa. Ei siis todellakaan mitään karaokea, vaikka luulisin että sitäkin tuli tehtyä firman pippaloissa viime elokuussa. Ei voi muistaa enää 😀 Meidän kuorolla on ollut keikkataukoa tässä vuoden verran, mutta joulukonsertoimaan sentään päästiin ja päästään taas! Onneksi, onhan nämä suorastaan levy-julkkarikeikkoja nyt, nämä tämän vuoden joulukonsertit.
Yli kaksi vuottahan siinä menikin kun tuota uutta joululevyä äänitettiin pala kerrallaan. Ja ensin siitä julkaistiin palanen Soivana Kultalyhteenä pari vuotta sitten. Ja viime vuonna toinen pala toisena Soivana Kultalyhteenä. Ja nyt on ulkona ihan oikea pitkäsoitto, jossa ei ole vain samat jo julkaistut biisit, vaan monta uuttakin. Pari ihan ihan uutta. Ainakin yksi ihan meille varta vasten tehty. Eilen sen kuuntelin läpi autossa kotimatkalla konsertin jälkeen ja vielä uudestaan himassa, kun tosikoinen halusi heti laittaa sen soimaan. Ja kyllä se vaan soi hienosti!
Esikoinen se alkoi taas marista, että aika eppii, kun sä oot ollu telkkarissa ja pääset elokuvaan ja nyt sä vielä laulat levylläkin! Rehellisyyden nimissä, missään noista ei minua edes mainita nimeltä, olenpahan vain massaa muun massan joukossa. Lähinnähän ne on nuo kuoropuuhat minua noihin medioihin pari kertaa vieneet, ensimmäisen kerran joskus tuolla melkein parikymmentä vuotta sitten nuorisokuoroaikaan. Silloin laulettiin telkussa, en kyllä enää muista missä ohjelmissa, ja silloin tuli ulos pari äänitettäkin joilla olin mukana.
Olihan ne hienoja aikoja nekin 🙂 Mutta niin on nämäkin. Tuumasin tuota meidän levyä kuunnellessani, että jos edes puoliksi niin hyvin vedetään keikka livenä, ei konsertit varmaan ole ihan hullua kuunneltavaa. Ja kyllähän niistä aina hyvää palautetta saadaankin, silloinkin kun itse ollaan sitä mieltä ettei nyt aivan mennyt putkeen. Itsekriittisyys on tietenkin oma lukunsa, mutta ei kai keikkakuoro voi ihan mokitta aina laulaa, vaikka oltaisiin kuinka hyviä. Osataan vissiin peittää ne hyvin 😉
Ihana oli laulaa 🙂 Vaikka treeniaikaa olisi voinut olla vähän enemmänkin. Ja Finlandia, joka kuusiääinsesti nykäistiin Itsenäisyyspäivän kunniaksi, oli melkoisen haastava juttu niin vähällä harjoituksella kuin se menttin. Näistä joulukonserteista on tullut tärkeä osa joulun aikaa. Näitä ihan odottaa joka vuosi. Näitä ja tanssikoulun joulujuhlaa. Ne ovat oleellinen jouluun valmistava tekijä. Ensi lauantaina vielä konsertti Lahdessa, mutta sunnuntaina en veny Kuopioon millään. Ja siitä viikon päästä lauantaina ne tanssikoulun joulujuhlat. Ja sitten on joulu. Eikun sitten on yksi työpäivä vielä ja sen jälkeen minulla alkaa joulu parilla vapaapäivällä.

Joulupallon odotusmomentti

MarilkaLeave a comment
Jouluun ei ole enää kuin pari viikkoa. Tarkasti ottaen jouluaattoon päivää vaille kolme, mutta koska minulla siinä joulun alla pari vapaapäivää, on minulla työviikkoja joulua ennen enää kaksi. Plus yksi etäpäivä, joka tuntuu ihan hassulta yksinäiseltä sudelta siinä joulunalusviikolla tanssikoulun joulujuhlien ja jouluvapaiden välissä. 

Aika aina vaan tuntuu kuluvan nopeammin. Juuri tänään kampaajan kanssa puhuttiin, miten tuntuu kuin etenkin lokakuu olisi jotenkin jäänyt välistä kokonaan. Vastahan oli syyskuu ja melkein vielä kesä. Nyt on jo joulukuu. Marraskuun kyllä tunsi nahoissaan, kiitos pimeyden ja kylmän ja märän, mutta lokakuu vähän niinkun vaivihkaa vain katosi jonnekin.
Pimeästä ja märästä puheen ollen, sitä se oli aamu tuossa tiistainakin, kun ajelin Lahteen pariksi päiväksi. Hirvittävän väsyneenä, mistä lie syystä 😉 ja olin oikeasti nukahtaa rattiin motarilla. Ikinä en ole ennen ollut niin lähellä nukahtamista, ravistelin päätäni vähän väliä pysyäkseni hereillä, ja olin onnellinen jokaisesta valosaaste-pätkästä matkan varrella – ettäs kutsuvatkin katuvalaistusta valosaasteeksi! Jäin Lahteen yöksi suorastaan, ihan vaan ettei tarvitsisi toista aamua perätysten ajaa siinä pimeydessä. Ja palelin seuraavana päivänä nahkarotsissani, kun yön aikana tulikin pakkanen.
Tänä aamuna maassa olikin vaihteeksi ihan ajatuksen verran lunta. Ehkä yksi kerros lumihiutaleita, mutta sen verran, että heijasti vähän valoa eikä pimeys ollut niin läpitunkeva. Mutta ainakin stadissa nousi päivän aikana lämpötila taas nollan yläpuolelle, ja matka illalla kiipeilemästä kotiin oli jälleen pimeä, aina tähän kotinurkille saakka. Täällä vielä mittari sinnittelee nollassa ja hiutaleet maassa.
Viime sunnuntaina alkoi sitten se lähtölaskenta jouluun ja kalenterin avaaminen. Pieni paniikki yritti iskeä, kun piti löytää joulupukki-taskukalenteri (jonka "avaaminen" aloitettiin kuitenkin vasta tiistaina joulukuun eka päivä) jostain tuolta autotallista – mies löysikin 🙂 – ja ehtiä jossain välissä ostaa siihen niitä pikkujuttujakin. Mutta ne on tärkeitä juttuja lapsille. Niinkuin muutkin joulujutut, joita en vaan ole ehtinyt enkä jaksanut vielä laittaa esille sähkökynttelikköä lukuunottamatta. Ja piparit ja sen sellaiset. Ehkä ne vielä ehtii. Jouluna sitten viimeistään.
Joulu uhkasi jotenkin päästä ihan vallan yllättämään taas. Näköjään kuitenkin aina jossain määrin herään tässä joulukuun alun tietämillä, sillä nyt on sentään jo taju siitä, että joulu on oikeasti lähellä, joulukortit odottamassa lähettämistä (umh, kirjekuoret ja postimerkit pitää muistaa ostaa) ja ensimmäsiet lahjatkin ostettu. Tilasin koko perheelle lahjaksi PlayStation3:n. Ja tietty siihen SingStaria parikin levyä ja pari muutakin peliä. Siinä se tämä joulu melkein onkin. Huomenna shoppaan loput – se kutakuinkin lukee kalenterissani 😀 Shoppailu-varaus kaiken juoksemisen keskellä.
Odotan oikeasti jälleen joululta eniten vaan sitä olemista ja yhdessäoloa kotosalla. Ja nukkumista. Univelkaa on ehtinyt kertyä vaikka kuinka, mutta mikäs Duracell-pupun pysäyttäisi? Jouluna ehtii ladata akut taas.
[Tein Meidän Perhe -lehden nettitestin, mikä joulupersoona olet, ja tulokseni oli että olen joulupallo, joka ei joulusta turhia stressaa. Juuen. En yleensäkään.]

Maasta se pieninkin ponnistaa

MarilkaLeave a comment
Viikonloppu meni taas kohisten. Ei ollenkaan ohi kuitenkaan. Päinvastoin, kahteen ja puoleen vuorokauteen mahtui monen monta kivaa asiaa. Nukkuminen jäikin sitten vähän vähemmälle, sillä kuten Hemulikin on muumeissa todennut, elämässä ei vaan ehdi aina tehdä kaikkea mitä tahtoo. Mutta vähän lähemmäs pääsee kun nukkuu vähän vähemmän 😉
 
Viikonloppu alkoi epävirallisilla pikkujouluilla duuniporukalla. Vähän ruokaa ja juomaa, aimo annos kasaria Stand Up and Rock -showssa Peacockissa ja lisää kasaria jatkoilla stadissa – joku ihme kollektiivinen kasariteema perjantaina koko kaupungissa tai jotain. Stand Up and Rock oli kovasti minun makuuni, se oli erinomainen. Mutta suomalaisyleisö… huokaus… vasta Levoton Tuhkimo siellä ihan loppumetreillä sytytti jengin jammaamaan, vaikka koko show oli täynnä paljon parempaakin. Niin hyvää kuin nyt kasarilta irti lähtee. Osa nostalgia-fläsäreistä sai tosin myös puristamaan silmät hetkeksi kiinni jälkihäpeästä.
 
Vaikka ilta venyi perjantaina reippaasti lauantain puolelle, nousin minä reippaana tyttönä lauantaiaamuna taas ratsastamaan esikoisen kanssa. Se on niin kivaa se, että paljon tarvitaan sen väliin jättämiseksi! Enemmän kuin duunikavereiden tarjoamat drinksut – olin omalla autolla liikenteessä. Enemmän kuin väsymys liian lyhyiden yöunien jälkeen. Hepan hoitaminen ennen ja jälkeen tunnin. Ja se fiilis mikä tulee siitä, kun istuu siellä selässä ja löytää yhteisen sävelen sen vahvan ja uljaan eläimen kanssa. Se vaan on hieno. Ja saa unohtamaan vähäksi aikaa kaiken muun.
 
Mutta kyllä on kuraista nyt tuolla tallilla! Kuraisin saappaain palattiin tyttären kanssa kotiin, missä mies ja tosikoinen siivosivat täyttä päätä. Esikoinen liittyi joukkoon vähän pitkin hampain, minulle suotiin suihku ja hetken hengähdystauko. Iltapäivästä mies lähti lasten kanssa evakkoon lasten serkkujen luo ja minä vähän kauppoihin ja kotiin odottelemaan ystävien saapumista. Oli tyttöjen ilta, ystäväporukan perinteiset pikkujoulut. Kyllä oli kiva ilta! Syötiin pizzaa ja herkkuja ja istuttiin ja juteltiin jonnekin päälle puolen yön 🙂
 
Tänä aamuna oli ihanaa nukkua ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan iltapäivän puolelle asti 😀 Kissa herätti tosin puoli seiskan aikaan, kävin ruokkimassa silloin katin ja painuin takaisin sänkyyn. Seuraavaksi heräsinkin miehen soittoon kakskyt yli kahdentoista. Taisin tarvita sen uneni… Nousin ylös keittämään kahvia ja laittamaan itselleni brunssin koneen ääreen odotellessani perhettäni kotiutuvaksi. Ja kun kotiutuivat, luotsasinkin lapset lähes samantien takaisin ovesta ulos ja lähdettiin vaihteeksi kiipeilemään.
 
Viimein pääsi mukaan tosikoinenkin, kun ei enää ole kuumeessa (ollut moneen päivään toki). Siellä se pienimmäinen apinanpoikaseni kiipi seiniä ylös kuin vanha tekijä. On vaan reppana niin pätkä vielä, ettei kerrassaan aina yltä etenemään joka paikassa. Ja esikoinen tuntui viikossa haudutelleen tuota kiipeämistekniikkaansa niin että pääsi tänään paikkoihin, joihin ei viime sunnuntaina selviytynyt. Kumpikin kiipesi mm. 16m seinän puolivälissä olevalle tasanteelle toisella yrittämällä, mutta sitten taisi korkeus alkaa vähän hirvittää. Tällä kertaa. Mutta oman kokemuksen perusteella veikkaan, että ensi kerralla siitä uskaltautuvat ainakin vähän matkaa vielä korkeammalle, jolleivät ihan huipulle vielä.
 

 

Olipa jälleen mukavaa 🙂 Itse tosin en ehtinyt seinälle tänään sitäkään vähää kuin esikoisen kanssa, kun oli kaksi vahdittavaa ja varmistettavaa. Sillä sääntö oli, että kun äiti on seinällä, ei lapset kiipeä. Mutta se ei ehkä ollut tänään ihan kamalaa. Sillä huomasin kyllä, että viikonlopun pikkistelyt verottivat sen verran, ettei se kiipeily sujunut ihan niin "kevyesti" kuin yleensä. Oli vähän valmiiksi väsy, ei jaksanut pinnistellä ja homma tuntui hankalammalta kuin normaalisti. Mikä sinänsä ei ole ihme.

TYtöt sen sijaan olisivat jaksaneet vaikka kuin, tosikoinen varsinkin. Mutta jälleen piti sieltä lähteä kotia kohti jollain aikataululla, sillä illalla oli vielä se suliskin. Sitä meni tänään pelaamaan kokoonpano mies ja tosikoinen. Minä jäin esikoisen kanssa kotiin, enkkua treenaamaan yhdessä. Tuumasin viime sunnuntaina, että ihan hyvinhän sitä voi tuota sulkista välillä pelata jompi kumpi meistä lasten/toisen lapsenkin kanssa, ei meidän aina tarvitse pelata yhdessä (etenkään kun sapettaa aina sitä häviäjää niin pahuksesti 😛 ).

Pieleen nimetty kissa

Marilka4 Comments
On yö, ja talossa täysi hiljaisuus kaikkien nukkuessa. Kunnes hiljaisuuden keskeltä alkaa kuulua kolinaa. Kolahduksia ja töminää. Herään ääniin ja jään kuuntelemaan. Onko jompi kumpi tytöistä herännyt käymään vessassa tai juomassa? Vai voiko kissa olla noiden äänien takana? Pahat aavistukset alkavat hiipiä mieleeni – jos se onkin kissa, mitä ihmettä se oikein tekee? Nousen tarkistamaan tilannetta.

Lapset nukkuvat rauhallisesti sängyissään, mutta kissan löydän eteisen lipaston päältä, etutassut korkealla taulun yläreunaan nojaten. Nostan katin pois, kuulen surinaa. Kärpästähän se taas oli äitynyt jahtaamaan. Kannan kissan kanssani sänkyyn, jos se vaikka unohtaisi kärpäsen ja käpertyisi viereeni nukkumaan, kuten se ainakin toisinaan tekee. Edellisyönkin se vietti oikein levollisesti meidän välissä melkein kokonaan. Turha toivo kuitenkin, kun on kärpänen siellä jossain katossa. Katti loikkaa salamana lattialle ja takaisin kärpäsjahtiin.
En ehdi vaipua edes horrokseen, kun kolina alkaa taas kissan loikkiessa tasolta toiselle ja kaataen samalla koriste-esineen toisensa perään. Lasten ollessa pieniä riitti sentään, että kaikki koriste-esineet olivat yli metrin korkeudella. Kissan kanssa ei riitä mikään. Ajattelen, että kyllähän se täällä koheltaa päivisinkin, ei auta kuin itse nukkua ja tarkistaa vahingot aamulla. Kunnes kuuluu hirveä rysähdys, johon herää jo sikeäunisempi mieskin. Noustaan katsomaan mikä hävitys meitä odottaa.
Kisu on vetäissyt alas sen taulun, jonka luota sen jo kerran nostin pois. Ihmeekseni ehjänä säilyneen taulun mukana alas on rysähtänyt vähän huono-onnisemmat pupukoristeet. Keräilen pupujen palaset ja muut lattialle lentäneet tavarat lipaston päälle ja mies kerää kärpäsen astiaan. Ne ovat sen verran tokkuraisia täällä sisällä, että ne saa kyllä kiinni, kunhan vain ylettyy. Ja mies ylettyy, kisuparka ei. Loppuyö voi nyt sujua rauhallisesti, kun kärpänen on poissa.
Sujuukin, aina aamun tunteihin asti. Mies ja esikoinen nousivat tänään vähän aikaisemmin, minä soin itselleni sen verran luxusta, että nukkua himpun pitempään, kun olen toipilas-tosikoisen kanssa kotona päivän. Miehen ja tyttären lähdettyä puoli kahdeksan aikaan alkaa katti taas mesota. Se kiipeilee ja hyppii kaikkialle ja maukuu mennessään. Mitä lie näkee tai kuulee, minkä perässä myrskytuulen lailla viuhtoo ympäri taloa. Välillä käyn pelastamassa sen milloin minkäkin hyllyn päältä, missä naukuu ettei muka pääse pois. Mokoma vedättäjä, aivan hyvin pääsee jos tahtoo!
Koitan vetää peittoa korviin ja nukkua vielä edes tovin. Kuulen silti, kuinka WC:ssä hana aukeaa. Kissa se on taas siellä pöydällä ja availee sähköhanaa. Toivon mukaan siis WC:ssä eikä keittiössä. Kun vihdoin annan periksi ja nouden aamupalalle, nostelen kattia alas keittiön tiskipöydältä ja muilta pöytätasoilta ties kuinka monta kertaa. Ja täytyyhän sekin käydä ruokapöydässä tarkistamassa, mitä minä syön. Jos se vaikka olisikin jotain hyvää! Mutta eipä vispipuuro kisulle maistu, edes maidolla 😉
Kerran pomppasi kissa muutoin vielä tavoittamattomissa olevan takan päälle kun nojatuoli oli sopivassa paikassa. Toisen kerran yritti sinne meidän ison kaapin päältä. Matkaa ilman halki kaapilta takan päälle on pari metriä, eikä tuo pikkukissa vielä siihen kyennyt. Katsoin vain silmät suurina, kun kissa kiiti ilman halki, tömsähti takan ylreunusta vasten ja putosi halkolaatikkoon. Nousin jo poimiakseni kissan palaset halkojen seasta, kun pieni pää nousi ja katti könysi pystyyn ja linkutti pöydän alle haavojaan nuolemaan. Minä tarkistamaan kuin kävi, mutta kissa pinkaisikin jo taas vauhtiin. Eipä ollut siis pahasti satuttanutkaan.
Melkoinen pyörremyrsky tuosta katista onkin tullut. Kiipeää ja hyppii kaikkialle. Ja ulos sen tekisi mieli. Saa olla todella tarkkana aina kun ulko-oven avaa, ettei tuo jo muutaman kerran ulos karannut katti pääse livahtamaan pihalle. Juteltiinkin tässä aamusella tosikoisen kanssa, että ihan vikaan meni kissan nimeäminen. Nipsu sen olisi pitänyt olla! Tai Pikku-Myy kun kerran on tyttö. Mikään ihan eteerisen lumoinen se ei kyllä ole, vaikka nimi onkin toki jo vakiintunut. Minä kutsun sitä usein Lunsvotiksi, sekin sopii kattineidille jotenkin hyvin 😀

Mikä mihinkin kiipeää

Marilka2 Comments
Tosikoiselle nousi eilen kuume. Ehti sentään dinot nähdä, mutta kun kuume tänään kiipesi aina tuonne kolmeysiin asti, oli typy jo ihan sohvan oma. Fleece-peittoa alla ja fleecepeittoa päällä – nahkasohvien huonoihin puoliin kuuluu pinnan viileys. Typsyä harmitti, kun kuumeen takia jäi sitten tämän päivän suunniteltu ohjelma väliin, kun taas esikoista harmitti kuumeisen siskon saama lohdutus- ja kuumeenlaskujäätelöannos. Kuka mistäkin kellekin aina kade.
 
Esikoisen kanssa lähdettiin Tapanilaan, vein tyttärenkin viimein seinille kiipeilemään. Jostain neiti keksi tuon seinäkiipeilyn jo ennen kuin minä menin tänä syksynä ekaakaan kertaa kiipeilemään parin kaverin kanssa. Sittemminhän kävin sen alkeiskurssinkin ja nyt on tullut kiipeiltyä melko ahkerastikin, joten jo se oli aikakin tyttärenkin päästä sitten seinälle. Ja tykkäsihän tuo kovasti! Oli tosin samalla linjalla minun kanssani siinä, että omat valjaat pitää saada. Ne vuokravermeet on vähintäänkin epämukavat pureutuessaan vyötäröön laskeuduttaessa.
 
Oltiin esikoisen kanssa kaksistaan, joten minä en päässyt itse seinälle kuin itsevarmistavilla laitteilla. Onneksi edes niillä! Mutta täytyy myöntää, että vaikka kuinka monta kertaa jo olen niillä kiivennyt ja aina ihan turvallisesti alas päässyt, kyllä se irti päästäminen niiden kanssa on aina yhtä suuri uskonloikka. Se on sellainen hetki aina siellä ylhäällä, että yritän päästää kädet irti ajattelematta asiaa kovin tietoisella tasolla. Silloin en ehdi hannata.
 
Eikä ne itsevarmistavat olleet oikein esikoisenkaan mieleen. Ensinnäkin poti vähän samaa ongelmaa kuin minäkin sen irtipäästämisen suhteen – kukapa ei, olen minä nähnyt tässä myös aika monta sellaista joka on tehnyt saman kuin minäkin kertaalleen, eli kiivennyt seinän takaisin alas mieluummin kuin heittäytynyt sen vaijerin varaan – mutta tyttärellä se kiinnitysrengas osuu jotenkin suoraan palleaan niin että ylös kiivetessä koko ajan vähän sattuu. Tai ilmeisesti ei parin seinän jälkeen enää niin vähänkään. Niinpä ei tytär juurikaan niillä halunnut mennä, vaikka harmittelikin, että osassa seinistä joita olisi halunnut kiivetä, ei ollut yläköyttä lainkaan.
 

 

Suurimmaksi osaksi tytär kiipesi siis yläköydellä, minun varmistamanani.  Ja oppi saman tien tekemään solmun itse oikein (se on ensikatsomalta monimutkaisen puoleinen, muttei oikeasti niin vaikea kuin miltä näyttää) ja tarkistamaan aina ennen seinälle nousua, että minun varmistimeni kiinnitysrengas on varmasti lukittu kiinni. Kuten tapaan kuuluu, siis se tarkistaminen molemmin puolin. "Minä en nimittäin halua pudota," totesi esikoinen minulle kliksuttaessaan jälleen kerran renkaani lukkoa juuri ennen kuin alkoi kiivetä. Niinpä.

Kotiin tultiin mäcin kautta, kun olin saanut esikoisen pois sieltä kiipeilyhallista ensin. Pari tuntia vierähti ihan hujauksessa ja vielä vaan olisi jaksanut jatkaa. Mutta minulla odotti seuraavaksi sulkis miehen kanssa, joten johonkin kohti piti lopettaa. Ruuanlaittoon ei enää olisi oikein ollut aikaa (eikä kyllä intoakaan, suoraan sanoen), joten päätettiin piristää niin itseämme kuin kotijoukkojakin mäkki-aterioilla. Melkoinen nälkä siinä jo olikin! Esikoinen söi omansa jo automatkalla. Ja kissa kiipesi kotona tuoksun houkuttelemana pöydälle ja olisi pistellyt ruuat mieluusti myös, mutta tylsä ihminen ei antanut cheezburgeria vaan laittoi ruokakuppiin ihan tunaa vaan.
 
Tosikoinen ei vaikuttanut enää yhtään kipeältä, mutta otsa oli lämmin. Kuumeesta ei osannut sanoa mitään täsmällistä kuitenkaan, sillä korvakuumemittarimme oli kesken päivän sanonut sopimuksensa irti, nappi rikki eikä se siis enää funkannut. Käytiin miehen kanssa sulkiksen jälkeen hakemassa Cittarista uusi mittari, jolla himassa sitten saatiin todennettua, että juu, kyllä se lapsen lämpö vaan yhä kiipeää päälle kolmenkasin. Kuumelääkkeet vain ovat ihmeellinen asia, kun piristävät noin. Ja oikeastaan, nyt ajatellen, koko tauti on taas ihan outo, kun kuumeen lisäksi tytöllä on vain pikkuisen nuhaa. Silti, huomenna ei neidillä ole asiaa päiväkotiin eikä tanssitunnille.
 
Tosikoisen harmillisesta kuumetaudista huolimatta on kyllä ollut kiva viikonloppu 🙂 Nautin ihan hirveästi näistä yhteisistä harrastuksista tyttöjen – tai tässä kohdin tällä kertaa nimenomaan esikoisen – kanssa, ja muustakin olemisesta heidän kanssaan, kuten nyt tuo dinoshow. Siinä on vaan jotain niin hohdokasta olla liikkeellä omien tytärten kanssa 🙂 Ja vielä tykkäävät tytörkin kulkea äidin kanssa. Esikoinenkin eilen aamulla totesi matkalla ratsastamaan, että hänestä on kiva, kun ratsastan samalla tunnilla hänen kanssaan. Niin minustakin on kiva ratsastaa samalla tunnilla tyttären kanssa 🙂 Ja käydä kiipeilemässä yhdessä tyttären – ja jatkossa tytärten – kanssa 🙂