Olen aina ajatellut, että carpe diem tarkoittaa sitä, että tekee jotain. Ja onhan se, tavallaan tietenkin. Jos jää odottelemaan aikaa tulevaa, sopivaa hetkeä, jossa kaikki tulee valmiina vastaan kuin manulle illallinen, ei koskaan tee elämässään mitään. Mutta toisaalta, aivan yhtä lailla täytyy mieltää carpe diem myös siten, että osaa tarttua tähän hetkeen ja olla haikailematta tulevaa.

Ehkä se on osa ihmisluontoa kaikkiaan, suunnitella tulevaa ja haaveilla, haikailla siitä mitä toivoo ja minkä uskoo joskus olevan totta elämässään. Mutta luulen, että se on vielä pahempaa tällaiselle kuin minä, kontrollifriikille, joka on tottunut pitämään kaikki langat käsissään ja jonka mielenrauha vaatii sen, että tietää mitä on tulossa ja mitä tapahtuu milloinkin. Mieli tuntuu joutuvan kaaokseen kun kaikki ei olekaan käsissä. Kun ei voikaan vaikuttaa siihen, miten asiat rullaavat eteenpäin. Milloin mitäkin tapahtuu. Ja kaaos tuntuu pahalta.

Tällainen haikailu on kuitenkin melkein pahinta mitä voi tässä ja nyt tehdä. Silloin kun lapset olivat pieniä ja odotin jatkuvasti aikaa jolloin ne olisivat isompia ja elämä helpompaa, olisin menettänyt nautinnon koko heidän pikkulapsiajastaan, jollen olisi ajoissa ymmärtänyt lopettaa moista odottamista ja ottaa hetken kerrallaan, väsyneenä ehkä, mutta omista lapsista ja omasta elämästä nauttien. 

Nyt en tiedä menetänkö ihan niin paljon jos jään haikailuun, mutta tiedän selviäväni tästä ajasta helpommalla, jos vain opin hyväksymään sen, etten voi vaikuttaa kaikkeen, ja että asiat järjestyvät ajallaan. Minulla on elämä tässä ja nyt, ei vain jossain tulevaisuudessa. Ja tässä ja nyt elämässäni on monta hyvää asiaa, joista voin nauttia, jos en jatkuvasti odota että olisi toisin, paremmin kuin nyt. Helpommin silti sanottu kuin tehty 😉

Ai mitenniin on vähän ollut pinkkiä juttua viime aikoina? Enhän suinkaan ollut juuri todennut ostavani itselleni keittiöön Fiskarsin pinkkikahvaista kuorimaveitsi-juustöhöylä-sakset -settiä. Ja (ex)mies irvaillut siihen perään, että pitäisköhän hänen seuraavan kerran ostaa rautakaupasta minulle pinkki vasara-ja-mitä-lie-muita-työkaluja -setti. Ehkei, vaikka ruuvareita tarvinnee ostaa kyllä itselle uusia, kun ei noista meidän vanhoista bygatessa loppunkuluneista oikein ole jaettavaksi asti. 

Normaalistihan olen kovin musta. Vaatteet on mustia (tosin ostin seepra-, eikun albinotiikeri- 😉 raitaisen boleron juuri, himmeetä, se ei ole kokomusta!), paitsi kesällä lomalla (ja toisinaan kotona, nopea vilkaisu tämän hetken vaatetukseen kertoo päällikerroksen olevan itse asiassa valkoista hupparia, liloja verkkareita, valko-pinkkiraitaisia pehmosukkia, alla onkin kaikki mustaa nytkin), ja enimmäkseen kaikki muukin mitä ostan on mustaa tai ainakin sitten valkoista, vähän niinkun epäväristä touhua. Pari tummanlilaa vaatekappaletta on käytössä duunissakin, ihan uusi juttu sekin viime syksyltä.

Lapsena tykkäsin vaaleanpunaisesta, en koskaan tummanpunaisesta. Kunnes kasarilla kaikki oli ensin kananpojankeltaista ja sitten oranssia ja sitten ne villitykset meni ohi, huh! enkä ole sen koommin tykännyt kummastakaan väristä. Pinkkiki kyllä jäi pitkäksi aikaa yhtä vaaleanpunaista poplaria lukuunottamatta, kun jostain syystä metsänvihreä oli yhtäkkiä se paras väri. Musta tuli muuten kuvioihin varsinaisesti vasta muutama vuosi sitten sinisten ja vihreiden tilalle. Valkoinen, pinkki ja lila ilmestyivät samoihin aikoihin kesävaatteisiini. Go figure.

Musta on aina tyylikäs. Mutta sitten on näitä juttuja, että kaikilla on tietyt jutut mustia. Kuten läppäri ja hiiri ja läppärilaukku ja kamera ja puhelin ja muut elektroniikkaan liittyvät hilavitkuttimet. Ja minulla on jonkinlainen tarve olla jotenkin muka-uniikki. Tai ainakin vähän erilainen. Joten jo puoltoista vuotta sitten kesällä päivitin läppärilaukkuni harmaa-vaaleanpunaiseksi ja samalla sain samanvärisen hiiren ja ne on käytössä duunissa. Samoin on pinkkiä kynää ja sitä ja tätä (mutta ei kännykkää, se ei istu) ja viime viikolla hommasin pinkin pikku-kameran ja tämän pinkin miniläppärin. Pinkki on pop.

Mitäs minä vakavasti varteenotettava it-asiantuntija, pinkin läppärin, laukun ja hiiren kanssa 😉 Johan olen harvinaisuus sukupuoleni takia tuolla, mutta että sitten pitää vielä pistää kaikki pinkiksi että oikein pistää silmään! "Miks sulla on pinkki läppäri?" kysyi eräs noista kundeista lauantaina bootcampillä. "Koska mä tykkään," oli vastaukseni hymyssä suin. Koska se pitää paikkansa. "Ai et ihan niinkun meille vittuillakses," totesi vastaan sama. No, jos se siltä tuntuu niin selvä sitten. "Vaikka sitten niin," sanoin, mutta oikeasti asia on niin että minun koneeni (ja kamerani ja juustohöyläni ja…) on sen värinen kuin minä haluan ja sen pituinen se. 

Eikä siinä sen kummempaa 🙂 Pinkki vaan on just nyt pop. Paitsi hiuksissa. Ne on ja pysyy kunnon punasina. Ja lyhyinä. Koska tykkään. Eikä kuulemma haittaa, "vaikka näyttää pojalta jos katsoo vain hiuksia, sillä kun näkee silmät ja koko naaman, sä olet kyllä ihan tyttö. Eikun Nainen," ilmoitti tosikoinen tuossa silitellessään hiuksiani kun peittelin häntä sänkyyn.

Eilen kävin scouttaamassa tuota ainoaa paikallista suunnilleen muotivaateliikettä tietääkseni kannattaako lähteä arki-iltana tyttären kanssa siellä käymään vai pitääkö varautua pitempään kauppakeskusreissuun. Pillifarkkuja löytyi vaikka kuinka ja ostinpa saman tien itselleni jo eilen farkkuleggingsit – eräänlaisen pillifarkkujen fuskausversion: näyttää farkuilta ja on periaatteessa farkkukangasta, mutta niissä on niin paljon stretsiä, ettei tule pahempia déja vu -kokemuksia siitä miten housujen pukemiseen menee puoli tuntia ja pois ottaminen on lähes mahdotonta.

Tänään duunin jälkeen vedin nuo leggarit jalkaan ensimmäisen kerran sitten eilisen sovituksen. Ihan pieni déja vu siitäkin tuli – olin kymmenen tai yhdentoista, kun sellaisia viimeksi käytin, ilman sitä stretsiä tietenkin. Ei nämä oikeastaan yhtään hullummat ole. Hassua on se, miten toisten muotioikkujen kanssa minulla kestää ihan kamalan kauan lämmetä niille, melkein niin että ovat jo kohta poissa muodista ennen kuin pääsen makuun, mutta toisaalta tykkään esimerkiksi shoppailla toisinaan Tallinnassa, koska sieltä saa ihan erilaista vaatetta kuin Suomesta ja jossain määrin haluan jotain mitä ei ole kaikilla muillakin.

Nyt on sitten esikoisellanikin, koomisesti 9vuotiaana eli liki saman ikäisenä kuin minulla aikoinaan, pillifarkut. Ja musta bolerohuppari, vähän samanlainen kuin mitä minä paljon käytän. Ja musta vyö, jossa on jonkinlaisia niittejä tai muuta, mutta sellaisella söpöllä eikä yhtään angstisella tai agressiivisella tavalla. Ja pepun yli ulottuva teepaita. Ja saman tien molemmille tytöille sellaiset kovat rannerenkaat ja metalliristikko-korvikset, joita oli kasarilla. Voi apua niitä fläsäreitä, joita tuo kauppareissu aiheutti!

Enkä minä ihan tyhjin käsin sieltä kaupasta poistunut itsekään, tietenkään, taaskaan. Mukaan tarttui musta pitkä pitkähihainen, optimaalinen näiden pillieni kanssa. Ja seepraraitainen kollaribolero, isolla kauluksella ilman huppua. Magee kuin mikä. Kyllä sitä ollaan taas niin muodikasta että! 

Illalla yritin kuoria muotikuteiden alta sen nörtin, joka saisi asennettua windows7 ultimaten usb-tikulta tähän pinkkiin unelmaani. Pääsin pitkälle, kunnes usko loppui yhteen virheilmoitukseen, sain apua kaverilta ja kokeilin uusiksi, mutta buutti usbilta loppui lyhyeen, koneen ilmoittaessa disk erroria. Jääköön siis tältä illalta se homma, pitää ihmetellä asiaa toisen kerran taas jonkun itseäni tässä(kin) asiassa viisaamman kanssa. Ei se aina ole niin helppoa.

Lähdin tyttöjen kanssa iltapäivästä liikkeelle, luistimia ostamaan, ja vasta autolle mennessä tajusin, että olisi pitänyt jo kunnolla valoisan aikaan mennä edes hetkeksi kameran kanssa ulos. Siinä neljän pintaan ei oikein tahtonut valo enää riittää hyviin kuviin, mutta muutaman napsin silti. Auto oli seissyt torstai-illasta saakka tuolla pakkasessa, joka tätä päivää lukuunottamatta on taas keikkunut parinkympin tienoilla, joten sain hetken ihan houkutella sitä käynnistymään. Nyt se on taas lohkopiuhassa huomisaamuksi.

 

Viime viikolla sain itselleni uuden pikkukameran, pinkin Samsungin niitä tilanteita varten kun tuo iso on liian iso eli kun kameran pitää mahtua käsilaukkuun. Ensi viikolla saan myös uuden miniläppärini, pinkki sekin, HP Windows7:lla ja 10.1" näytöllä. Olen lopen kyllästynyt tuohon linux-mopooni, jolla en pysty paljon enempää tekemään kuin facebookissa surffaamaan, mutten edes sillä pääse fb-tsättiin. Vakava puute! En halua olla aina riippuvainen tästä työkoneestani.

Kaikenlaista sellaista. Tänään on ollut aika masentava päivä. Flunssa pitää pään tönkkönä ja olon kurjana. Ja välillä vähän kaatuilee muutenkin asiat niskaan. Toiset asiat etenee nopeammin kuin toiset, toiset ei tunnu etenevän ollenkaan. Mutta eiköhän tämä tästä. Eräänlainen haaveiden romuttuminen on se, että tänään annettiin tämä talo välittäjälle myyntiin. Onneksi tilalla on sitten vähän toisia haaveita paikkaamaan näitä menetettyjä. 

Huomenna olisi taas työpäivä. Ja huomenna alkaisivat tanssitunnitkin taas. Mutta taitaa jäädä minulta väliin 😦 Ei tämän flunssan kanssa uskalla sinne lähteä riehumaan. Sekin harmittaa. Monen muun asian ohessa. Kun edes tuo pakkanen joskus hellittäisi.

Auringosta tosin voinkin kirjoittaa. Se on jopa näyttäytynyt nyt muutamana päivänä niinkuin tammikuussa kuuluukin. Joskus silloin nuorena kun vielä skimbasin, oli tammikuinen rinne jonka pinnalla kimalteli aurinko talven kohokohtia. Niitä hetkiä, joilla kesti yli sen kaiken muun, mikä ei niin talvessa innostanut enää teininäkään. En oikeastaan tiedä milloin lakkasin tykkäämästä talvesta. Kai se nimittäin joskus muksuna oli mainiota aikaa sekin, laskea mäkeä, hiihtää, rakentaa lumilinnoja. Ja talvethan oli silloin aina talvia, tottakai.

Ei varmaan kuitenkaan ihan niin talvia kuin tämä. Ei voineet olla! Pakkanen paukkuu pääkaupunkiseudullakin 10-20 asteessa ja ylikin ties kuinka monetta viikkoa. Lunta tulee joka päivä lisää muutama sentti. Joka ikinen päivä saa auton etsiä lumesta, joulun aikaan kun oli himassa, usein parikin kertaa päivän aikana, jos tuli lähdettyä liikkeelle useammin kuin kerran. Lumityöt olisi saanut tehdä moneen kertaan, mutten laiskuuttani jaksanut vaivautua, joten puskin Hondaani mennen tullen kinoksen läpi kunnes mies jaksoi kolata pihan.

Maisema tuolla ulkona on kyllä kiistattoman upea. Ihan postikortti. Etenkin päiväsaikaan auringon kimmellyksessä. Kuusten oksat raskaina lumesta, koivut runkojaan myöten lumikuorrutettuja. Talojen seinät valkoisina, katoilla lunta varmaan puoli metriä. Aivan mielettömän kaunista! Ikkunasta katsottuna. Auton ikkunasta, tai vaikkapa takkatulen äärestä kotona. Nimittäin ne pakkaslukemat, no, nytkin näyttää mittari jotain -23 astetta. Taisi se välillä, olisiko ollut ihan tänä aamuna, käydä peräti -7 asteessa, jolloin oli kai jo tiet suolattu (?!), sillä tuulilasi tuli täyteen jotain kuivaa töhnää.

Mutta tämä talvi näemmä verottaa vaikka ulkoilmaa melkolailla olenkin koittanut vältellä. Kurkku on karhea, silmiä kirveltää, keuhkoputkiin sattuu. Ääni on menossa ja taitaa olla vähän lämpöäkin. Eikä ole rommi-hunaja-tee auttanut, eikä tuplatut ceevitamiinit. Puskee tauti päälle kuin yleinen syyttäjä. Pahus.

Minä en kuitenkaan ole tämän perheen ainoa potilas. Kisumisu, joka meitä koko joulunajan valvotti kiima-mourunnallaan, on tänän menettänyt munasarjansa ja on nyt toipilas. Eilen oli reppana kyllä niin reppana, kun illalla ei enää voinut sitä ruokkia ja kattiparka katsoi vuoroin masentuneena poissa-olollaan loistanutta ruokakuppiaan, eikun siis sen paikkaa, vuoroin toiveikkaana minua. Ja sama jatkuu yhä, kun ei kuulemma saisi paljon ruokkia ennen huomista. Vähän olen kisuraasulle ruokaa jo antanut, mutta nälkä sillä on yhä kova.

Kissan pitäisi levätä. Lämpimällä alustalla, rauhassa. Tuo meidän kattineitikö? Hah! Heti kun jaloillaan pysyi, alkoi se ravata ympäri taloa ja hyppiä joka paikkaan niinkuin ennenkin. Rasavilli kissa. Yhtä hyvä sairastamaan kuin lapset. Saa pelätä, että aukaisee vielä leikkaushaavansa tuolla meuhkaamisellaan, mutta miten pidetään kissa aloillaan? Ei sitä voi kopissakaan pitää maukumassa sentään. Joten tyydytään toivomaan parasta.