Bussi kaarsi pysäkille, jarrutteli ja melkein pysähtyi. Autoille oli valot vaihtumassa punaisiksi. Otin jo ennakoivan askeleen kohti suojatietä, ylittääkseni kohta Mäkelänkadun, kun vasen silmäkulmani rekisteröi liikettä tieltä. Hyydyin aloilleni silmieni seuratessa ymmyrkäisinä tuota bussia, joka ei sittenkään ollut pysähtynyt pysäkille vaan kiihdytti ja kaarsi edestäni ehkä niukin naukin punaisia päin, ehkä niukin naukin vanhoilla keltaisilla. Onneksi en ollut ennakoinut enempää kuin vajaan asekeleen verran.
Hivenen verran shaken, jatkoin matkaani duuniin tiukassa pakkassäässä naama jäässä. Ei kai sitä ollut kuin noin kahdeksan astetta, eikä aamulla edes pahemmin tuullut; talven kylmimmät päivät ovat vielä edessäpäin. Pohdiskelin, olisikohan meidän pohjoinen muslimipopulaatio alkanut valmistaa vuorattuja burkhia. Sellainen voisi pitää kasvot mukavasti lämpiminä! Ei, älkää ehdottako kommando-pipoja, uuh. Minulla oli joskus silloin aikoinaan kasarilla sellainen keltainen kammottava kommando. Veikkaan, toki ilman asianmukaista kokemusperäistä tietoa muusta kuin ko. kommandopiposta, että burkha olisi moniverroin miellyttävämpi vaate.
Kylmä. Herään aamuisin noin tuhannen ankan (vai mitä hanhia ne on?) alta makuuhuoneessa, joka on tarkoituksellisesti melko viileä. Siinä noin 19 asteessa nukkuu paljon paremmin kuin lämpimämmässä, kunhan vaan on kunnon peitto. Illalla on aika vilpoinen sänky kömpiä peiton alle, mutta nopsaan se lämpenee. Meillä on sisällä kotona muutenkin aika viileä; iso talo sähkölämmityksellä, you do the math.
Enimmäkseen kylmästä selviää pukeutumalla. Nytkin on tuplapitkät päällä, ulkonaliikkumista varten pitkävartiset lämpimät saappaat ja untuvatakki ja lämpöiset lapaset. Pipo? No ei, mutta untsissa on huppu. Kylmä on kuitenkin enemmän kuin vain viima vasten kasvoja. Vihaan kylmää (mutten aio kiusata teitä aiheella enempää).
Vihaan. Inhoan. Mies tuossa aamulla kysäisi minulta, tiedänkö mitä on disdain suomeksi. Totesin, että periaatteessa kyllä, mutten saa juuri nyt päähäni oikeaa suomen sanaa. Se on aika tavallista, etenkin aamulla ja illalla ja pitkin päivää ja yötä. Aivoillani ei ole kielellistä moniajoa, toisin kuin näemmä kaannos.comilla, jonka pitäisi erotella kielet:
Suomenkieli on niin monipuolinen… Aivan vihaamisen ja inhoamisen synonyymiksi tuosta disdainista ei ole. Esimerkiksi kylmää ei oikein voi ylenkatsoa tai halveksua, mutta sen sijaan joku (ei siis kuitenkaan mieheni, kysymys liittyi aivan muuhun) voi halveksua tai väheksyä minua siitä hyvästä että minulla on niin voimakas vihasuhde kylmän kanssa.
Jotenkin olen elämässä kuitenkin oppinut lokeroimaan sellaisen asian kuin kylmän vihaamisen johonkin lokeroon, jossa se ei päivittäisestä inputistaan huolimatta pääse vaikuttamaan yleiseen elämän tyytyväisyyteeni ja onnellisuuteeni. On niin paljon isompiakin asioita, jotka voisivat olla huonosti! Don’t sweat over the small shit. Tuossa pari päivää takaperin jonakin ilmeisen hiljaisena uutispäivänä Iltasanomat julkaisivat Huffington Postin listaamat 10 asiaa, jotka erottavat onnelliset ihmiset onnettomista.
“Onnelliset ovat optimisteja. He torjuvat pessimismiä kolmella eri tavalla. Ensinnäkin he käyttävät energiaansa ja aikaansa asioihin, joihin voivat vaikuttaa. Toiseksi he tietävät, etteivät ikävät asiat kestä ikuisesti, vaan asiat muuttuvat ennen pitkää paremmiksi. Kolmanneksi he eivät anna yhden elämänalueen hallita liikaa, vaan näkevät kokonaisuuden.”
Unohtakaa se “optimisti ei opi, pessimisti ei pety”! Optimisti on jo oppinut, että elämä jatkuu pettymyksistä huolimatta. Optimisti on kuin kissa: putoaa aina jaloilleen. Syksyllä oli omakin optimismini koetuksella, mutta kaiken kamalan keskellä, pää riipuksissakin muistin ja tiesin, että vaikka asiat menisivät miten, eräänä päivänä hymyilen taas, niin vaikeaa kuin elämä sitä ennen olisikin. Onneksi ei tarvinnut mennä tällä kertaa ihan vaikeimman kautta.
Ulkona on ehkä kylmä. Mutta aurinko paistaa, päivät pitenee, ja huomenna tulevat tyttäret taas meille ❤ Enkä jäänyt aamulla bussin alle.
System Failure for the Masses 