When it rains, it pours

Istuskelin kaikessa rauhassa ruokapöydän ääressä käsitellen vähän päivällä otettuja valokuvia ja vaihtaen välillä sanasen mutsin kanssa, joka odotti systeriä hakemaan hänet heille. Mutsilla on alkaneet sytostaattihoidot viime viikolla ja jatkuvat ylihuomenna. Kaikki sormet on ristissä ja peukalot pystyssä, että hoito tehoaa!

Oli ollut varsin kaunis päivä. Lumihiutaleet leijailivat hiljaa auringon maalatessa taivaanrantaa oranssiksi pilviharson läpi, kun kävelimme melkein kahden tunnin lenkin raikkaassa talvisäässä. Minä, mies, ystäväni, Meggie ja ystäväni kultainen noutaja. Nyt istuin siinä teemukin kanssa, ajatellen, että kun sisko on noutanut mutsin, lähdetään miehen kanssa käymään kaupassa ja sitten siitä alkaa rauhallinen ilta.

Leikkaukseeni on aikaa enää pari päivää, mahassani kiersi vähän jälleen. Vaikka kirurgi, jonka tapasin torstaina, on ilmeisen pätevä, ja uskon olevani hyvissä käsissä, kyllähän se leikkaus jännittää. Kallo avataan ja kaikkea. Kolmesenttinen, golfpallon kokoinen! tasapainohermon kasvain leikataan pois leikkauksessa, joka kestää noin 8 tuntia tai yli.

Pitkästä lenkistä huolimatta Meggie pyysi päästä ulos. Mies sanoi voivansa lähteä käymään pihalla koiran kanssa ja meni laittamaan kenkiä jalkaansa. Kengät jo jalassa mies oli kävelemässä eteisestä olohuoneeseen ja takaovesta ulos, kun huomasi unohtaneensa jotain – hatun? hanskat? – ja kääntyi eteisen laattaportailla takaisin noukkimaan unohtuneen. Minä istuin yhä ruokapöydän ääressä, selkä portaisiin päin, kun eteisestä alkoi kuulua miehen ulvonta.

Pomppasin pystyyn, löysin miehen kolminkerroin lattialta huutamassa kivusta. Hetken aikaa kaikki oli yhtä kaaosta, kun komensin tyttöjä ottamaan Meggien ja lähtemään sen kanssa ulos, yritin selvittää mitä miehelle oli käynyt ja rauhoittaa lapsia, jotka meinasivat hysterisoitua. Lopulta mies sai itsensä siitä sen verran pystyyn, että näin farkkujen olevan rikki, ja säären vuotavan verta ihan kunnolla. Mies linkutti olkkarin lattialle makuulle ja rullasi varovaisesti lahkeensa ylös.

Juuri silloin soi ovikello, siskoni tuli. “Tuo tarvii tikit. Se on sairaalareissu,” sanoi äitini siitä vierestä. “Mitä kävi?” kyseli tosikoinen, keskimmäisen nyyhkiessä. “Se on luultavasti vain haava, mutta meidän tarvii käydä näyttämässä se lääkärille. Viekää koira ulos tässä välissä,” huutelin tytöille samalla kun hain puhdasta pyyhettä ja kastelin sitä veteen ja palasin pyyhkimään haavoja, hain tyynyjä, antiseptisiä suihkeita, haavateippiä ja haavasidoksia. Olen saanut osani pahoistakin haavereista. En hätkähdä vähästä.

Tytöt lähtivät, minä putsasin ja sidoin haavat, sisko putsasi autoni, minä pyysin naapuria siirtämään autonsa meidän takapihan nurkalta ja ajoin autoni siihen tilalle, ettei miehen tarvinnut selvitä enemmistä portaista. “Koittakaa pärjätä, ottakaa leipää jos tulee nälkä, me soitellaan kun tiedetään suunnilleen kuinka kauan meillä menee,” hyvästelin esikoisen ja autoin miehen autoon and off we went.

Kohti Malmin sairaalaa, ajattelin, ja ajoin juurikin sinne. Keskelle rakennustyömaata. Katselin päivystyksen ovea, jota koristivat oranssit teipit ja sisällä juhlavalaistuksessa rakennustarvikkeet. Ajoin ovelle, jonka luona oli autoja parkissa, menin sisään kysymään. “Ei meillä täällä ole päivystystä ennen kuin saadaan uusi sairaala. Menkää Mariaan,” sanoi ihan ystävällinen sairaanhoitaja, jonka löysin viimein kahvihuoneesta, kanslian ja kaiken oltua tyhjillään.

Mariaan. Voi äiti Maria! Toiselle puolelle kaupunkia. Mies pohti matkalla, että tässä kaupungissahan ehtii kuolla autoon ennen kuin selviää ensiapuun! Totta, jos omalla autolla menee. Ambulanssi on toinen tarina. Anyway, kaupungin halki se oli, ja ajettiin Marian sairaalan portista sisään. Klonks vaan. Ja kun rullailin päivystyksen ovelle, sanoin miehelle: “You hear that. I've got a flat.” Ja niinhän se oli. Olin onnistunut osumaan portille kaartaessani katukiveyksen reunaan hiukka liian pahasti.

Mies linkutti päivystykseen ja istahti pyörätuoliin, minä peruutin auton kaikesta huolimatta parkkiin, pohtien kuumeisesti mitä sen renkaan kanssa pitäisi tehdä. Autossa ei ole vararengasta, paikkausvaahtoa vain. Yhytettyäni miehen ilmoittautumisaulaasta, mies tiesi sanoa, että kun on leasing-auto, siinä pitäisi oleman joku turva tämän varalle. “But where do I start? I don't know where to start asking!” huidoin käsilläni ilmaa, kunnes älysin lähteä takaisin autolle tutkimaan mitä kaikkea sieltä ohjekirjakansiosta oikein löytyykään.

Soitin Honda Europalveluun vai mikä se nyt olikaan. Sieltä tiesi päivystäjä kertoa, että paikalle tulee joko mekaanikko vaihtamaan renkaan jos sattuu varastosta löytymään sopiva lainaksi, tai sitten pitää tilata hinuri. Ja juu, tilalle saa max kolmeksi päiväksi sijaisauton. Ja taksikulut sijaisautoa hakemaan maksetaan 50 euroon saakka. Samalla työnsin miehen ilmoittautumisluukulle, ja kaiken turhautumisen keskellä jo avauduttiin tytölle lasin takana tästä kaikesta.

Päivystyksessä oli onneksi varsin hiljaista, joten mies pääsi sisälle nopeasti. “You want me to come inside?” “Yes, do.” “Haavat saattaa olla hurjan näköisiä, jos et halua nähdä niitä, ei kannata tulla sisään,” hoitaja sanoi. “En minä niitä säiky, minähän ne kotona sidoinkin!” sanoin ja istuin tuoliin kertoen, että miehellä ei ollut tetanus voimassa.

Lääkäri ei epäillyt murtumaa eikä määrännyt röntgeniä, vaan totesi haavojen olevan vain pinnalla, ja vain yhden niistä vaativan tikkejä. Tetanusta hartiaan, puudutusta sääreen, tikkejä, haavasidoksia, teippisidettä päälle. Sillä välin minulla tosin soi puhelinkin, ja siirryin ulkopuolelle kuulemaan, että hinausauto tulisi noin 40 minuutin päästä ja että saisin sijaisauton “varmaankin lentoaseman EuropCarista tähän aikaan, soittavat sieltä sinulle.” Hienoa. Odottelua.

Kun mies oli paikattu, kärräsin hänet takaisin odotusaulaan ja aloimme odottaa. Hain autosta meidän hanskat ja miehen pipon ettei ne unohdu sinne. Mies soitti tytöille. Minä soitin mutsille. Ja puolen tunnin päästä suunnilleen tuli se hinausautokin. Olin kertonut auton olevan parkissa Lapinlahdenkadun päässä, joten hinurikin ajoi siihen portille, josta ei päässyt sisään, sen sijaan että olisi tullut sisään sieltä toisesta sisäänkäynnistä.

Nimenomaan sille portille, sillä hinausauto ei mahtunut siitä sisään. Eikä portti auennut pihalta päin ajettaessa, koska se on one way only. Kyselin sairaalan infosta ja vartjoilta, mutta ei ne mitään tienneet portin manuaalisesta avaamisesta. Hinurikuski oli kuitenkin nokkela ja monta haastetta nähnyt, joten kun sisään ajoi auto, hän selvitti sensorit, ja käski minun pitää käteni sen edessä. Ja sitten hän ajoi autoni ulos ja nosti hinurin lavalle. Minä tilasin taksin.

Taksi tuli suunnilleen yhtä nopeasti kuin minä kävelin portista sisään ja takaisin päivystyksen oville. Mies könysi taksin takapenkille, minä istuin etupenkille. “Lentoaseman EuropCariin,” sanoin, aivan kuin taksikuski saisi meidät luukulle asti. Ja sen jälkeen soitin EuropCariin, jonka puhelinnumeron olin pyytänyt numerotiedustelusta hinuria odottaessani, sillä heistä ei vielä ollut kuulunut minulle päin mitään.

Nainen puhelimen toisessa päässä sanoi, ettei toimeksiantoa vielä ollut tullut, mutta että hän selvittää ja soittaa kohta takaisin. Muutaman minuutin kuluttua känny soi, ja nainen kertoi, että nyt se olikin juuri tullut, tulkaa vaan hakemaan auto. Tiputettiin mies matkan varrella kotiin, ei tuo kipeine jalkoineen olisi siellä lentokentällä voinut kulkea! Minä jatkoin taksilla kentälle. 51,40 euroa.

Kuljin varmaan kilometrin EuropCarin tiskille, sain avaimet autoon ja viidenkympin setelin käteeni taksikuittia vastaan. Naureskelin, että piti sitten tulla pisin mahdollinen matka, kaupungin toiselta puolelta saakka. Nainen kertoi, että auton omavastuu on 950 euroa, “haluatko nollata omavastuun, se on noin 13 euroa per päivä?” Ha! No brainer with my current luck.

Löysin auton vaivatta, Audi A3. Pieni mutta pippurinen. Verrattuna pienimoottoriseen ekoauto Insightiini, jota mies kaikella rakkaudella kutsuu ompelukoneeksi, sehän kulkee! Kunhan vaan muistan laittaa vaihteen silmään. Ja vaihtaakin niitä välillä. Puoltoista vuotta automaatilla, ja vaihderutiini täydellisesti kadonnut!

Kateissa olivat auton valotkin. Jotenkin kuvittelin ihan niiden menevän päälle automaattisesti, enkä siinä parkkihallin valoisuudessa huomannut ettei näin ollutkaan. Siinä ulkopuolella sitten kyllä, about Kehä kolmoselle kaartaessani. Takana ajava vilkutteli valojaan minulle. Juujuu, tiesin jo ettei ne ole päällä, mutten tiennyt mistä ne saa päälle! Kaivelin muistini sopukoita ja muistin, että mutsin saksalaisessa Opelissa ja miehen Mersussa niinikään valokytkin oli renkula siinä vasemmalla alhaalla. Ja siitähän ne valot Audissakin löytyivät.

Kurvasin ABC:lle hakemaan maitoa, sillä se kauppareissu oli vähän niinkun jäänyt. Himassa söin tosikoisen ja keskimmäisen valmistaman ylläriaterian, yritin selvittää miksi esikoinen mökötti (olivat sitten tytöt riidelleet poissaollessamme, mikä ei ole ihmekään kaiken stressin keskellä), keitin tytöille mannikset ja laitoin koiralle ruuan, johon se ei koskenutkaan. Vein sen vielä ulos tyttöjen valmistautuessa nukkumaan, ja pudotin avaimeni kuistin lautojen väliin palatessani kotiin. Ne jäivät siihen jumiin, kaivoin niitä sieltä pois ja rikoin avaimenperäni. Mutta sain lopulta avaimetkin sieltä.

Nyt on himassa viimein rauha maassa. Ollut puolisentoista tuntia. Toivottavasti saan autoni Veholta huomenna, muuten menee vähän haasteelliseksi tämä elämä. Mikäänhän ei voi olla helppoa, vaan pitää sitten mennä kuin elokuvissa. B-luokan elokuvissa.

 

Kaikki elämäni eläimet. Ja Jose.

Vaikka ensin ajattelin, ettei minun elämässäni ole varsin ollut kuin kaksi koiraa ja Jose, muistin sitten puput (miten hetkeksi saatoinkaan unohtaa ne!). Ja sitten muistin undulaatit. Ja sitten kissatkin. Ja totesin, että onhan minunkin elämässäni muutama eläin sentään ollut. Jotenkin lyhytaikaisia melkein kaikki, mikä mistäkin syystä. Toivon, että Meggie on elämässäni vihdoin pitkään!

Ensimmäiseksi elämääni tuli Della.Tai kai pitäisi sanoa, että minä tulin Dellan elämään, sillä tuo isoäitini viimeinen kettuterrieri oli noin vuoden ikäinen minun syntyessäni. Vietin lapsena, aina teini-ikään saakka, todella paljon aikaa isoäitini kanssa, ja näin ollen myös Dellan kanssa. Olin kaiket kesät landella, missä ensimmäisinä vuosina ei leikkikavereina paljon muita ollutkaan kuin Della. Laatikkonenäinen pörheä karkeakarvainen kettuterrieri oli pitkään minun mielestäni ainoa todellinen koira.

Della oli kettuterrieriksi erikoinen. Se ei metsästänyt ikinä tasan yhtään mitään. Se istui ja heilutti häntäänsä iloisena, kun kettu porhalsi jään poikki parinkymmenen metrin päästä. Se hyppäsi kerran riitelevän sorsaparven keskelle järveen hajottamaan tappelun. Se adoptoi ensimmäisen kanini pennukseen ja pesi ja hoivasi sitä. Ja minun kanssani se leikki ja touhusi. Me käytiin yhdessä “kioskilla” saamassa makupaloja, ja heitin sen kanssa keppiä ja mitä nyt kaikkea. En minä enää niin hyvin muista.

Ukkosta ja raketteja Della pelkäsi. Jos kesällä ukonilma pääsi yllättämään Dellan ollessa ulkona, se saattoi sännätä teilleen pitkin kyliä, mikä ei liene kovinkaan epätavallista. Erään kerran meidän pihaan ilmaantui toinen moinen, ilmeisesti edellispäivän ukkosta säikähtänyt koira. Se asettui meille taloksi, kunnes se (seuraavana päivänä) löysi takaisin omistajalleen, kun isoäitini kävi kaupalla kiinnittämässä ilmoituksen koirasta.

Della eli kuuden- tai seitsemäntoista vanhaksi, en muista ihan tarkalleen. Se kuoli muistaakseni kohtutulehdukseen tai vastaavaan. Siinä vaiheessa minulla alkoi jo olla niin oma elämä, että olin jonkin verran etääntynyt Dellasta.

Minä ja muut koirat 😉

Seuraava elämäni eläin oli Vanha Pupu. Tai siis ei se ollut tietenkään vanha meille tullessaan, mutta koska sen nimi oli yksinkertaisesti Pupu (jostain syystä minun antamani nimet Rebekka, Mrs. Hyde, ja mitä noita nyt oli, eivät koskaan oikein lentäneet, edes omassa mielessäni), sen kuoleman jälkeen siitä alettiin käyttää nimitystä Vanha Pupu. Tai viimeistään sitten kun meillä oli uudet. Ei voi muistaa.

Pupu oli iso valkoinen maatiaiskani, joka nuorena oli ihan hoikka, mutta ehkä vähän vääränlaisen ruokinnan ansiosta kasvatti ison “kuvun” eli leukapussin ja muutenkin kai vähän lihoi. Ja sen maha oli lopulta aina löysällä, kaiken banaanin ja salaatin seurauksena varmaan. Minä opin tuolloin pesemään vauvan kokoisen pupun pyllyn sujuvasti, joten ei kai ihme etten sen koommin kavahdellut vauvojen peppupesuja tai muutakaan.

Pupu tuli meille sinä kesänä kun täytin 10 vuotta, kai kesän lopulla. Seuraavana kesänä se vietti minun kanssani aikaa landella, ja rakensin sille oman pienen kopin, jonne se aitauksessaan pääsi halutessaan piiloon. Tosikoinen oli ehkä kolmen tai neljän nähdessään kuvan Pupusta kopissaan, ja kysyi: “Kuoliko se siihen kun koppi romahti sen päälle?” Myönnän, puusepän taitoni eivät ehkä olleet huikeat, mutta ei, koppi ei romahtanut Pupun päälle.

Pupu oli lauhkea ja kiltti. Ja iso. Minulla oli tapana pukea sille vaippa ja nukenvaatteet ja laittaa se nukenvaunuihini, joista se sitten ponkaisi ulos ja noin kolmella loikalla se ravisteli vaatteet päältään. Sisko oli tuolloin, Pupun tullessa meille, vain neljän, mutta Pupu antoi systerinkin kantaa/retuuttaa itseään; sisko näytti Pupun kanssa aivan Tenavien tytöltä jolla on luonnonkiharat hiukset ja aina kissa kainalossa.

Pupu kuoli vaille kolmevuotiaana laajalle levinneeseen tulehdukseen. Se ei suostunut syömään mitään minun ja äitini ollessa viikon Japanissa, sairastui korvatulehdukseen, johon se sai väärän lääkeannostuksen eläinlääkärin punnittua sen väärin, sai tasapainohäiriöitä ja pomppi kantapäänsä rikki ja se tulehtui. Hyvistä yrityksistä huolimatta tulehdusta ei saatu parannettua, vaan lopulta se oli lopetettava. Itkin Pupua vuosikaudet.

Neljä ja puoli vuotta Pupun kuoleman jälkeen systeri toi meille kotiin kaksi uutta pupua. Minä en vieläkään olisi ollut valmis ottamaan uutta lemmikkiä, mutta sisko käytännöllisesti katsoen salakuljetti ne meille kummitätini “kanifarmilta” (lue: otti ne kiinni ja jollain puppy-eye-pretty-please manouverilla jonka vain siskoni osasi sai mutsin suostumaan tuomaan ne himaan asti). Puput olivat Jeri ja Jami, a.k.a. Jercy ja Jamsi, kaksi poikaa jotka sitten parin kuukauden päästä meille tulostaan alkoivat tapella keskenään ja ne erotettiin toinen minun huoneeseen/keittiöön, toinen siskon huoneeseen.

Jami oli siskoni kani, valkoinen herkkä pieni eläin, jolla oli jokin silmävika. Jamsi oli lempeä, eikä ollenkaan niin riitaisa kuin Jeri. Kerran, siskoni ja äitini ollessa poissa ja minun jo ollessa naimisissa, minä kävin hoitamassa pupua ja pelkäsin sen kuolevan käsiini, sillä sillä oli nuha. Taisinpa käyttää sen Mevetissäkin. Jamsi selvisi siitä silloin, ja eli vielä jonkin tovin, en muista kuinka kauan.

Jeri oli siis minun riiviöni. Vilkas kuin elohopea, reviiritietoinen ja ärhäkkä. Eikä sietänyt siskoani lähellekään, Jamsin hajun vuoksi. Systeri aina koulun jälkeen minun kumpparit jalassaan koitti hosua Jerin minun huoneeseeni keittiöstä, että pääsi välipalalle. Ei ollut yksi kerta, kun sisko soitti olohuoneesta mutsille: “Tule pelastamaan mut, Jeri pääsi keittiöstä.” Kanin purema ei tunnu kivalta, tiedän, sillä kerran Jeri sai sylissäni sätkyn siskon tultua liian lähelle ja nappasi hampaillaan kiinni poskestani. Kerran se puri kumppariini reiän.

Jercy oli minulla kaksi ja puoli vuotta, kunnes hääni lähestyivät. Ex-mieheni ei halunnut kania meille, enkä minä osannut pitää puoliani. Kanin piti lähteä. Leikkautin sen, ja palautin maalle, samalle kanifarmille, jolta se oli tullutkin. Se eli siellä vielä pari ihan onnellista vuotta, kunnes kuoli ikävään sen suuren rakkauden jouduttua ilmeisesti ketun suuhun sen lähdettyä kissan perään. Talk about a kolmiodraama…

Entä minä? Surin, surin ja surin suremasta päästyäni! Tunsin pettäneeni parhaan ystäväni. Enkä meinannut millään päästä siitä yli. Niis.

Vanha Pupu ja Jeri

Ne undulaatit? Ne kai olivat enemmän siskoni kuin minun, ja ihan rehellisesti en edes muista missä välissä ne meillä oli. Luultavasti joskus ennen Jeriä ja Jamia, itse asiassa. Minä en erityisemmin piitannut niistä, vaikka kait siivosin häkkiä ja välillä lennätinkin niitä. Muistan hämärästi, että yhden nimi oli Sani, toisen Villeriina (taisi tulla sen jälkeen kun Sani kuoli?) ja olisiko se uros sitten ollut Santtu? Miten voi muistaa näin hatarasti?!

Sani ja Santtu(?) siskon pään päällä

Joskus siinä about Jerin pois antamisen yhteydessä vannoin, etten ikinä ottaisi mitään lemmikkiä enää. Enkä sellaista kaivannutkaan, mutta sitten tulivat tyttäret, jotka alkoivat kinuta eläintä jo ihan pieninä. Esikoinen taisi olla kahden kun pyyteli ekan kerran lemmikkiä. Ja silloin jo riittävän nokkela kysyäkseen, että josko saisi kanin. Olin, juu, kyllä kertonut hänelle jo pupuistani, ja kyllähän nyt tyhmempikin tajusi kotiamme katsoessaan, että siellä asui ainakin yksi pupufani!

Esikoinen oli hilkun vaille yhdeksän, tosikoinen kuuden, meillä aviokriisi väliaikaisessa stabiilissa tilassa, kun minä hetken mielenhäiriössä lämpenin ajatukselle kissasta. Ettäs pitikin katsella duunikaverin suloistakin suloisempia kuvia norjan metsäkissan pennustaan! Ja kuten kaikki elämässäni, kun tapahtui, tapahtui nopeasti. Ajatuksesta kissaan meni ehkä päivä. Ja niin meille tuli suloinen ihana mustavalkoinen Lumo.

Lumo oli vain puolivuotias ja risat, kun meille tuli ero. Minä löysin nopeasti reboundin (joka kesti juuri niin pitkään kuin reboundit yleensäkin…), joka oli (tai ainakin niin väitti) kissoille allerginen. Joten Lumo meni exälleni, joka otti sille kaveriksi tiikeriraitaisen Diegon Lumon ollessa noin vuoden. Puoli vuotta exäni jaksoi kissoja, mutta sitten hänellä paloi hihat. Ne kun herättivät niin aikaisin, ja kotikin oli ihan kissojen ehdoilla ja niin eespäin. Joten minä otin kissat, sillä siinä vaiheessa rebound oli ohi ja olin sinkku.

Olin juuri asettunut tyytyväiseksi kissasinkuksi, kun elämääni astui elämäni mies, nykyinen mieheni. Joka myös on kissa-allerginen, oikeasti ja pahasti. Puolisen vuotta siinä kitkutin kissojen ja miehen loukussa, kotini jatkuvassa hävityksen kauhistuksessa kissojen ollessa aivan liikaa yksin. Lopulta tein sen kipeän ratkaisun, että annoin kissat pois. Jollekin, joka oli niiden kanssa kotona toisin kuin minä. Eräs nuori pari otti kissat, ja toivon, että ne saivat hyvän uuden elämän heidän luonaan. Siksi meinaan ne unohtaa. Niistä luopuminen teki minullekin todella kipeää. Tekee yhä jos niitä ajattelen. Se oli silti ainoa oikea ratkaisu.

Tytöt ikävöivät kissoja vieläkin – tai en tiedä kuinka terapeuttiseksi Meggie on osoittautunut tässä asiassa. Meggie-murunen, meidän pieni espanjatar ❤ joka toivottavasti on elämässämme seuraavat noin viisitoista vuotta tai jotain. Kiltti ja lempeä, reviiritietoinen ja riehakas, suloinen pienoinen doglet, josta voi lukea lisää sen omasta blogista (Meggien maailma). Välillä voisin vaikka vannoa, että Meggie ymmärtää selkokielistä puhetta, välillä se on itsepäinen kuin muuli.

Bonus track: se Jose. En löytänyt Josesta kuvaa, vaikka kävin läpi kaikki albumini. Jose oli leikkihauvani, sellainen lyhytkarvainen mäyris, joka yhteen aikaan kulki aina mukanani. Jose kävi Dellan kanssa eläinlääkärissäkin, missä eläinlääkäri Ilves teki Joselle täyden terveystarkastuksen myös.

 

Koirapostia

Suomessa on melkoinen koiratiheys. Kennelliiton mukaan rekisteröityjä koiria on puolisen miljoonaa, mikä on kuitenkin vain noin 80% kaikista Suomen koirista. En tiedä, onko meidän alueella yhtään keskimääräistä enempää tai vähempää koiria kuin kaikkialla muualla Suomessa, mutta näin suht tuoreena koiranomistajana, olen yhtäkkiä huomannut, kuinka paljon niitä tuolla ulkona liikkuu!

Lähtipä täällä koiran kanssa ulos mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, lukuunottamatta varmaan muutamaa yön tuntia, näkyy poluilla aina ainakin pari muutakin koiraa, ruuhka-aikoina tusinoittain. Koirat ulkoiluttajineen risteilevät naapuruston pikkuteitä ja metsäpolkuja pitkin, välillä kohdaten. Reitit valikoituvat osin muiden kulkijoiden mukaan, sillä koirat eivät tykkää siitä että joku kulkee perässä. Tai edellä. Ei ainakaan meidän koira, ja muiden ulkoiluttajien käytöksestä päätellen ei moni muukaan.

Kaikki vastaantulijatkaan eivät aina tervehdi. Meggie olisi aina valmis sanomaan moi kaikille. Innokkaana häntä heiluen menee nuuhkaisemaan, ja sitten äkkiä vähän perääntyy. Ja lähestyy uudestaan. Joidenkin koirien kanssa se haluaisi saman tien alkaa hippasille, toisista se ei jaksa kiinnostua juurikaan, mutta toiset koirat kertakaikkisesti pelottavat.

Meggielle on täällä muodostunut muutama koirakaveruus. On tuossa vähän matkan päässä asuva musta mäyris, jonka kanssa pistävät aina painien, kun kadulla kohtaavat. Ja vähäsen kauempana saman kadun varrella asuva pieni toy terrieri, jonka kanssa enimmäkseen postittelevat, sillä ensimmäisten kohtaamisten jälkeen ovat nähneet kovin harvoin. “Hei, kävin portillasi. Long time no see. Ikävöiden, Meggie.” “Moi, minullakin on ikävä, toivottavasti nähdään taas pian!”

Ja sitten yksi herttainen dalmisvanhus, jonka kanssa vaihtavat aina ystävälliset kuulumiset, ja sitten se Meggieen vallan hullaantunut uros-russeli, joka menee nelijalkakuopimista nähdessään meidän neidin. Ja sitten ne monta muuta alueella liikkuvaa koiruutta, joista minä en tiedä mitään, mutta Meggie tuntee ne kaikki. Ainakin koiraposti, a.k.a. pee-mail-tasolla.

Pee-mail tarkistetaan joka kerta kävelyllä. Tietyt nurkat pitää aina haistella ja sitten siihen vähän matkan päähän jätetään vastaus. Muutenhan alkuperäinen viesti deletoituisi! Etenkin toy terrierin portinpielessä on melkein aina postia odottamassa, ja sitten pissitään vastaus. Siis Meggie pissii.

Tolpat eivät ole tyttökoirien pissapaikkoja ollenkaan, vaikka tiettävästi tyttökoiratkin (ainakin kaikki kaksi, jotka minun elämässäni ovat olleet) osaavat jalan noston yhtä lailla. Mutta liki joka tolpassa ja puun juuressa on joku pisu, joka pitää käydä haistelemassa. Olen siis päätynyt siihen tulokseen, että sen täytyy olla koirien oma deittipalvelu. Urokset jättää ilmoituksensa, nartut vastaavat vähän matkan päähän tolpasta. “Komea russeli-uros etsii kaunista russeli-neitiä. Saa olla puoliverinenkin.” “Olisin kiinnostunut. Toivottavasti tiemme kohtaavat pian.”

Eilen Meggie teki jotain, mitä minä en ennen ollut nähnyt koiran tekevän (mikä siis ei ole paljon sanottu, sillä ennen Megsiä en ole koiraa omistanut, enkä muista juurikaan lapsuudenystäväni kettuterrieri Dellan edesottamuksia). Eräällä ruohikkoalueen nurkalla se haisteli ruohoa ja alkoi sitten hieroa päätään ja vartaloaan ruohoon. Toisti tätä moneen kertaan. Urospupuni aikoinaan hieroi leukaansa merkatessaan paikkoja ja ihmisiä. En tiennyt koirienkin tekevän niin.

Kotona googlasin vähän (paino sanalla vähän), ja luin monta erilaista mahdollista syytä tähän käytökseen. Yhtä hyviä arvauksia kuin omanikin. Se on koirasta hauskaa. Se yrittää peittää oman hajunsa jonkun muun eläimen hajulla. Joku on merkannut reviirin pissaamalla ja toinen koira merkkaa se uusiksi itselleen hieromalla oman hajunsa maahan. Siis, pissing contest.

Mikä tahansa noista on yhtä plausible. Mutta ottaen huomioon, että ruohikko on pupujen suosiossa, metsästyskoiramme (joka ei siis mitään pääse koskaan oikeasti metsästämään, vaikka kovasti itse tahtoisi ja kulkee ulkona aina enimmäkseen nenä maassa jälkiä nuuskien) saattoi hyvin yrittää peittää oman hajunsa pupun hajulla. Tai ilmoittaa muille koirille, että se on hänen metsästysmaastonsa. Who knows.

Tänään bongasin facebookista kaverin jakaman artikkelin, jossa väitetään tutkijoiden havainneen, että koira pissaa aina naama pohjoiseen päin. Kaveri tosin virnisti siihen, että hänen koiransa ilmeisesti uskoivat hänen olevan etelä, sillä pissasivat aina selkä häneen päin. En vaan tiedä, mutta ainakin Megs pissaa selkä ja naama milloin mihinkin suuntaan, yleensä naama meidän kulkusuuntaan. En tarkistaisi kompassiani hänen mukaansa 😉

 

Vuosi 2013 kuvina / Year 2013 in pictures

On tullut aika katsoa kulunutta vuotta ja poimia sen kohokohdat blogiin. Tällä kertaa kelataan vuosi läpi kuvien kera, kuva per kk.

It’s time for a recap of the past year. This time I’ll go about it with pictures, one for each month.

Tammikuu oli luminen, mikä tiesi paljon lumitöitä. Tosikoisella oli menossa kärrynpyörävimma, teki kärrynpyöriä ulkonakin, kuvassa Tuomarinkylän Kartanon pihalla.

January was snowy, which meant a lot of snow plowing in the yard. Our youngest had a cartwheel fad going on; she made cartwheels even outdoors, as in the pic, on the yard of Tuomarinkylä Manor.

SH101994

Helmikuussa piipahdin muutaman päivän Kööpenhaminassa, Euroopan SharePoint-konferenssissa, missä melkein voitin tabletin hakkaamalla kuvan masiinaa. Melkein.

In February I visited Copenhagen for a few days, attending the European SharePoint conference, where I almost won a tablet by whacking that thing in the pic. Almost.

SAM_5995

Maaliskuussa ei kevät tuntunut tulevan ollenkaan, vaikka kuinka oli välillä aurikoisia päiviä. Palmusunnuntaina silti korkkasin kevään vuoden ensimmäisellä ulkoilmajäätelöllä mukavan kirpeän kävelyn päätteeksi.

March
was still real wintery and it felt like spring would never come. Still, I started the outdoors ice cream season at the end of March, on Palm Sunday after a nice crisp walk in the neighborhood.

IMG_2173

Huhtikuussa tosikoinen täytti pyöreät kymmenen vuotta. Lumi suli lopultakin, myös meidän pihalta sen jälkeen kun lapioin metrin lumikasan terassilta hajalleen ympäriinsä.

April saw my youngest daughter turn an even ten years old. The snow melted finally, even on our yard after I shoveled our deck clean of a good meter high platform of snow.

IMG_2265

Toukokuu toi kaasugrillin ❤ Ja grillauskauden. Ja yhden kaveriporukan lasten yhteiset 10-vuotissynttärit. Ja esikoisen poniagility-kurssin ja kisat.

May
brought us a gas grill. And grilling season. And the b-day party for all 10 year olds of a bunch of my friends. And the oldest daughter’s pony agility course and competition.

SH101190

Kesäkuussa meidän pieni pihapuutarha kasvoi ja voi hyvin, tytöillä alkoi kesäloma, jota osin olivat meillä, osin mökeillä ja leireillä ja ties missä. Ja Juhannusaattona mutsi sai syöpädiagnoosinsa.

June
started the summer holiday of the girls, and they were partly staying with us, partly at summer places and camps and who remembers where. Our little garden was growing and flourishing. On the day of Midsummer Night my mom got a cancer diagnosis.

IMG_2554

Heinäkuussa esikoinen voitti esteleirikisojen 50cm luokan. Minä lensin viikoksi mutsin luo Las Palmasiin.
/
In July the oldest daughter won the 50cm class in the show jumping campschool competition. I flew to Las Palmas to be with my mom for a week.

SH100554

Elokuussa loppui loma, mutta sitä ennen vietettiin tyttöjen kanssa pari päivää kiertäen autolla Turun saaristoa.

My summer vacation ended in August, but before that, we spent a couple day with girls driving around in the Turku archipelago.

SH100888.JPG (2)

Syyskuussa piti olla mutsin leikkaus, mutta sitä ei voitukaan tehdä, joten odottelu ja ihmettely jatkui lisätutkimusten merkeissä. Esikoisesta tuli virallisesti teini, kun 13 vuotta tuli täyteen, ja keskimmäinenkin täytti jo 12. Tyttöjen serkku valmistui kokiksi.

September
turned the oldest daughter into a teen, as she had her magical 13th birthday. The middle girl turned already 12. My mom was supposed to have surgery, but that never happened, so the waiting continued. The girls’ cousin graduated as a cook.

Photo 7.9.2013 19.06.34

Lokakuussa hanhet lähti (toistamiseen?) ja me ajeltiin miehen kanssa erinäisiin kotimaankohteisiin minun työreissujani yhdessä.

October
saw the geese leave (for the second time?) and me and my husband drove together around to different placesin Finland on my business trips.

SH102411.JPG (2)

Marraskuun alkajaisiksi mutsi sai kuulla syöpänsä levinneen, sai lyhyen elinajan varoituksen, ja laittoi kotinsa Las Palmasissa pakettiin ja lensi Suomeen, asettuen osin meille, osin siskolle asumaan. Viikko mutsin tulon jälkeen Meggie the doggie sai meiltä loppuelämän kodin ❤ Minä kävin MRI-tutkimuksissa tinnituksen ja kuulonaleneman vuoksi.

In the very beginning of November mom was told that her cancer had metastasized and given a short life time warning, so she packed her home and moved to Finland to live partly with us, partly with my sister. A week after mom arrived, Meggie the doggie got a new home with us, for the rest of her life ❤ I had an MRI done because of tinnitus and hearing problems.

IMG_3767

Joulukuussa eleltiin ihan tavallista joulunodotusta, joulua ja sellaista. Vietettiin joulua meillä, mutsi, siskon perhe ja meidän perhe. Itsenäisyyspäivän tietämillä sain tietää, että korvassani on kuulohermokasvain, joka pitää leikata pois. Uuden vuoden kynnyksellä sain tietää, että leikkaus on heti alkuvuodesta.

December
went by with no bigger events. We spent Christmas at our house, my family, my mom, my sister and her family. Around our Independence day the doctor told me that I have a tumor in my hearing nerve and it needs to be operated. Right before New Year I learned that the operation will be in January, within only a few weeks.

pipari

Siitäkin huolimatta, oikein hyvää Uutta Vuotta 2014!

Be as it may, have a Happy New Year 2014!

[Check out also the WordPress summary of this blog in the year 2013]