Toisille se on helpompaa, toisille vaikeampaa, pitää paino kurissa, saati pudottaa sitä. Maailma on pullollaan erilaisia keinoja, konsteja ja vinkkejä. Enkä minä millään muotoa edes yritä sanoa, että minun tapani oli se oikea tapa kaikille, mutta se on oikea tapa minulle, ja ehkäpä joku saa siitä vinkkejä. Kaksi asiaa kuitenkin painonhallinnasta tiedän faktaksi:

1. Se on elämäntapamuutos, ei “dieetti”. Lainausmerkeissä siksi, että diet on itseasiassa hyvinkin osa elämäntapaa ja tärkeä palanen painonhallintapalapelissä, mutta ei merkityksessä “laihdutuskuuri”, vaan merkityksessä “ruokavalio”.
2. Viime kädessä on aina kyse siitä, että syö vähemmän kuin kuluttaa. Ja siihen vaikuttaa muukin kuin vain yksinkertaiset kalorit, sillä erilaiset ruoka-aineet palavat kehossamme eri tavoilla, ja osa muuttuu rasvaksi toisia herkemmin.

Eikä painonhallinta tarkoita sitäkään, että pitäisi luopua kaikesta hyvästä. Yksi, minkä olen matkani varrella oppinut, on kohtuu. En edes yritä elää ilman suklaata tai karkkeja, mutta sen sijaan että söisin pussillisen tai levyn yhtenä päivänä, minulla on niitä varastossa ja syön palan tai pari päivässä tai parissa. Painonpudotuksessa yllättäen itseasiassa auttaa myös se, että silloin tällöin antaa itselleen luvan syödä mitä vaan niin paljon kuin mieli tekee, “mättöpäivä”. Elimistö ei pääse tippumaan säästöliekille.

Olin ihan ok kunnossa vielä ennen kuin aloin odottaa esikoista. Juuri siinä alkuraskauden kynnyksellä venäytin sulkiksessa nilkkani, makasin kaksi viikkoa sohvalla ja lihoin 3kg. Niin helposti se kävi. Eikä niitä edes laskettu neuvolassa raskauskiloiksi, joten jouduin sokerirasitustestiinkin, sillä nuo 3 kiloa veivät painoindeksini niukin naukin ylipainon puolelle.

Tosikoista odottaessani minulla oli jo taakkana edelliset raskauskilot, joita en ollut jaksanut edes yrittää pudottaa, joten tosikoisen syntymän jälkeen minulla olikin jo melkoinen ylimääräinen lasti kannettavanani. 50 vuotta vanhempi isoäitini jaksoi landella ravata rinnettä ylös alas minun huohottaessani pateettisesti. Samoihin aikoihin äidilläni diagnosoitiin tyypin 2 diabetes. Päätin silloin, että jotain on tehtävä, muuten olen samalla tiellä.

Lukaisin silmäilemällä painonvartijoiden pisteytyskirjasen ja aloin tarkkailla lautasellisiani vähän sen mukaan, summittaisesti. Imetin yhä, joten otin silleen varovaisesti, mutta paino alkoikin pudota melkein kilon viikkovauhdilla pelkästään sillä, ja sillä että jätin sen suklaapatukan kauppaan joka kauppakäynnillä. Minulla oli siinä vaiheessa mistä pudottaa. Painoni tippuikin puolessa vuodessa parikymmentä kiloa lopulta.

Olin ihan tyytyväinen, mutta sitten tyssäsi. Ja sitten se kipusi taas varmaan 8kg takaisin aivan liian lyhyessä ajassa, vaikka aloin siinä välissä tanssiakin. Lopullinen elämäntapamuutos tapahtui siinä vaiheessa, nyt jo pian 7 vuotta sitten. Puolivahingossa aloin vähentää hiilihydraatteja ruoka-annoksistani, ja kun paino alkoi samaan aikaan tippua ja turvotus hävisi ja kylläisyyskeskus alkoi toimia normaalilla tavalla, jatkoin sillä linjalla, ja aloin vähän tutkailla hiilihydraattiasioita tarkemmin. Ja lenkkeillä tanssin lisäksi.

Ensimmäisen kerran vähensin/vaihdoin hiilareita ruuassani jo kolmentoista vanhana, tietämättä mitään mistään karppauksista tai hitaista ja nopeista hiilareista, intuitiolla. Jätin pois ruokavaliostani pastan ja lätyt (mutsin kanssa ne olivat osa viikottaista ruokavaliota) ja vaihdoin vaalean leivän lähes kokonaan jälkiuunileipään. Lisäsin energiansaantia maidosta siirtymällä rasvattomasta kevytmaitoon. Karistinkin sillä lapsenpyöreyteni viimeiset rippeet, mutta silloin muutos ei ollut järin pysyvä.

Nyt olen viimeiset melkein seitsemän vuotta syönyt vähähiilihydraattisesti, painottaen hitaita hiilareita nopeiden sijaan. Poissa liki kokonaan ovat vehnä, peruna, pasta, riiisi (sushi-poikkeuksia on silloin tällöin 😉 ), porkkana, sokerit, maissitärkkelys, maissisiirappi jne. Meillä tehdään ruoka mahdollisimman puhtaista raaka-aineista, mahdollisimman vähäsokerisesti. Eineksissä ja valmiskastikkeissa ym. on uskomaton määrä piilosokereita.

Sen sijaan syön lihan, kanan, kalan kanssa kaikenlaista vihreää ja vähän muunkin väristä kasvista. Erilaisia papuja, parsakaalia, ruusukaalia, pinaattia, salaatteja. Ja toki niitä hedelmiksi luokiteltavia paprikaa, tomaattia, kurkkua. Hedelmiä vähemmän, mutta joskus granaattiomenaa, viininrypäleitä, satsumoita tai veriappelsiineja. En ole koskaan ollut banaani- enkä omenaihminen. Sen sijaan olen yhä ruisleipäihminen, mutten todellakaan syö leipää ruokasuositusten mukaisia määriä.

En edes aloita tässä niistä ruokasuosituksista ja mielipiteistäni kolesteroleista ja vähärasvaisista tuotteista. Eikun aloitanpas. Juuri sen verran, että fakta on, ettei rasva sellaisenaan siirry kehoon rasvana. Ihminen tarvitsee erilaisia rasvoja, ja itse käytän voita ja oliiviöljyä. Siitä mikä on terveellistä ja mikä ei, voitaisiin varmaan vääntää kättä hamaan tulevaisuuteen, joten en edes aloita.

Niin taikka näin, olen löytänyt itselleni sopivan ruokavalion. Sen, jolla saan tarvitsemani määrän energiaa päivässä, ja joka lukemani ja lukemastani muodostamieni mielipiteiden mukaan on terveellistä, ja jolla painoni pysyy kurissa. Ja lisäksi liikun kohtalaisesti. Liikuin ennen enemmänkin, monta tanssituntia viikossa ja kiipeilyä ja ratsastusta ja… Nyt se on lähinnä hyötyliikuntaa – kotona portaita ja lenkkejä koiran kanssa, ja ennen ilman koiraa – ja kesällä luontoretkiä ja pyöräilyä, ja tietenkin viikottaiset tanssituntini.

Vaikken himo-urheile, enkä käy kuntosalilla, elän arjessa liikunnallisesti varsin aktiivisesti. Sen kuitenkin myönnän, että juuri nyt lantiolla on muutama kilo enemmän kuin ehkä haluaisin. Muutama kilo enemmän kuin vielä vuosi sitten. Jossain kohti jotain tapahtui, ja jotta ne kilot taas karsiutuisi, pitäisi motivoitua ottamaan vähän tiukempi ote vähäksi aikaa. Mutta koska vaatteet kuitenkin mahtuvat ihan hyvin päälle, on tämäkin status quo ihan ok.

Vaatteista puheen ollen. Huomisen vaatekriisi: mitä päälle, kun duunissa otetaan uudet viralliset kuvat?

Tätä se eilinen tuuli sitten tiesi. Lunta tuli yön aikana sellaiset seitsemän senttiä, ja aamulla koko maailma oli puhtaanvalkoinen. Paksu raskas lumi peitti puut ja pensaat ja maan. Otin kameran mukaan, kun lähdettiin kaikki kolme yhdessä aamukävelylle. Ironista sinänsä, että koko talven kaunein kuvauspäivä on maaliskuussa, mustarastaiden ja kottaraisten jo alettua palata Suomeen, koivujen ja muiden kasvattaessa jo norkkoja hyvää vauhtia.

Lumi narskui jalkojen alla, kun käveltiin auraamatonta sivutietä metsätielle. Jalkakäytävät meidän kohdalla oli puhtaat; se traktori, joka joskus helmikuussa liki jyräsi minut ja Meggien, oli jo kolistellut talomme ohi vähän aiemmin aura nokassaan. Tuuli ei ollut enää yhtä kova kuin eilen, mutta koivujen raskaat oksat heiluivat kuin aaveet pienessä vireessä.

Aamulenkistä on nyt jo jokunen tunti aikaa, ja puut ikkunan tuolla puolen ovat taas lumettomat. Pienen pientä hippua sitä vieläkin luulee satavansa, mutta äänestä kuulee, että autotiekin on jo silkkaa vettä. Ehkei tuo kaikki lumi heti sula pois, mutta aika heikko on lumen elinennuste jo tässä kohti kevättä. Harmi silti, etteivät tytöt ole tänään täällä. Keskimmäinen ja tosikoinen nauttisivat lumipuuhista pihalla, vaikka onkin märkää.

Iltapäivä-lenkillä suunnattiin jälleen tuonne Haltialan peltojen keskelle. Lumi oli jo alkanut muuttua loskaksi monin paikoin, mutta siellä metsien ja peltojen keskellä se vielä näytti ja tuntui lumelta. Meggie nautti lumessa juoksentelusta – vapaana se olisi ollut tietty vielä hauskempaa 😉 Aiemmin päivällä siellä oli jäljistä päätellen tainnut city-kani-parka päästä hengestään city-ketun hampaissa…

Minun puuhaillessani tässä aamukävelyllä otettujen kuvien kimpussa, kysäisin mieheltä, onko englannissa mitään sanaa tai edes sanontaa takatalvelle. Itse en sellaista keksinyt, mutta eipä kyllä mieskään. Kai näitä takatalvia sattuu englanninkielisissäkin maissa, mutta suomi nyt on kielenä tehokkaampi muutenkin. Onhan meillä sana sillekin, että “I wonder if I should run around aimlessly”.

Mies totesi, että takakesälle on englanniksikin nimitys, sama kuin suomeksikin oikeasti. Indian summer. Minä tuumin, etä takatalvi voi sitten olla indian winter. Tätä pohtiessani päätin vihdoin ottaa selvää, mistä kyseinen inkkarikesä oikein edes tulee. Nuorenahan ymmärsinkin sen väärin ja pitkään luulin sen tarkoittavan kuumaa kesää, sillä jotenkin se oli loogista, yhdistää intiaanit ja kuuma, vaikka talvi se tulee heillekin.

Neljän ja puolen tähden google-vastaus www.almanac.comista tiesi kertoa seuraavaa:

The most probable origin of the term, in our view, goes back to the very early settlers in New England. Each year they would welcome the arrival of a cold wintry weather in late October when they could leave their stockades unarmed. But then came a time when it would suddenly turn warm again, and the Native Americans would decide to have one more go at the settlers. “Indian summer,” the settlers called it.

Tuon perusteella voisi sanoa, ettei intiaanikesä ollut mikään ihanteellinen tila, kuten ei tämä takatalvikaan, joten sikäli se intiaanitalvi kävisi ihan hyvin 😉

Niin, ja se grilli on yhä kellarissa, ainakin seuraavaan viikonloppuun asti 😉

Eilen oli niin lämmintä ja kaunista. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja mietin siinä kävellessäni Megsun kanssa selaisen puolipitkän lenkin, että huomenna (eli siis tänään), jos sää on yhtä hieno, voisi lähteä kevään ensimmäiselle vähän pitemmälle retkelle. Vaikka ihan autolla jonnekin ulkoilualueelle, tai jotain. Sääherra päätti toisin. Tänään on kamalan kylmä tuuli.

Ei siis kevätretkeä vielä. Mutta Meggie haistaa kevään ilmassa ja menee ihan sekaisin tuolla ulkona, ja sisällä ollessaan vaan pyytää ulos uudestaan ja uudestaan, kuin teletappi. Paitsi nyt, kun koiruus viimein sai purettua energiansa tunnin reippaalla lenkillä. Nyt vähän väsyttää, ja Megs torkkuu sohvalla.

Pakkasin päälleni vaatetta ihan kunnolla, kun oltiin tultu kauppareissulta, ja puin Meggiellekin vaihteeksi takin päälle, sen pahuksen tuulen takia. Facebookkiin aamupäivällä kirjoitin, että tuolla tuulessa voisi hyvällä tsägällä nähdä Nasun lentämässä kaulaliina hulmuten. Mutta minähän se tuolla vaan, kaulaliina tuulessa hulmuten. Enkä onneksi ole ihan niin kevyt, että tuuli minua veisi, vaikka hurjat puhurit tuolla puhaltavatkin.

Lähdettiin siis Megsun kanssa puistikon läpi kohti peltoja ja golf-kenttää. Meggie haisteli innoissaan tienvieruksia, ja minä vedin huppua tiukemalle. Tien ja pellon välissä juoksee kapea jokipahanen, ja laskeuduttiin sinne joen varteen ihmettelemään kosken kohinaa. Meggie laskeutui ottamaan hörpyn joesta.

Jatkettiin matkaa puolipilvisessä säässä, tuulen viuhuessa korvissa. Kun tultiin risteykseen, josta yleensä käännytään kotia kohti, otettiinkin tuulesta huolimatta suunta kohti metsää. Tie kaartaan metsän kulman poikki, ja tulee sitten peltoaukealle, jolloin me poikettiin tieltä ja lähdettiin kulkemaan pitkin pellonlaitaa. Meggie riehaantui vallan, ja koitti saada minutkin juoksemaan, mutta vaikka muuten hyvin jo jaksankin, juosta en jaksa niinkuin ennen. Vähän matkaa hölkkäsin, ja sitten luovutin.

Tultiin pellonkulmaan, missä ojat katkaisivat tiemme. Etsiskelin katseellani ylityskohtaa, ettei tarvitsisi taivaltaa aina takaisin tielle asti. Sopiva löytyikin, ja koitin usuttaa Megsun hyppäämään ojan yli, mutta koirapa harasi vastaan kaikilla neljällä, eikä suostunut tulemaan lähellekään penkkaa. Onneksi on tuommoinen kantokokoinen koira; nappasin koiran kainaloon ja loikkasin ojan yli.

Matka jatkui toista pellonviertä ja lopulta tultiin taas tielle. Meggie sinkoili sinne ja tänne, etenkin nähdessään toisia koiria seuraavan pellon laitamilla, minne me taas ei enää mentykään, minun tuumatessani, että oli aika palata kotiin. Aurinkokin näyttäytyi välillä, lämmittäen mukavasti tuulen yhä tuivertaessa. Olin onnistunut vaatetuksessani hyvin, eikä minulla ollut ollenkaan kylmä.

Palattiin kotiin lämpimään, ja vaikka Meggie tuntuikin pursuavan energiaa vielä viimeisilläkin metreillä, torkut sohvalla näyttivät maistuvan kyllä lenkin päälle. Jossain päin Suomea kuulemma tulee lunta tai räntää, mutta minä en täällä meilläpäin enää oikein usko takatalviin. Tai siis, vaikka tulisi kylmäkin, ja luntakin, eiköhän aurinko sen clearaa aika hyvin jo. Onhan noita “takatalvia” nähty vielä toukokuussakin, mutta nekin kuuluu kevääseen.

Me ajateltiin ottaa grilli esiin tänä viikonloppuna ja korkata grillikausi bratwursteilla. Jos nyt vaan ei tule sitä räntää 😉