Hyinen lähtö

Tänä aamuna mittari näytti nollaa. Sisälämpötila oli jälleen tippunut yhdeksääntoista. Palelin. Auton ikkunat olivat jääriitteesä. Vedin päälleni puolikelitakin aiotun nahkarotsin sijaan. Etsin fleecevuoratut sormikkaani laatikosta, johon olin ne jo toiveikkaana työntänyt. Astuin ulos hyiseen ilmaan lämmin kahvimuki kädessäni, starttasin auton ja aloin raapia ikkunoita. On psykologisesti haitallista, että kun keväällä kerran on jo lämmennyt, tuleekin taas kylmä. Edes aurinko ei paista tänään. Karkasi mokoma jonnekin Hollantiin tai jotain.

Lähtö oli muutenkin normaalia aikaisempi ja nopeampi, mistä kielii se mukaan lähtenyt kahvimuki. Kello oli 7:40 kun kamoineni koitin päästä ovesta ulos. 7:45 kurvasin pihasta matkaan. Aivan aikataulussa. Ei minun asettamassani, vaan asiakkaan asettamassa. Suuntasin pitkästä aikaa autolla stadiin. Bussilta olisi ollut niin pitkä kävelymatka ja olisi pitänyt lähteä vielä 15-20min. aikaisemmin. Minua väsyttää aamuisin. Armottomasti. Joten auto se oli. Englantia suomeksi, sori.

Torstaiaamun ruuhka oli oletettua vähäisempi ja parkkipaikka löytyi helposti (sitä en tosin epäillytkään, tiesin ennestään parkkitilanteen kohteessani olevan ok), joten olin perillä parikymmentä minuuttia etuajassa. Sormet kohmeessa sähelsin uusimman puhelin-appini InstaWeatherin kimpussa, yrittäen ottaa valokuvaa Kauppatorista ja lähestyvästä Suomenlinnan lautasta. Kädet tärisivät niin että uskoin kuvan tärähtävän pahasti, mutta onnistuin kuin onnistuinkin kuvassani. Otin vielä toisenkin otoksen, mutta sen pituinen se. Kännykkä taskuun ja käsineet käteen.

Nyt olen taas kotona, palelen vieläkin. Tuntuu, että se on korvien välissä. Olen vilukissa muutenkin, mutta vaikka talvella on paljon kylmempi kuin nyt, en minä näin pahasti palele! Varsinkaan sisällä, missä on kuitenkin sen parikymmentä astetta taas. Minulla on huopa ympärilläni ja villikset jalassa, mutta sormet on jäässä ja hytisen. Enkä ole kuumeessa tai muutenkaan kipeä. Minun vain on kylmä. Henkisesti.

Väittää että 6 astetta! Pyh, more like -1C...
Väittää että 6 astetta! Pyh, more like -1C...

Aurinko aurinko, tule takaisin! Kaipaan lämpöä! Mutta ei se auta. Untsi päälle ja koiran kanssa lenkille!

 

Server problems – palvelinpulmia

Due to some server issues http://marilka.net is currently offline, so I have been posting to this old idle blog. Unfortunately the Healing Diary  is thus currently unavailable too, but as soon as some server maintenance has been completed, marilka.net will be online again, and I will continue posting there.

 

Plavelinpulmista johtuen http://marilka.net on tällä hetkellä offline, joten olen kirjoitellut viimeisimmät kirjoitukset tähän vanhaan blogiini. Valitettavasti tämän myötä myös  Healing Diary on juuri nyt alhaalla, mutta heti kun palvelin on saatu kuntoon, marilka.net on käytössä taas, ja jatkan jälleen kirjoittamista siellä.

Recovery point

You know (or not) how computers sometimes create recovery points when you are doing some major or otherwise critical maintenance operation on them? At this point in my life, I feel like my body created a recovery point at the time of the acoustic neuroma surgery, which is both critical and major maintenance operation on one’s body.

Ever since the operation, my body has been working to recover back to the recovery point. It’s not like anything went wrong in the operation, au contraire! but that kind of an opearation is a reset in many ways, and requires a whole lot of recuperation activity. And now I more or less feel that recovery point has been reached.

ANers talk about a new me, a new normal, to indicate that things have changed, that we are not the same as we used to be. It seems to me that a whole many people suffer from much bigger consequences than I have; I can consider myself quite lucky. I cannot say what the reason is or reasons are, but some things I have noticed, on a feel basis. One is that radiation seems to leave patients with more balance problems, probably since the tumor is not removed, but more like killed slowly.

Another thing may well be related to the surgeon and the hospital. Here in Helsinki the surgical team has high-end devices that they use to stimulate areas to identify the nerves as they go about scraping the tumor out. This results in the operation taking all day, but minimalizes the risk of facial palsy and other bad nerve damage.

And then of course there’s the tumor itself, its size and location, that determines what can be preserved and what not. I was lukcy that my acoustic nerve according to the surgeon did not get damaged almost at all. Still I am currently SSD (single-sidedly-deaf), but I harbor the tieniest of hopes that that might change, for one evening I did hear with the ear somewhat.

My recovery has been quite fast and quite full, except for the hearing (so far). At least I feel I have reached the recovery point of right before the surgery. My balance is approximately the same, which means that it is not perfect, but I don’t wobble and stumble anymore either. I feel comfortable in 10cm heels and riding my bicycle and going around in my roller blades. My facial nerve symptoms are still there somewhat, and tinnitus too (a bit worse, but not much usually).

Apart from the hearing (and tinnitus) the biggest issues I currently need to cope with, that aren’t as good as they were before operation, are with occasional vertigo, dizziness. On Sunday we were out walking on some forest paths and felt this spinning try to creep up a couple times. At our office I feel like I’ve had a glass of champagne instead of coffee, because of the fluorescent lights. In dance class, pirouettes get better every time, but I still get confused when the dance routine has too many turns and whirls in it.

The new me. I am not the same after the maintenance operation of my head, and my normal is not the same as it was before. Not even with the recovery to the recovery point. But I push on and refuse to give in. I go to dance class and make progress. Maybe slow, but I do. I have my own stadards. I push away the vertigo in the forest and focus on something that stabilizes my world again. At work, I take my laptop to the sofa and kick back for a while.

Maybe it is easier for me to do this, since my problems aren’t as big as many others have. I guess I have been lucky. But I also believe that I have determination. I have what we Finns call sisu. With that, you can “go through a grey rock” as we say, in the country with hard grey granite everywhere. I don’t give up. I do what I need to do. I push myself out of the comfort zone and force my head to use to things. Even the fluorescent lights aren’t as bad anymore as they were on my first day at the office.

Attitude is a huge deal. When you believe you can, you can do a whole lot more than if you don’t believe. If you take what you have and make the best out of it, you are happier and probably make more progress than if you sit back and feel sorry for yourself. Dream! Your dream may never come true completely, but if you dream and work towards fulfilling it, at least you’ll get closer to it.

But by all due honesty I cannot take all the creidt for my recovery. My husband stood next to me, took care of me, and pushed and nugded me gently when I was about to give in to bad feeling and exhaustion. You should not push yourself over the limit, and rest is equally important, but some amount of motion is needed, both literally and figuratively. Nothing happens inside the comfort zone, nothing happens lying down. You need to get up and try!

Head on to life! I have tried to avoid prejudices and refused to let the tumor and recovery process determine what I can and what I can’t do. I have strived to do again the things I enjoy – like hiking, bicycling, roller blading, dancing… – and to be able to work and lead a normal life again. And not give up. And I haven’t, and here I am. At the recovery point. From now on, I can only get better. I hope 😉

God, give me grace to accept with serenity the things that cannot be changed, courage to change the things which should be changed, and the Wisdom to distinguish the one from the other.

 

Pihakauden avaus

Eilen oli jälleen niin upea aurinkoinen kevätpäivä! Jotkut ovat kaiketi lukeneet säätiedotuksia minua tarkemmin tai pessimistisempien linssien läpi, kun näitä “ensi viikolla tulee taas lunta” -varoituksia on näkynyt naamakirjassa ja kuulunut livenäkin, mutta sittenpähän tulee. Meillä on grilli pihalla ja eile oltiin itsekin ihan pihalla.

Aamusella tein meille freddo cappucinot. Astuin ulos terassille aurinkoon lasi kädessäni. Ihan ei auringon lämpö vielä riittänyt, etenkään aamupäivällä, siihen että olisin viitsinyt istua siellä kovinkaan pitkään, vaan palasin sisälle juomaan kahvini loppuun. Lueskelin uutisia – ja noita lumivaroituksia naamakirjasta – jonkun tovin ja auttelin miestä ankan valmistelussa.

Alkuiltapäivästä ryhdyin iPadin lasinvaihtoon. Jälleen. Edellinen korjaus oli vähän susi. Ite tein, ite mokasin, ite korjasin. Nyt on lasi taas ehyt. Toivottavasti tällä kertaa onnistuin paremmin. Luulen ainakin oppineeni ekasta yrityksestä jotain, ja nyt kirjoittelin aiheesta oikein oman tutorialinikin So Tech Me -blogiini.

Jätin iPadin kirjojen alle liimautumaan, ja mentiin pihalle koko porukka. Siis mies, koira ja minä, sillä tytöt läksivät perjantaina jälleen toisille vanhemmilleen. Kiinnitin koiran aitaan ja alettiin kantaa kamaa ulos varastosta. Mieskään ei vielä ihan täysin tähän kevääseen luota, joten jätettiin vielä suurin osa pihakalusteista sisään, mutta ulos raahattiin grilli, fillarit, pari pikkupöytää ja tuolia.

Mies jäi putsaamaan ja testaamaan grilliä ja koira jäi vikisemään perääni, kun minä lähdin tyypittämään fillariani ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen (obviously, kun tämä talvi tässä oli ja silleen). Olin lukenut monilla olleen haasteita tasapainon kanssa pyöräillessä, mutta omani ollen ilmeisen ok jo taas, olin varsin luottavainen pyöräilykykyyni.

Enkä pettynyt. Oli huikea fiilis ajella (pienikin lenkki, testimielessä) fillarilla, pari kuukautta siitä kun käveleminenkin tuotti vaikeuksia! Niin minä vaan olen parantunut, selviytynyt, kuntounut. En jaksa uskoa, että minulle jää akustikusneurinoomastani mitään muuta pysyvää, kuin ehkä tuo toisen korvan kuuroutuma (ja se loppukasvain siellä päässä, jonka sietäisi ymmärtää olla kasvamatta). Kevät tuo optimismia kaikkeen 🙂

Palatessani pyörälenkiltäni mies seisoi pihassa koiran remmi käsissään. “I tested the grill and the gas went out immediately. We need to go get a refill, preferably now, for I don't want to be grilling when the sun is already setting.” Siis päivähän on jo aika pitkä, pitempi kuin yö, mutta aurinko menee jo viiden aikaan meidän pihalta metsän taa ja sitten tulee viileä vielä tässä vaiheessa kevättä.

Hain auton avaimen ja pakattiin kaasupullo autoon ja mies ja koira etupenkille ja lähdettiin ajamaan kohti Kehä3:n ST1-asemaa, joka mainostaa 11kg kaasupulloja 20€ hintaan. Idästä kun tultiin, ehdittiin ajaa sen ohi ennen kuin noustiin rampista ylös ja seikkailtiin teillä, joita ei Google mapsikään tuntenut. Pettämättömän (haha) suuntavaistoni ansiosta löydettiin tiemme asemalle, saatiin kaasupullo ja kirjattin mental note: ensi kerralla kehältä ulos Viinikkalan liittymästä.

Palattiin himaan kaasupulloinemme ja kiinnitettiin koira taas ulos. Mies keksi hakea 16kg kahvakuulansa ankkuriksi; ei tuo meidän 6kiloinen sitä mihinkään raahaa, joten se on hyvä mobiili lieka-ankkuri. Miehen aloitellessa ankan grillaamista jätin koiran toistamiseen vikisemään perääni, sillä vedin suojat ja kypärän päälleni ja rullaluistimet jalkaani ja lähdin kokeilemaan niitäkin. Mieli oli jo koko viikon syyhynnyt testata, miten niillä sujuu nyt leikkauksen jälkeen.

“Be careful, don't kill yourself,” huuteli mies minulle lähtiessäni. Kova luotto kykyihini 😉 eikun siis mies tuntee minut ja onnettomuusherkkyyteni ja olihan se leikkaus ja kaikkea… Lupasin olla varovainen ja välttää mäkiä näin ensikokeilulla. Ja olinkin. Rullailin rauhaksiin pitkin noita suht tasaisia hiljaisi pieniä peräteitä ja tunsin samaa euforiaa kuin pyörän selässä. Sehän luisti! Ilman mitään pulmia!

Pihaan palattuani oli ankka grillillä ja kypsymässä hyvää vauhtia. Korkkasin Hard Ice Tean (superhyvää!) ja nautiskelin sitä siinä auringossa, kunnes menin sisälle tekemään vähän grillikastiketta ankalle ja salaattia ankan kaveriksi. Meggie parka oli pihalla ihan ihmeissään, häntä vähän koipien välissä, sillä kaikki uusi pelottaa sitä. Lopulta se rentoutui sen verran, että söi ruokansa, mutta filtilleen se ei ollenkaan arvannut käydä makuulle.

Siihen mennessä kun ankka oli valmista, oli jo aurinkokin painunut metsän taa. Siirryttiin sisätiloihin syömään ja koirakin rentoutui sohvalle. Kuin lepakot olisivat ryömineet ulos luolastaan. Oli hieno fiilis, kun oli voinut viettää koko iltapäivän pihalla! Ilman että tuli kylmä (paitsi minulle loppuvaiheissa, kun olen tällainen vilukissa, mutta mies pärjäili teepaidassa).

Tänään on tuommoinen puolipilvinen puolilämpimän oloinen päivä. Suunniteltiin vähän ulkoilu jossain ulkoilualueella. Kunhan ensin on syöty eiliseltä jääneet ankankoivet lounaaksi.

 

Lookin’ good and feelin’ better

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Motarilla oli sadankahdenkympin nopeusrajoitus. Harja-autot putsasivat tien reunoja Autossa soi Red Hot Chili Peppers, muistuttaen minua viime kesän lempeistä illoista, kun istuttiin terassilla iltamyöhään syöden ja viiniä nautiskellen Peppersien soidessa taustalla. Aurinkolasit silmillä, nahkatakki päällä, kevät-korot jalassa paahdoin motaria asiakkaalle aamupäivällä.

Olin perillä kymmenisen minuuttia etuajassa. Löysin pihamaalta pienen aukion, jossa on muutama penkki, ja istahdin hetkeksi nauttimaan kevätauringosta ennen miitingin alkua. Haikailin pitkästä aikaa yhtä savuketta. Kevätsää saa sen aikaan. Mitään poltettavaa ei kuitenkaan ollut, joten nautiskelin vain auringon lämmöstä pienen hetken, ennen kuin oli aika siirtyä sisätiloihin.

Takaisin lähtiessäni katsoin likaista autoani ja tuumasin: “I’m too sexy for my car” ja päätin ajaa kotiin autopesun kautta. Kurvasin siis Pakilan kohdalla Teboilille ja vein autoni suihkuun. Nyt on puhtaana hohtava auto. Vielä kun *joku* pesisi ikkunat täällä himassa, niin pääsisi auringonvalo täälläkin sisään. Keväällä kaikki näyttää niin likaiselta kunnes sen pesee.

Keväällä kaikki herää henkiin. Puissa on ensimmäiset silmut jo. Vantaanjoki virtaa vapaana (ei sillä että se tänä talvena olisi montakaan hetkeä jäässä ollutkaan). Pihalla krookukset ovat työntäneet päänsä nurmikon seasta ja kurkottavat kohti aurinkoa. Kevätsipulit kasvavat kovaa vauhtia. Luonto herää talvihorroksesta, ja niin herään minäkin!

Ihan ilman leikkauksia ja sairaslomiakin talveni kuluu aina puolikuolleessa tilassa. Soluni heräävät eloon kevätauringon paisteessa yhtä matkaa luonnon kanssa. Tänä vuonna tämä on erityisesti korostunut, kun pari kuukautta melkein kuin nukuin talviunta leikkauksesta toipuessani. Hortoilin himassa, paitsi mitä nyt koiran kanssa kävin ulkona.

Olen nyt toista viikkoa töissä, palanneena normaaliin elämään. Alku oli vaikeaa, ja toimiston loisteputkivalot yhäkin aiheuttavat minulle huimausta ja huonoa oloa, mutta eilen jo silti ääneen kysyin, olenko tosiaan vasta toista viikkoa töissä saikun jälkeen. On kuin en olisi poissa ollutkaan! On mukava pukeutua ihmisten ilmoille. On mukava pukeutua kevääseen! On mukava tehdä tavallisia asioita. Siltikin, vaikka varsin monet työpäivät vietän kotosalla, etänä.

Kesä on enää nurkan takana 🙂 Puolentoista viikon päästä auto saa kesärenkaat (pihatiellä on vielä jäätä). Ensi viikolla vietetään tosikoisen 11-vuotissynttäreitä. Ja jos nyt sitten tänä viikonloppuna otettaisiin esille se grilli, kun se silloin viimeksi jäi takatalven jalkoihin. Ja vähän muitakin pihakalusteita. Ja fillarit – tosikoinen jo päivittäin polkeekin. Ja tänään meinasin lähteä vähän kokeilemaan rullailuakin, jos vaan pakolliselta kauppareissulta ehdin.

Kevätpä kevät, lauloi punarintakin. Ja oli kevät.

IMG_5045

P.S. Korot tuntuvat taas todella hyviltä! Joskus vuosi, puoltoista sitten ne alkoivat tuntua jotenkin epämukavilta, ja nyt tämän hetken ymmärrykseni perusteella laitan senkin kasvaimen piikkiin. Sillä nyt nautin taas korkeissa kävelemisestä 🙂