Kai se on uskottava, ettei akustikusneurinoomallani ole sittenkään mitään tekemistä sen kanssa, että minä kaatuilen portaissa. Tai siis, voi ollakin, mutta kyllä kai tässä silti täytyy ihan itse ottaa siitä vastuu, ja todeta, että minä en vaan opi. Siis tulemaan portaita alas nätisti kävellen. Hypähtelen, pompahtelen ja juoksen. Ja liukastun tai astun harhaan. Vielä on pää säilynyt ehjänä, ja kodin toisten portaiden alapäässä seisova vitriini, mutta kop kop vaan.

Minähän en voi tietää, kuinka paljon olisi kaatuillut portaissa, jos olisin asunut monikerroksisessa kodissa pitempään. As it goes, olen asunut kahdessa kerroksessa kerran viiden kuukauden ajan (enkä muuten kaatuillut, mutta portaissa olikin kokolattiamatto) ja nyt pian kaksi vuotta tässä kolmessa kerroksessa. Täällä asuessa olen tasaisin väliajoin tullut portaita alas jotenkin kummallisesti.

Hmm. Jostain juuri tupsahti mieleeni meidän jyrkät portaat landella, ja miten tulin ne alas selkä edellä volttia heittäen ollessani joku pari-kolme-vuotias. En siis muista sitä suinkaan itse, mutta mutsi oli siitä niin järkyttynyt, että kuulin siitä liki joka kerta kun oltiin landella hamaan teini-ikään saakka.

Viitisen kuukautta tässä keväällä jaksoin olla varovainen. Siis leikkauksesta asti. Alkuun supervarovainen, sitten enää vähän. Ja sitten kait en taas oikeasti enää ollenkaan. Sillä olen minä mielestäni luiskahdellut niissä taas viime viikkoina, jos kohta en yhtä kohtalokkaasti kuin monesti ennen. Tai tänään.

Olin mennyt alakertaan, oli tulosa ylös, kun puolimatkassa muistin unohtaneeni sen miksi alunperin olin alakertaan mennyt. Käännähdin räväkkään tapaani palatakseni sitä hakemaan, ja seuraavaksi löysin itseni matolta julmettu kipu oikeassa nilkassa. Astuin kai sitten huonosti. Sama nilkka kuin mikä meni sulkiksessa liki 15 vuotta sitten. Nivelsiteet valmiiksi vähän löysät, vaikka tanssi onkin vuosien saatossa kuntouttanut sitä todella hyvin.

Huusin, ähkin ja kirosin silleen siivosti; kaikki lapset on kotona 😉 Tytöt juoksivat katsomaan, mitä äipälle tällä kertaa oli tapahtunut. Yritin selittää kivun lomasta, ja kammeta itseäni ylös. Konttasin vähän matkaa, nousin penkille istumaan, ja nousin seisomaan ja kokeilin varovasti asettaa vähän painoa jalalle, Onnistumisen tasosta päätellen ei se ainakaan murtunut ole. Vääntynyt, ja varmaan vähän venähtänyt. Pyysin tyttöjä tuomaan kylmäpakkauksen pakastimesta ja sidoin sen nilkan ympärille.

Kun vielä muutama viikko sitten nilkkansa vääntänyt tosikoinen toi minulle nilkkatukeni, sain jalkani paketoitua. Nilkkatuki paikallaan, kylmäpakkaus niin kauan kuin on kylmä (tai varpaat uhkaavat pudota) ja jatkuvaa jalan asennon vaihtoa. Särkee, mutten vielä halua särkylääkettä, jotta tiedän mihin suuntaan kipu kääntyy ja osaan reagoida, jos alkaa särkeä pahemmin.

Hohhoijaa. Lepoa jalalle, ja onneksi ei tällä viikolla ole mitään asiakaskäyntejä duunissa, joten voin maata sohvalla töitä tekemässä. Opinkohan ikinä?

Vanhempi ainakin. Elämä opettaa, sanotaan, ja viimeinen vuosi on (jälleen) ollut täynnä kaikenlaista kokemusta, että luultavasti olen viisaampikin kuin täyttäessäni vuosia edellisen kerran. Viime elinvuoteeni mahtuu kaikenlaista:

• äidin keuhkosyöpää – diagnoosi lähes vuosi sitten, juupas-eipäs-vuoristorata pitkin syksyä, rankka talvi mutsin ollessa Suomessa, toivonkipinää ja lopulta äidin kuolema kuukausi sitten.
• minun akustikusneurinoomani – tutkimukset ja diagnoosi syksyllä, leikkaus ja toipuminen nyt keväällä, puolikuuroutuminen ja sen kanssa elämään opettelua.
• esikoisen ensimmäinen teinivuosi – 'nuff said, ei siitä tässä sen enempää.

Torstai-iltana tosikoinen istui viereeni sohvalle ja kysyi: “äiti, ethän sä ole huomenna kotona töissä?” “Kyllä mä ajattelin olla.” “Ää-ä! Mä haluisin olla täällä yksin!” “Onhan täällä [sisko] ja [isäpuoli], vaikka mä olisinkin poissa!” “No ei NE haittaa, mut sä et saa olla! Tai vaikka olisit poissa sit vaan iltapäivän.” Vähitellen pitkät piuhani alkoivat yhdistää asioita ja tuumasin, että ok, olen sitten ainakin iltapäivän poissa.

Suunnittelin ottavani auton alleni ja ajavani johonkin kahvilaan tekemään töitä iltapäiväksi. Suunnitelmani kariutui kuitenkin hetkistä myöhemmin, kun mies totesi minulle: “You can't take the car tomorrow.” “Ää-ä, I had planned on going to some coffee shop in the afternoon!” “But if [daughter] has the kind of plans I think she does, we'll need the car to go to the store.” Needless to say, meillä on siis tällä haavaa vain yksi auto.

Ja niin minä kampesin itseni perjantaiaamuna ylös sängystä riittävän ajoissa, että olin toimistolla yhdeksän aikaan. Joskus pitää osata luovuttaa 😉 Eikä se huono suinkaan, sillä lounastauolla CEO haki meille kakun synttäreideni kunniaksi 🙂 Olenko koskaan maininnut, että meillä on todella mukava työpaikka ja -porukka? Eikä vain kakkujen ja skumpan takia 😉

Itse lähdin lounastauon aikaan hoitamaan yhtä pankkiasiaa. Tämä perukirjahomma ja kaikki viralliset tiedonannot ja pankkiasiat ja – hei! meillä ei vieläkään ole edes sitä virallista kuolintodistusta, eikä Suomi virallisesti tiedä äitini kuolleen!! – ja ja ja… Ilmoittelin aiemmin viikolla mutsin kuolemasta pankeille ja parille muulle taholle, joiden jo pitää tietää. Danskesta sanottiin, että voin käyttää mutsun verkkopankkia vielä pari päivää, mutta pari tuntia puhelun jälkeen en enää päässyt sisään.

Siispä marssin Las Palmasin asianajajalaskun kanssa konttoriin. Kassalla oli viimeisin vuoro numero 110, minulla oli 125. Istuin viitisen minuuttia todeten vain numeron 111 päässeen kassalle asti sillä välin. Ruttasin vuoronumeroni käsilaukkuuni ja kävelin asematunneliin etsimään lounasta, jonka voisin ottaa mukaan pankkiin. Keskustatoimiston etuja 🙂

Päädyin Arnold'sin bageliin, vastoin tapojani, ja smoothieen, ja skippasin donitsin, vaikka vähän teki mieli. Tiesin kuitenkin loppupäivän olevan täynnä kakkuja ja muita herkkuja, joten armahdin vyötäröäni. Palasin pankkiin bageleineni ja smoothieineni, istuin uudelleen saman vanhan herran viereen kuin aiemminkin, ja totesin ääneen, että jaa, jono ei ruuanhakumatkani aikana ollut edennyt mihinkään! Kaivoin bagelini esiin, ja alettiin herran kanssa jutella niitä näitä.

Jono eteni lopulta suht vauhdikkaasti, sillä varsin moni oli luopunut leikistä ja lopulta 111 ja minun välissä oli vain puolen tusinaa muuta. Sain yllätyksekseni laskun maksuun vaivattava vanhan rekisteriotteen avulla (ei saada vielä uutta maistraatista koska kuolintodistus…) ja iloitsin siitä, että joku asia kerrankin meni putkeen.

Astuessani sitten myöhemmin duunipäivän jälkeen sisään kotiovesta, minua oli vastassa herkullinen chocolate chip cookiesien tuoksu. Pöydällä odottikin läjä isoja cookieita ja kulhollinen mansikoita, ja suklaafondue odottamassa lämmittämistä. Mies oli kaatanut dekantteriin vähän omaa vadelmaviiniä meille. Pötyä pöytään lapsille ja itselle, ja esikoisen kaveri meille yökylään, ja päästiin herkkujen kimppuun!

Tänä aamuna oli vähän sellainen kick-start to the weekend, kun piti nousta sängystä kasiin mennessä. Faija antoi meille viikolla kutsun, jolla neljä henkeä pääsi Lintsille tänään klo 9-13, vaihteeksi yhteen kutsuvierastilaisuuteen. Hankkiuduin ovesta ulos omeletin ja cappucinon siivittämänä neljän tytön kera, ja lähdin viemään heitä Lintsille. Pihalla vielä varmistelin tytöiltä, onhan heillä kaikki kamat mukana.

Päästiin noin Käpylään saakka, kun esikoinen tiedusteli: “äiti, onhan sulla se kutsulappu mukana?” “Ei *nielaistuja sanoja*!! Mistä mä pääsen ympäri?” Katseeni kävi läpi liikenteen ja tien, leikkasin kaksi kaistaa, tarkistin ettei sporia näkyny missään ja tein villin uukkarin (ihan laillisessa kohdassa). Pääni on muutenkin hatara. Enkä ole aamuihminen. Palattiin hakemaan lappu. Onneksi matkaa oli vain noin 7 minuuttia kotoa siihen kohtaan.

Sain tytöt lopulta onnellisesti Lintsille. Ei ole mikään herkkusää, mutta eiköhän heillä ole kivaa siellä. Puolentoista tunnin päästä pitäisi olla heitä hakemassa, ja sitten puoli kahden – kahden aikaan tulee tosikoiselle kaveri, ensi yöksi kylään. Esikoisen kaveri varmaankin tänään lähtee johonkin aikaan. Keskimmäinen kysyi, saako hän sitten kaverin yökylään maanantaina. No toki.