Aina ei ole hyvä aamu. Tänään ei ollut. Heräsin päänsärkyisenä liian lyhyiden yöunien jälkeen. Ei vaan illalla uni tullut. Aivot kohmeessa herättelin esikoisen, duunasin itselleni cappucinon, käytin koirat sateessa aamukävelyllä ja join cappucinon viimein palattuani sisälle. Kone ei meinannut startata ollenkaan. Pakko oli silti lähteä liikkeelle. Heitin tosikoisen kouluun matkan varrella ja ajettiin esikoisen kanssa Diksiin yhteen tapaamiseen. Ajettiin hiljaisuudessa, tyttären näplätessä kännykkäänsä. Satunnaisesti päästin suustani jotain tosi satunnaista. Tytär ynähteli.
Tyttöjen isä, joka oli tulossa samaan tapaamiseen, soitti. Kyseli paikan sisäänkäyntiä. Kerroin, että ollaan vähän myöhässä. Ei ollut oikein helppo aamu. Vaikka olin vastannut puheluun auton bluetoothilla, kännykkä oli kädessäni puhelua lopettaessani. Muistaakseni siksi, että puhelun tullessa se oli taskussani ja halusin tietää kenelle vastaan. Yritin laittaa kännyn pupuni syliin – you know, minulla on Felix-pupu autokaverina. “Ainiin, sun iskäkin tulee sinne, en ees muistanut ennen kuin se,” kännykkä lipsahti käsistäni lattialle jalkoihini, “v*ttu,” haroin kännykkää käsiläni,”soitti. Mä olen teille niin huono esimerkki.”
Tyttäreltä katse alta kulmain. “Kyllä mä tiedän, että te ootte kiroilemaan oppineet ihan kavereilta, mutta mun pitäs edes olla se esimerkki sivistyneestä tavasta puhua,” jatkoin. “Onhan meillä isä sitä varten,” tytär sanoi. “Joo, niinhän teillä on. Onneksi. Äidistänne kun on tullut vähän rääväsuinen tässä vanhemmiten.” Kerroin jonkun typerän tarinan asiakaspalaverista, jossa olin kesken kaiken kiroillut under my breath, kuvitellen, ettei kukaan kuullut. Palaverin jälkeen joku muu oli kiroillut ja pyydellyt anteeksi, mihin minä sanoin, ettei se minua haittaa, en minä aina niin siisti suustani ole itsekään – asiakkaiden kanssa sentään tsemppaan. Vieressäni istunut asiakkaan edustaja totesi: “Joo, mä kyllä kuulin sen sisäänhengitetyn f*ckin.” Bummer.
En minä aina kiroile kamalan paljon, joskus en juurikaan. Huonona päivänä kamalasti, hyvänä en lainkaan. Se on aika hyvä mielialabarometri. Kun tytär sanoo: “Äiti sä alat kuulostaa suomalaiselta teiniltä,” on asiat todella huonosti. Ei, en ole ylpeä siitä. Mutta elämä on. Siinä vaiheessa kun joku huomauttaa kielenkäytöstäni (“honey, your vocabulary has shrunk again”), on aika pysähtyä miettimään. Ei kielenkäyttöä, vaan syytä lisääntyneeseen sadatteluun. Ja tehdä korjausliike. Puolustuksekseni sanottakoon, että oppii ne tytöt minulta muutakin kuin kiroilua. Harva se päivä teini toteaa oppineensa minulta taas uuden viiden dollarin sanan. Viimeisimpänä ekskursio. Eilinen kronologinen tuli vaarin suusta. Sukuvika.
“Se vaan on hölmöä, että moni suomalainen ajattelee, että on jotenkin vähemmän paha kiroilla englanniksi kuin suomeksi,” totesin pienen hiljaisuuden jälkeen. “Mmm.” “Mä kiroilen kahdella kielellä, koska puhunkin kahdella kielellä.” Se siitä aiheesta. Mietin mielessäni, että mutsi kääntyisi tuhkissaan. Silloin kun yhdentoista vanhana ekan kerran himassa vähän kokeilin voimasanojen käyttöä, mutsi uhkasi (taas) pestä suuni saippualla (olin skidinä kokeillut, joten tiesin ettei saippua maistu hyvältä, en enää kiroillut himassa) ja opetti, että jos oikein ketuttaa voin sanoa vaikka isosoRbiidiviismononitRaatti. Tai bubuvakaiini. Ensimmäinen on Ismoxin vaikuttava aine. Jälkimmäinen joku muu pupu vai kaniini. Mutsi oli siihen aikaan Orionin tiedottaja.
“YEY. Sä et kyllä nyt yhtään herätä mussa yey-fiiliksiä,” sanoin Tuusulanväylällä eteen tuupanneelle Micralle, joka rekkari alkoi YEY. Se tuli tietenkin samaan suuntaan kehäkolmosellekin. Micralla ehkä voi ajaa vain yhdeksääviittä, sillä sitä se ajoi Tuusulanväylällä satasen alueella ja kehällä kasinkympin alueella. “Se on jotenkin niin ärsyttävää, kun ihmiset, jotka ajaa tosi vähän lähtee liikenteeseen tällaisina päivinä koska sade. Ne jotka ajaa vähiten tulee sitten niihin huonoimpiin ajokeleihin töpeksimään.”
Samassa oltiinkin jo noustu kehältä ja seistiin valoissa. Sanoin esikoiselle jotain, vaihtaen aihetta ainakin kolmannen kerran parin lauseen jälkeen. Tytär jatkoi puhelimensa näpläämistä ja ynähti. “Mä tiedän olevani tänä aamuna vähän random, mutta koitan pitää itseäni hereillä.” Valot vaihtuivat. “NGX,” luettelin ääneen edessä ajaneen auton rekkarin – YEY jäi kehälle. “Nginx (/enjinex/).” Mistä tiedät olevasi nörtti? (http://nginx.org/en/). Tytär ei edes kysynyt. “Äiti, sä oot kyl tänä aamuna tosi random.”
Parkkeerasin torin laitamille vähän miten sattuu (olin melkein ruudussa, pahoitteluni). En jaksanut korjata, tilaa oli riittämiin. Mentiin tapaamiseen. Tsemppasin aivot suunnilleen kasaan ja kykenin koherenttiin keskusteluun. Samoin tytär. Päänsärky sen sijaan vaan paheni.
Ajelin tapaamisesta himaan ja näin ensimmäistä kertaa dösän kehä kolmosen dösäkaistalla Diksin ja Tuusulanväylän välillä. Klo 9:40, jolloin se ei enää ole dösäkaista. Olen ajellut sitä väliä viime aikoina ees taas random aikoina, enkä IKINÄ ole nähnyt dösiä, etenkään klo 6-9 tai 15-18 jolloin se on dösäkaista. Olen aina miettinyt, MIKSI. Miksi se on bussikaista?
Himassa vapautin koirat alakerran vankeudestaan, otin särkylääkkeen ja tein itselleni vähän aamupalaa. Espresso läikkyi yli, mutta maistui hyvältä. Pikkuhiljaa olo alkoi tuntua ihmismoiselta, kun päänsärky hellitti ja verensokeri kohosi. Aivot lähtivät viimein käyntiin. Joskus on vaan hitaampaa kuin joskus toiste.
System Failure for the Masses 
