Aina välillä on näitä aamuja, jolloin uutisia selatessani (niin Hesarista kuin Facebookistakin) vastaan tulee montakin jakamisen arvoista artikkelia. Aina välillä huomaan niiden seuraavan jotakin tiettyä teemaa – ainakin löyhästi – vaikka olisivatkin sinällään ihan eri aiheita. Kuten tänään. Jakoon lähti aivovammatoipilaan muistilista läheisille, maltillinen hieno kirjoitus pakolaisista ja suomalaisesta asenneilmapiiristä (yksinkertaistettuna) sekä tanskalaisen valokuvaajan kuva homoparista Aito avioliitto -kamppisteltan edessä.

Akustikusneurinooma ei ole varsinainen aivokasvain, vaikka usein sitä yksinkertaisuuden vuoksi sellaiseksi kutsunkin. Se ei kasva aivoissa, vaan aivojen ulkopuolella, tasapainohermossa. Siellä se voi sijaita ja häiritä vähän eri toimintoja riippuen sen kasvusuunnasta. Toisilla se on vaikeasti kasvohermon ympärillä, johtaen herkästi toispuoleiseen kasvohalvaukseen (kasvohermon vaurioutuessa leikkauksessa). Toisilla se painuu enempi taaksepäin, aivorunkoa kohti, kuten minulla. Jos se oikein isoksi kasvaa, se painaa tietenkin kaikkea mahdollista.

Se ei siis varsinaisesti ole aivokasvain, mutta siinä se vieressä on ja pää avataan, kun se poistetaan ja käytännössä tuo leikkaus vaikkei aivoihin sinänsä koskekaan, aiheuttaa aivan samoja toipumishaasteita kuin aivovamma tai aivokasvainleikkaus. Toiset toipuvat nopeammin, toiset hitaammin. Toisille jää enemmän ongelmia, toisille vähemmän. Jokainen kamppailee jollakin tasolla, vaikka meillä Suomessa tuntuu olevan pitkälti sellainen “get over it and stop making a fuss” -ilmapiiri tässäkin asiassa. Leikkauksen jälkeiset ongelmat pyritään lakaisemaan maton alle. On with the show.

Näin minäkin, kultuurini kasvattina, yritän elää. On siinä puolensakin. En jää neljän seinän sisään voivottelemaan, vaan teen työni, hoidan perheeni, elän kaikin puolin normaalia elämää. Vaikeimpia asioita hyväksyä – muiden minussa – on väsymiseni, niin henkinen kuin fyysinenkin. Olen voimissani, mutta väsyn nopeasti. Fyysinen voimani ei ole palautunut entiselleen, enkä jaksa – henkisesti – ihan hirveästi tsempatakaan. Henkisesti olen aina ollut vahva, silti lopulta viime talvena masennus otti minusta vallan.

Olen oikukas, väsähdän ihmisjoukossa, en jaksa olla sosiaalinen, en aina kykene käsittelemään tulvaa, joka tulee aivoihini. Jos saisin euron jokaisesta kerrasta, kun miehelle sanon: “Slow down! Don’t give me more than one instruction at a time! Wait! I can’t compute all of that, I forget even the one thing I’m doing! I get confused, tell me the next thing when I’m finished with the first thing.” olisin aika rikas. Miehelläni on paha tapa jaella ohjeita kuin konekiväärin suusta tehdessämme asioita yhdessä ja minä menen aivan sekaisin. Aivoni eivät enää kykene käsittelemään sellaista tulvaa kuten ennen.

Joskus ajattelen, että olen vain hankala ihminen, minun pitäisi tsempata. Joskus ajattelen, että minussa täytyy olla jotain vialla, kun minulla pätkii kahdella kielellä – eilen firman kesäjuhlassa yritin pyytää grillimestarilta kesäkurpitsaa, enkä muistanut sen nimeä kummallakaan kotikielelläni. Pyysin vain “noita vihreitä asioita”. Ihmisillä ympärilläni oli hauskaa. Grillimestari naureskeli hyväntahtoisesti ja sopi, että ne ovat vaan “vihreitä asioita”, toimii sekin. Kuka tahansa enemmän kanssani tekemisissä oleva tai kurssillani ollut tietää, että välillä minulta vaan katoavat sanat. Ihan tavalliset.

Mitä tällä kaikella on tekemistä tuon teeman kanssa? Sitä, että päälle päin ei aina näy, ettei jollakin ole kaikki okei. Sitä, että meistä ihmisistä jokainen ansaitsee tulla hyväksytyksi ja kunnioitetuksi sellaisena kuin on, vikoineen ja puutteineen, oli niiden syy mikä tahansa. Joskus syitä on kuitenkin hyvä ymmärtää, sillä minullekin on niin helppo sanoa – sanon niin monesti itsellenikin – “olet aikuinen, get a grip!” Aina se ei vaan mene niin. En minäkään kaikesta leikkausta syytä, mutta se oikeastaan vain tukee tätä ajatustani.

Tästä aasinsiltana päästäänkin tuohon toiseen juttuun. En ala tässä kohti ottaa uudelleen kantaa pakolaiskysymykseen, vaan ennemminkin tuon Mykkäsen kirjoituksessa tartuin ajatukseen empatiasta ja hyväksynnästä ja sen puutteesta. Mykkänen kysyy, tulisiko sinulle mieleenkään pilkata suomalaisia uhreja, oli kyse sitten sodasta, tapaturmasta, avioerosta, koulukiusaamisesta, mistä vaan. Miksi sitten ollaan niin vihamielisiä muita kansakuntia kohtaan? Niitä kohtaan, jotka lähtevät vieraaseen maahan onnea etsimään, pois sodan ja nälänhädän keskeltä? Ovatko he vähemmän ihmisiä?

Vien kysymyksen aavistuksen verran pitemmälle. Mitä ylipäätään on tapahtunut suomalaiselle yhteiskunnalle, missä toisen ihmisen kunnioittaminen ei enää ole arvo? Evakko-isoäitini sairaalassa maatessaan sanoi useammankin kerran, parissakin eri sairaalassa, että ulkomaalaistaustaiset sairaanhoitajat olivat monin verroin ystävällisempiä ja mukavampia hoitajia kuin suomalaiset. Hänestä tuntui, että useimmat suomalaiset häntäkin hoitaneet hoitajat olivat paatuneita ja tympääntyneitä, jotka eivät häntäkään enää ihmisenä kohdelleet vaan tiuskivat ja äksyilivät hänelle, kuolemansairaalle vanhukselle. “Tällaisen välinpitämättömän kansan puolestako me silloin taisteltiin?” kysyi isoäitini.

Näin vähän tätä hoitajien työskentelyä itsekin siinä isoäitini vuoteen vierellä istuessani ja itselleni tuli sellainen fiilis, että isoin ero on näiden hoitajien välillä on kulttuurissa. Meillä uskotaan nykyään tehokkuuteen (pakosta), ja tiedän minäkin, että sairaanhoitajatkin ovat ylityöllistettyjä, kuten vähän itse kukin nyky-Suomessa. Monelta tuntuu kuitenkin puuttuvan kokonaan potilaan kunnioittaminen ihmisinä ja he ovat pelkkä työtaakka. Huokaisuja, tiuskaisuja, epäinhimillistä kohtelua.

On anteeksiantamatonta tiuskaista WC-käyntiapua pyytävälle potilaalle, jonka munuaiset eivät toimi ja jalat kuin halot, käsillä ei voi enää mihinkään tarttuakaan, että nouse itse ja kävele sinne vessaan, et sinä siellä sängyssäkään voi loputtomasti maata. HALOO!!!

Miksi ulkomaalaistaustainen ehtii hymyillä ja olla ystävällinen, kun suomalainen ei? Samalla osastolla, samojen potilaiden samojen tarpeiden kanssa? Aasialainen kulttuuri on aivan erilainen yhteisöllisyydessään ja vanhusten ja ylipäänsä toisten ihmisten kunnioittamisessa kuin meidän nyky-yhteiskuntamme, jossa kaikki on niin minäkeskeistä. Mihin meiltä on kadonnut toisen ihmisen kunnioittaminen ihmisenä?

Joku kerran kysyi jossakin facebookin pakolaiskeskustelussa, miten meillä on otsaa antaa vanhustemme maata vaipoissaan, ja miten meillä on otsaa hyysätä pakolaisia niin kauan kuin omat vanhuksemme ovat heitteillä. Kysymys on osin aiheellinen, osin sisältää loogisen virheen. Pakolaisilla ja vanhuksilla ei ole muuta yhteistä kuin että molemmat ovat ihmisiä. Ei pakolaisten inhimillisellä kohtelulla ole mitään tekemistä vanhusten hoidon kanssa. Olen aika varma, että vaikkei tähän maahan otettaisi enää koskaan yhtään pakolaista, ei vanhusten hoitoresurssit tästä mihinkään paranisi. Ne eivät korreloi, joskin niiden taustalla on sama ajatus: he ovat ihmisiä, joista on tullut massaa, joista “Puhutaan niin abstraktilla tasolla ja niin piittaamattomin sanankääntein, ettei enää edes puhuta ihmisistä.”

Ja entä tuo viimeisin juttu sitten. Homopari suutelemassa Aito avioliitto -kampanjateltan edessä? Se sai minut hymyilemään. Jokin aika sitten tuon kampanjan tyypit hyökkäsivät verbaali-aggressiivisesti esikoisen kimppuun, joka kysyi heiltä ihan asiallisen kysymyksen. Tavallaan ymmärrän omien arvojensa puolustamisen, mutta sitten kuitenkaan en tässä mittakaavassa. Milloin ihmisyys oikein ajaa uskonnollisen hegemonian yli? Ei se ole keneltäkään poissa, että toinen uskoo toisin, että toinen elää toisin. Tasa-arvoa ihmisille, kunnioitusta kanssakulkijoille.

Yksi tärkeimmistä asioista, jotka aviokriisini, avioeroni aikana opin, oli läksy kunnioittamisesta ja hyväksymisestä. Opin, ettei minun tarvitse aina kaikkea ymmärtääkään voidakseni hyväksyä toisen ihmisen sellaisena kuin hän on. Ei se ole helppo läksy, ei etenkään kontrollifriikeille. Se on kuitenkin terveen parisuhteen elinehto. Olet erilainen kuin minä, en aina ymmärrä kaikkia oikkujasi, mutta kunnioitan ja rakastan sinua sellaisena kuin olet. Hyväksyn sinut sellaisena kuin olet. Ihan samaa voi soveltaa kokonaiseen yhteiskuntaan. Jos meistä jokainen hyväksyisi sen, että toiset ovat erilaisia kuin me, ja silti kunnioittaisi heitä ihmisinä, olisi tämä maailma paljon parempi paikka elää. Sanoinko jo, että olen idealisti?

Paljon puhutaan suvaitsevaisuudesta. Se on kuitenkin aika petollinen sana, sillä yleensä siihen kätkeytyy jokin agenda. Jos et suvaitse samoja asioita kuin minä, et ole suvaitsevainen, mutta minunhan ei tarvitse suvaita sinua, sillä et ole silmissäni suvaitsevainen. Pysyittekö kärryllä? Suvaitsevaisuus on eri asia kuin kunnioitus. Jos jokainen osapuoli kunnioittaa toista, vaikka kuinka olisi eri mieltä, suvaitsevaisuus seuraa automaattisesti, puhtaimmassa muodossaan.

I’m ok, you’re ok. Tiedättehän, empatiaa ja itsensä ja toisen hyväksymistä. Ilman ehtoja, ilman pienellä präntättyä tekstiä. Kunnioitusta, sillä olet ihminen kuten minäkin.