Joskus viikkoja sitten kuvittelin tekeväni etätyöpäivän sinä perjantaina – eilen – kun pari ystävääni oli tulossa meille, jo neljän aikaan. Jotain jäi loksahtamatta kohdilleen aivoissani, kun selvisikin, että minulla onkin yksityisopetuspäivä toimistolla, enkä näin ollen ehkä ihan neljältä himassa olisikaan.

Aamulla tuli kiire. Kuinkas muutenkaan. Nousin kyllä jopa heti kellon soitua – olinhan ollut hereillä jo puoli kuudesta muutenkin, työasioita miettien. Vietin varmaan suihkussa liian paljon aikaa. Tai ehkä se aika hukkui cappucinojen tekemiseen ja koirien ruokien valmiiksi laittamiseen. Niin tai näin, yhtäkkiä huomasin, että minulla oli enää kymmenen minuuttia aikaa lähtöön, ja olin vain puoliksi pukenut, ja meikit ja hiuksetkin piti vielä laittaa. Ja viedä esikoiselle aamulääkkensä. Ja pakata läppäri ja iPad reppuun. Ja etsiä jostain pyykissä olleet housut.

Ravasin ensimmäiseksi alakertaan etsimään farkkujani narulta. Lapoin samalla kaiken muunkin puhtaan pyykin koriin ja manasin mielessäni, kun ei niitä farkkuja löytynyt. Olin jo varma, että joku teineistämme oli päättänyt niitä lainata, ilman lupaa tietty, mutta löytyihän ne sentään, korin pohjalta, kun yläkerrassa kippasin pyykkivuoren sohvalle. Olin ottanut ne narulta aiemmin, jotta siihen mahtui uutta märkää kuivumaan. Meikit huitasen naamaani kahdessa minuutissa – niin eilenkin – en ole mikään supermeikkaaja ja parhaiten viihdyn ilman, mutta antaahan se vähän huolitellumman vaikutelman, kun on asiakkaiden kanssa tekemisissä. Jopa minun pikameikkini.

Kipaisin yläkertaan viemään sen lääkkeen, aika lähteä. Vedin uudet nahkatennarini jalkaan ja muistin, että sen nauhoissa oli vähän säätämistä. Siihen nyt ei ollut aikaa, joten väkersin ne jotenkin, solmiakseni ne sitten duunissa paremmin. Heitin krokotiilinleuat hiuksiini, sovittelin nahkarotsia neuleen päälle ja totesin, etten taida tarvita takkia. En ainakaan, koska neule on niin paksu, että rotsi tuntuu lähinnä makkarankuorelta. Eikä siellä kylmä ollutkaan, neule riitti oikein hyvin.

Hain reppuni makkarista ja juoksin ovesta ulos, noin kolme minuuttia aikataulustani myöhässä. Pihalla huomasin lähteneeni ilman kännykkääni, joten palasin vielä sitäkin hakemaan, takaisin kaappiin laittamani nahkatakin taskusta. Lähdin kulkemaan dösäpysäkkiä kohti silleen suht rivakasti. Sieltä sun täältä tuli pari muutakin, kiire askelissaan. Nainen edelläni pisti juoksuksi. Katsoin parhaaksi seurata esimerkkiä. Onneksi oli jalassa ne tennarit eikä buutsit kuten torstaina; niillä ei (olisi) juostu (ja myöhästyinkin bussista). Selvisin kuin selvisinkin ajoissa pysäkille, hikisenä ja keuhkoihin sattuen. Olin sitten oman aamukortisonini unohtanut ottaa.

Bussissa irrotin krokotiilinleuat hiuksistani, kaivoin käsilaukusta hiuslenksun ja aloin letittää. Letille olin hiukseni alunperinkin halunnut, muttei ollut himassa aikaa. Neule oli pakko ottaa päältä pois, lopulta, niin kuuma minun oli. Avasin kännykkäni. Oli “anonyymeistä arkiaamun vihaajista, huomenta” -fb-statuspäivityksen aika. Jotain sitten sen jälkeen lueskelin loppumatkan, selasin vissiin Hesarin otsikot ja siirryin jatkamaan “Three men in a boat” -kirjan lukemista (kännykän Kindlestä tietty).

Opetuspäivä sujui siinä omalla painollaan, ja puoli neljän aikaan oltiin valmiita. “Odota vielä hetki, Elina todistaa sun tulostuksen,” sanoin asiakkaalleni, pyöräytin silmiäni ja korjasin: “Siis tulostaa sun todustuksen. Perjantai-iltapäivä on jo pitkällä…” Asiakas nauroi. “Kiva etten ole ainoa, jolla menee jo asiat sekaisin!” Päivä oli kieltämättä aika intensiivinen, paljon asiaa. Asiakas sai todistuksensa ja toivoteltiin hyvät viikonloput. Meinasin jo pakata läppärini reppuun, kun muistin että tunnit tarttis vissiin kirjata ja timesheet submitata. Kone telakkaan ja auki, tunteja kirjaamaan. Vilkaisin naamakirjankin ekaa kertaa sitten bussimatkan. Ystävältä oli päivän aikana tullut suruviesti. My heart reached out to her.

Ja sitten tuli viesti toiselta ystävältäni, viis vaille neljä: “En ihan ehdi neljäksi, lähden juuri [jne.]” Vilasin sitä kelloa ja suustani pääsi varsin äänekäs kirosana. “Sori,” kuiskasin duunikavereille hiljaa, muistettuani, että toinen heistä oli vielä telcossa siinä avokonttorissa. Minulle tuli kiire. Vastasin ystäville, etten minäkään kyllä ihan neljäksi ehdi, olen himassa puoli viiden aikaan, tytöt päästää sisään. Pakkasin kamani ja lähdin kohti Rautatientoria. Kelasin mielessäni, etten todellakaan olisi dösällä himassa ennen viittä, joten hyppäsin taksiin.

Yritin soittaa esikoiselle, mutta hänen puhelimensa taas vain rätisi ja mykistyi. Yritin soittaa tosikoiselle, joka ei tietenkään kännykkäänsä vastannut. Laitoin esikoiselle viestin Whatsappissa, että menee alakertaan, soitan Batphoneen (mun henkilökohtainen liittymäni, joka on elossa ja ladatussa kännykässä ihan sitä varten että on joku ei-henkilökohtainen puhelin himassa, varalla). “Miks?” kysyi teini, jota ei olis huvittanut tallustaa alakertaan kesken Salkkarien katsomisen. Pyöritin jälleen silmiäni, ja vastasin: “Koska en jaksa naputella asiaani.”

Tytär vastasi Batphoneen ja selvitin hälle tilanteen. Käskin päästää ystävät sisään. “Siis ketkä on tulossa?” Kerroin nimet ja “Sen toisen sä ainakin muistat” “Joo” “Sen toisenkin sä tunsit ainakin sellasena polvenkorkusena”. Suorastaan kuulin tyttären vuorostaan pyörittävän silmiään. Lupasi sanoa siskolleen, että päästää vieraat sisään, itse hän aikoi palata huoneeseensa Salkkarien pariin. Ja sitten sain kuulla, kuinka hupaisan kohtauksen olin onnistunut keskeyttämään. Lopetettiin puhelu ja huokaisin, niinkuin vain teinien vanhemmat osaa huokaista, “Teinit…” Taksikuski sattui olemaan puheliasta sorttia, eikä se tällä kertaa jostain syystä ärsyttänyt, joten höpistiin sitten lastekasvatuksesta ja teineistä loppumatka.

Pääsin himaan, missä minut tyttärien lisäksi toivottivat – keskeltä harvinaisen nolosti sotkuisen olohuoneen – tervetulleeksi kotiin myös nuo kaksi ystävääni, jotka jo olivat ehtineet päästä jutun alkuun minua odotellessaan. Ystäviä siis keskenäänkin, oltiin aikoinaan puisto- ja kerhoäitejä yhtaikaa. Nyt on kaikilla meillä lapset jo niin isoja, että pyörryttää! Keräsin pyykit sohvalta koriin ja nakkasin korin makkariin. Keräsin filtit ja tyynyt lattialta sohvalle vähän siistimmäksi keoksi. Yritin unohtaa, että kahvipöytäkin oli täynnä kaukosäätimiä ja dvd/blueray-koteloita ja kynttilät sikin sokin. Laitoin ystävilleni kahvit – kahvipullaahan en ollut kaiken keskellä muistanut ostaa saati leipoa. Nolotti. Itse korkkasin tuliaisiksi saamani punkkupullon – autoilevat ystäväni eivät viiniä huolineet.

Kaikesta huolimatta meillä oli oikein mukavat pari tuntia siinä. Aika lensi siivillä, kun kaikki puhui yhteen ääneen. Juttua riitti, olisi riittänyt pitemmäksikin aikaa. Sovittiin, että seuraavat treffit on sitten toisen heistä luona, kun ystäväni lähtivät hakemaan lapsia harrastuksista, tekemään ruokaa ja sen sellaista äitipuuhaa. Mieskin oli siinä jo tullut himaan sisäpaisti kainalossa ja viritteli grilliä ystävieni lähtiessä. Pari tuntia myöhemmin syötiin grillattua sisäpaistia ja salaattia, punaviini kyytipoikana. Se meidän “gay DJ” (lue: ihan vaan Youtube Apple TV:stä) soitteli taustalla Morcheebaa, kynttilät paloi pyödällä. Romanttinen illallinen.

TGIF, ajattelin ties monennen kerran päivän aikana.

Vaikka eilen oli pitkä perjantai, tänään ei ole lankalauantai. Aurinkoiselta päivä kyllä näyttää ja suunnitellaan ulkoilua. Jonnekin muualle kuin Nuuksioon.

“Let’s go out somewhere today,” ehdotti mies aamulla. “Ok, where you wanna go?” kysyin. Ulkoilu yleensä sopii minulle – mieluummin lähden jonnekin dalsimaan yhdessä kuin kökitään himassa ja sitten käyn yksinäni heittämässä pitkähkön koiralenkin. “Get yourself ready, we’re going to Nuuksio,” komensi mies ainokaista kotona ollutta teiniä; kaksi kolmesta oli mummillaan isänsä kanssa. Teini nurisi ja rutisi, mutta teki  kuten käskettiin. Pakattiin eväät reppuun – eilisen sushin jämiä, makkaraa, koiranherkkuja, muutama Oreo ja vesipullot ihmisille ja koirille – ja huristettiin Nuuksioon.

Ensimmäinen etappi oli luontopolun pää jossain siinä matkalla kohti Nuuksion varsinaisia ulkoilualueita. Kuljettiin vähän matkaa polkua pitkin, mentiin off-trail, kiivettiin kukkulalle ja käytiin katselemassa pientä suolampea. Koirat sai puolukkatahroja koipiinsa pomppiessaan mättäillä puolukan- ja mustikanvarpujen seassa. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta, ajomatkan rankkasateesta ei ollut enää jälkeäkään. Sateenkaartakaan ei nähty.

Jatkettiin matkaamme kohti Kattilaa. Pari kilsaa ennen meidät pysäytti joku park ranger, käski kääntyä takaisin. Parkkipaikka kuulemma liian täynnä autoja, ei enää mahdu ja siellä ei ole tilaa kääntyäkään. Teini takapenkiltä mumisi: “This is a sign that you shouldn’t have dragged me with here with you!” En ole eläissäni nähnyt Nuuksiota niin täynnä autoja. Kaikkialla. Kaikki parkkialueet tupaten täynnä, ihmisiä kuhisi kuin muurahaisia minne tahansa katsoikin. Käännyttiin Haukkalammelle; vakaasti uskoin, että sieltä löytyy parkkipaikka. AINA on löytynyt. “Yeah, but then the nuotipaikka will still be packed…” marisi mies. “Fine, ok, but let’s at least walk and see,” sanoin.

Haukkalammelta löytyi parkkipaikka juuri sieltä lähimmältä parkkialueelta, mistä paikka on löytynyt aina ennenkin. Siinä vieressä oli pari maijaa ja meitä vastaan tuli poliisi, kun käveltiin kohti ulkoilumajaa. Ohitettiin poliisien mönkkäri, jolla olivat tuoneet paikalle moottoroidun kumiveneen, jota toinen poliisi paraikaa ohjaili kohti ulkoilumajan rantaa. Alkoi ripottaa vettä. Sateen yltyessä jäätiin joksikin aikaa värjöttelemään ulkoilumajan räystään alle. “They’re looking for that missing girl – or woman – here. Her cell phone was last tracked to this place,” mies selitti. Muistin lukeneeni siitä. Toinen poliiseista tuli parkkikselta hihnassa malttamattomana riuhtoneen ruumiskoiran kanssa.

Poliisit hörppäsivät kahvit, me jatkettiin matkaa sateen ripotellessa, ja Meggien kinutessa moikkaamaan poliisikoiraa. Ei, ei päästetty 😉 Siitä on ollut pari tovia, kun viimeksi olin tuolla Haukkalammella ja muistin sitten siinä sateessa väärin, että siinä pienessä saaressa olisi nuotiopaikka. Käveltiin saareen ja käännyttiin samantien takaisin, kun muistini palasi pätkittäin. Mies olisi ollut valmis palaamaan autolle, tulemaan himaan, mutta minä en sellaista ottanut kuuleviin korviini. “We came here for an outing. It’s becoming a nouting. I want an outing. Come on!” Johdatin miehen ja teinin ja koirat padon ohi ja ylös jyrkkää mäkeä, notskipaikalle.

“See. It’s impossible to grill any sausages there, there’s no space,” miehen ulkoilufiilis taisi jo olla tiessään. Pyörittiin siinä hetki, kuvailin peilityyntä lampea ja huokaisin: “Ok, let’s walk to that other one, I didn’t see too much traffic on that trail.” Palattiin risteykseen, ja käveltiin toiselle nuotiopaikalle. Sade oli kutakuinkin jo lakannut, aurinko pilkisteli pilvien lomasta. Silläkin nuotiopaikalla oli väkeä, muttei ihan niin paljon. Laskin repun selästäni ja kuvailin jälleen vähän. Melkin meinattiin istua siihen notskille, kun huomasin, että hivenen kauempana olleesta katoksesta oli väki kaikonnut melkein kokonaan, joten mentiin sinne.

Kaivoin esiin sushit, makkarat ja koirien herkut. Napsittiin teinin kanssa sushia samalla kun mies paistoi makkaroita. Poliisivene surrasi siihen lahdenpoukamaan, koira kokassaan. Pienlentokone oli pörrännyt taivaalla vähän aiemmin, lähtiessämme kuulimme helikopterin säksätyksen. “They might search here for days, and the girl may not even be here!” Jep. Toivottavasti tyttö löytyy. “A pretty grim job that is, searching for a girl’s body,” tuumasin. Pohdittiin erilaisia skenaarioita, mitä tytölle oli voinut käydä. Onhan noita vaihtoehtoja.

Ajeltiin kotia kohti, ulkoilusta väsyneinä, minä ainakin vähän viluisenakin. Koirat lepäilivät reporankoina. Kännykkäni soi. “Missä sä oot?” kysyi tosikoinen, ärsytys äänestä kuultaen. “Autossa.” Missä [siskopuoli] on?” “Autossa” “Missä [isäpuoli] on?” “Autossa.” Minua nauratti jo, samoin teiniä takapenkillä. “Missä koirat on?” “No täällä autossa! Ollaan oltu ulkoilemassa.” “Me ollaan täällä oven takana,” selvitti kimmastunut tosikoinen. “Eikä teillä ole avaimia,” jatkoin, sillä juuri viisi minuuttia aiemmin oli mielessäni käväissyt häivähdys ajatuksesta, ettei tytöt ehkä tajunneet ottaa avaimia mukaan. Ehkä nyt jo oppivat?

En tiedä muista, mutta minä nautin ulkoilusta sateesta ja poliisioperaatiosta huolimatta, ja paistoihan se aurinkokin välillä. Luonnonrauhaa väkijoukoistakin huolimatta.

Se on puristava tunne rintakehässä. Hämmentynyt mieli. Epämääräinen tunne, ettei kaikki ole hyvin. Näkymätön voima, joka painaa hartiat lysyyn. Kuumottava paine päässä. Silmissä ja kasvoissa tunne, kuin olisit juuri itkenyt tuntikausia – vaikket juuri silloin itkenyt olisikaan. Lohduton katse silmissä. Kyyneleet herkässä. Kun sadekin tuntuu lohdulliselta – taivaskin itkee kanssani. Irrationaalinen tunne, että tänään(kin) pitäisi olla kansallinen surupäivä – miksei liput ole puolitangossa? Miksi kaikki ovat kuin kaikki olisi hyvin?

Se valtaa kaiken. Sen ohi on vaikea ajatella. Tuntuu pyhäinhäväistykseltä joutua keskittymään sellaisiin merkityksettömiin asioihin kuin vaikkapa ruuanlaittoon tai kaupassa käyntiin. Se on halu huutaa kirkkojen katoilta: “Ettekö te tiedä että…!” Tunne siitä, että maailma on jotenkin murtunut eikä voi enää koskaan olla entisensä. Ettei se enää koskaan voi olla ehjä. Koska jotain on mennyt rikki. Jotain puuttuu. Sydämessä on sen kokoinen aukko. Aukko, jonka täyttää vain suru. Tekisi mieli vain käpertyä sohvan nurkkaan tai peiton alle ja puristaa tyyny rintaa vasten.

Joskus aikoinaan teologiaa opiskellessani opiskelin suruakin. Suruprosessin vaiheita ja miten auttaa surevaa. Surun ymmärtää todella vasta kun suree itse. Apua voi silti antaa sellainenkin, joka ei ole suurta surua kokenut. Tärkeintä on olla läsnä, kuunnella, aistia, ymmärtää, mitä sureva kaipaa. Millaista olemista, millaista lohtua. Puhumista? Itkemistä? Hiljaa yhdessä olemista? Tyhjiä lohdutuksen sanoja on turha tuputtaa. Kyllä, suru vie aikansa, siitä pääsee yli ja läpi, ajan myötä se helpottaa. Sureva ei kaipaa kuulla sitä. Sureva tietää sen. Sureva haluaa tukea juuri nyt, kun tuntuu niin pahalta, että rinta tuntuu räjähtävän ihan kohta.

Suomen mielenterveysseuran sivuilta löytyvän runon sanoin:

Surressa puhuminen helpottaa.
On lupa olla hiljaa, kun haluaa.
On lupa itkeä, kun itkettää.
On lupa olla sellaisten ihmisten seurassa,
joiden kanssa kokee olonsa turvalliseksi.
On lupa surra omalla tavallaan.
On lupa hakea apua.
On lupa pysyä omana itsenään.

Viime vuosien aikana olen tutustunut suruun jälleen omakohtaisesti. Vähän liiankin kanssa. Suru, pelko. Ne ovat sellaiset toverukset, jotka kulkevat käsikkäin. Suru, välinpitämättömyys. Kun ei jaksa enää välittää, mitä ympärillä tapahtuu. Kun ei jaksa muuta kuin käpertyä oman mielensä sopukoihin, etsimään lohtua jostain. Mistä? Kun kouristuksenomaisesti tarkertuu siihen viimeiseen pieneen oljenkorteen, joka yhdistää menetettyyn. Kun joka hetki sielun syövereissä kytee pelon siemen. Mitä seuraavaksi? Kenet tai mitä seuraavaksi menetän?

Kukin käsittelee surun omalla tavallaan ja sen suuruudesta riippuu surutyön raskaus ja millä voimalla se hyökyy ylitse. Yleistäen suruprosessi etenee vaiheittain näin:

Shokkivaihe – se aika, jolloin ei osaa edes ymmärtää menetystä. Rationaalinen mieli tietää, tunteet ja alitajunta eivät ole mukana. Shokkivaihe voi purkautua rajuna itkuna ja raivona jopa, tai täydellä turtuudella.
Reaktiovaihe – kun menetys lävistää tajunnan ja on aika alkaa työstää, mutta mieli ei vielä oikein kykene siihen. Yksi täyttää elämänsä puuhalla, ettei vain ehtisi ajatella. Toinen puhuu ja puhuu ja puhuu, kaikille, jotka jaksavat kuunnella, toistaen tapahtumaa mielessään ja ääneen, pääsemättä kuitenkaan oikein tunteidensa äärelle. Kolmas on ehkä jostain siltä väliltä. Suurin osa lienee jostain siltä väliltä.
Käsittelyvaihe – pakonomaisen reaktion väistyttyä on aika alkaa oikeasti käsitellä surua. Joku puhuu, joku kirjoittaa, joku katsoo valokuvia katsomasta päästyäänkin, joku antaa alitajunnan hoitaa asian.
Sopeutumisvaihe – kipu väistyy ja elämä uudessa tilanteessa alkaa muovautua ja muotoutua. Moni suru ei kokonaan poistu milloinkaan, mutta sen läsnäoloon sopeutuun. Elämään sen kanssa, sen aiheuttajan kanssa, sopeutuu. Puoliso on poissa. Vanhemmat ovat eronneet. Äitiä ei enää ole. Elämä jatkuu silti.

Aika yksinkertaistettuhan tuo noin on. Useimmiten vaiheet sekoittuvat, ihminen kulkee niiden väliä suvereenisti pitkäänkin. Erilaiset surut myös tulee käsiteltyä eri tavoilla. Kanejani aikoinaan itkin vuosikaudet – ei, sitäkään surua ei millään muotoa pidä väheksyä, lemmikin menettämisen surua. Vanhempieni eron jälkeen olin pitkään vihainen koko maailmalle. Äitini kuoltua itkin ja huusin Maspalomasin hiekkadyyneillä, minkä jälkeen siirryin käsittelemään sitä enempi alitajuisesti. Äitini on unissani yhä liki joka yö. Isoäitini? Itken yhä harva se päivä. Käyn läpi kuvia, luen tekstejä, muistelen. Haluaisin vain kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa hänestä.

Erilainen surutyö ei millään tavoin luokittele surua isommaksi tai pienemmäksi. Se on vain erilaista. Ja se tekee olon raskaaksi, kunnes se tasaantuu ja suru painuu taka-alalle ja elämä löytää uuden uomansa.

Juuri nyt vielä kaipaan isoäitiäni niin että sydän rinnassa repeää.