Yhtä hiiltä ja sillee

Aika on ajanut AY-liikkeen ohi. On aika miettiä työelämää toisella tavoin. Itse olen ollut ERTOn jäsen muutaman vuoden ajan, työskennellessäni työnantajalla, jolla oli vaikeuksia pitää kiinni edes lain vaatimista työntekijöiden oikeuksista. Ei meillä TESiä ollut, ja liitosta hain lähinnä lakimiesapua, jotta sain mm. oikeuden käydä raskausneuvolassa työaikana ilman ansionmenetystä, kuten lain mukaan on oikein.

Oma näkemykseni työnantajista lienee aika vinoutunut, oltuani tässä konsultointibisneksessä koko työikäni. Tuota ekaa työnantajaa lukuunottamatta työpaikoissani on vallinnut yhdessä tekemisen kulttuuri ja työnantaja on paljolti kuunnellut työntekijää ja panostanut siihen, että työntekijöillä on hyvä olla (ja kun se edellisessä muuttui, nostin kytkintä). Niin olisi oikein. Työnantajan tulisi ymmärtää, että lojaalius ja työn tekemisen motivaatio tulee siitä, että työnantaja aidosti välittää hyvinvoinnista ja pitää huolen, että työntekijöiden asiat ovat hyvin. Vastavuoroisesti työntekijät sitten ovat valmiita joustamaan vaikeissa tilanteissa ja ymmärtävät myös työnantajan näkökulmaa tilanteissa, joissa asiat ei voi mennä oman mielen mukaan. Minun työnantajani on sanonut pyrkivänsä rakentamaan yritystä, jossa itsekin haluaisi työskennellä työntekijänä (ja molemmat omistajat toki myös työskentelevät). Hatunnosto.

Isoäitini minulle kertoi tarinan, ihan siis tositarinan, tässä tänä kesänä, kun viimeisen kerran vietin päivän hänen kanssaan kahden, jutellen. Isoäiitini isällä oli kumiliike ja autoliike Viipurissa ennen sotia, sodan jälkeen muistaakseni vain kumiliike Helsingissä. Eräänä aamuna hänen myymäläesimiehensä (tai mikä sen vastuuhenkilön nimitys olikaan silloin) löytyi myymälästä kuolleena. Hän oli tehnyt itsemurhan, ja jättämässään viestissä kertoi syyksi, että oli kavaltanut firman rahoja niin paljon, ettei enää selviäisi siitä mitenkään ja päättänyt ottaa henkensä ennen kuin asia oli edes tullut ilmi. Firma oli konkurssin partaalla, koska kassavarat oli viety ja käytetty. Konkurssia se ei kuitenkaan tehnyt, sillä kaikki työntekijät, sitä tiukimmilla elänyttä pienten lasten sotaleskiäitiä myöti, ilmoittivat osallistuvansa talkoisiin jotta firma pysyy pystyssä. Palkan alennus väliaikaisesti, sitähän se tarkoitti, sillä yritys ei juuri palkkaa kyennyt hetkeen maksamaan. Yhdessä he saivat firman takaisin jaloilleen ja kumiliike menestyi vielä pitkään – sitä en muista, miksi se lopulta lopetettiin, vai myytiinkö se jonnekin. Perheessä se ei kuitenkaan ole enää ollut aikoihin, ei koko minun elinaikanani ainakaan.

Tätä yhdessä tekemisen meininkiä peräänkuuluttaa nyt Sipilä. Siitä puhui myös evakko-isoäitini ja siksi tuon tarinan minulle kertoi. Isoäitini eli 90-vuotiaaksi. Hän näki sodan, menetti siinä kotinsa, eli pulavuodet, näki maan kasvun, seurasi ay-liikkeen nousua, kärsi siitä ettei jo maksettuja eläkkeitä maksettukaan eläkeläisille vaan rahat menivät ay-liikkeen aikaansaaman liian kalliin työvoiman ylläpitoon ja sen lieveilmiöihin. On aika tämän yhteiskuntamme rakenteen muuttua ja ennen kaikkea ihmisten minäkeskeisen asenteen muuttua jälleen yhteen hiileen puhaltamiseksi. Nopeasti on unohtunut kansan kollektiivisesta muistista, miten vaikeasta tilanteesta noustaan. Hienosti on vasemmisto propagandansa levittänyt ja vaikka asumme entisen kommunistivallan naapurissa ja päivittelemme sitä millaista siellä on, on suomalaisten yleinen asenne oikeistolaisuutta kohtaan silti negatiivinen. Joko se nyt viimein menisi jakeluun, ettei tasapäinen sosialismi onnistu?

Päälle supisuomalainen kateus. Rikkaitahan ei saisi ollakaan, kun ei kerta kaikki voi olla. Rikkailta vaaditaan osallistumista yhteiskunnan talkoisiin (vaikka he jo maksavat tässä maassa enemmän veroa kuin työväestö tienaa), ja kun joku vaikkapa tarjoaa tyhjillään olevaa taloaan pakolaisille, ei sekään kelpaa. Liian hienoa, joku voi vaikka tulla kateelliseksi, kun kaikki ei sinne mahdu kuitenkaan. Rikkaiden ainoa oikea osallistuminen lieneisi koko omaisuutensa luovuttaminen valtiolle, jottei kukaan yksityishenkilö vaan hyötyisi siitä vaan varat otettaisiin kollektiiviseen käyttöön (lue: yksi hyvävelikauppa saadaan taas rahoitettua – en todellakaan usko Suomen hallinnon korruptoitumattomuuteen). Ensi kertaa pitkään aikaan olen näkevinäni valon pilkahduksen Suomen politiikassa, kun meillä on Presidentti, joka puhuu fiksuja ja pääministeri, joka puhuu kansalle telkkarissa kinttaista, joita ei vielä viskata naulaan (vai minne se olikaan).

Koitetaanpa ymmärtää, ettei päämisnisterin puheet Suomen vaikeasta taloustilanteesta ole propagandaa vaan tosiasia. Ettei siellä kukaan ilkeyksissään vaan halua kiusata kansalaisia (melkoinen poliittinen itsemurhahan se olisi!). Että suomalaisten on oikeasti aika unohtaa se oma napa ja saavutetut edut, hypätä yhteiseen junaan ja uskoa, että kyllä tästä selvitään vielä pinnalle. Muuten me hukutaan kaikki. Ehkä se tarkoittaa, ettei lapsi harrastakaan sitä kallista juttua (meillä on jo niitäkin karsittu). Ehkä se tarkoittaa sitä, ettei ostetakaan sitä skumppapulloa vaan kuohari. Kelle mitäkin. On aika toimia ja tehdä! Onhan se pelottavaa, ja totta kai itse kullakin on huoli omasta toimeentulosta. Muistetaan kuitenkin, että ollaan samassa veneessä ja lopussa kiitos seisoo – kun tuotteiden ja palveluiden hinnat laskevat laskeneiden palkka- ym. kustannusten vuoksi, voi taas alkaa hengittää vapaammin.

Näen tässä sellaisenkin potentiaalin, että ehkäpä tämä individualistinen ja itsekeskeinen kansakunta alkaisi taas myös nähdä muut ja auttaa toisiaan. Jos vielä valtio ymmärtäisi alkaa karsia kaikkea sitä onnetonta byrokratiaa, joka estää pienyrittäjyyden, joka estää auttamisen palkitsemisen (verot…!) jne. Jos valito vetäisi näppinsä pois yksityisten elämästä ja keskittyisi siihen, mikä heidän tehtävänsä on: elinmahdollisuuksien ja toimeentulomahdollisuuksien turvaamiseen. Herätys! Katkaiskaa kateuden kierre! Yritteliäisyydellä on Suomi rakennettu sotien jälkeen, sillä se nostetaan nytkin. Ei naapurin kyttäämisellä!

[Kirjoitin tämän alunperin tarkoituksenani jakaa FB-seinälläni Hesarin parin päivän takainen artikkeli Perjantain mielenilmaus jakaa ay-liikkeen vahvasti kahteen leiriin, mutta ajatuksia olikin päässäni niin pitkästi, että siirsin tekstin tänne blogiini ja jaankin tämän.]