Narsistihirviö kirjapinon päällä

13.2.2016 Marilka

Toiset kirjat on raskaslukuisempia kuin toiset. Toiset kirjat on pitempiä kuin toiset. Aika monta kuukautta minulla meni kahlata läpi Lady Colin Campbellin kirja Daughter of Narcissus. Erinomainen kirja, mutta hivenen verran turhan tarkkoihin detaljeihin menevä ja high class brittienglannilla kirjoitettu pitkä eepos.

Kirjan pääasiallinen pointti selviää aika lailla alkumetreillä. Mieheni oli kirjaa aloittanut jo kauan sitten ja totesi, ettei lopulta päässyt sataa sivua pitemmälle juuri tuon raskaslukuisuuden takia, mutta siihen mennessä oli hyvinkin käynyt jo selväksi, että kyllä, kirjoittajan äiti oli melkoinen narsistihirviö. Minä urhoollisesti kahlasin eteenpäin, vähän kerrallaan, ja noin puolivälissä se tempaisi minut mukaansa.

Narsisti on sana, jota tänä päivänä käytetään varsin löyhästi, vaikka käsitteenä se on vasta kolmisen vuosikymmentä vanha. Osin ehkä siksi, että jokaisesta meistä löytyy narsistisiakin piirteitä: oman edun tavoittelua (toisinaan myös muiden kustannuksella), empatianpuutetta jne. Vauva syntyy narsistisessa tilassa, jos niin halutaan asia ilmaista. Vauvan elinehto on pyrkiä saamaan tarvittava ravinto ja läheisyys, vaikka sitten vanhempien yöunien ja muun hyvinvoinnin kustannuksella.

Kuten kirjan kirjoittaja “Lady C” kirjoittaa, jos ja kun lapsen annetaan jäädä tilaan, jossa hänen tarpeensa ja tahtonsa pyörittävät vanhempia, on aika todennäköistä, että persoonallisuus kasvaa kieroon jollakin tapaa. Ei kaikista tule välttämättä narsisteja, sillä toki lopputulemaan vaikuttaa myös ihan ihmisen perusluonne sekä ympäristö. Se, millaisia muita aikuisia ja kontakteja lapsella on.

Narsismille tyypillistä on tyhjyys ja katkennut yhteys omiin tunteisiin. Narsisti hakee muilta huomiota, jolla täyttää sitä tyhjiötä sisällään. Narsisti uskoo, että hän on oikeutettu, etuoikeutettu ja sääntöjen yläpuolella. Narsisti uskoo, että on ihan ok hänen tavoitella juuri sitä mitä hän haluaa, keinoja kaihtamatta, onhan hän tärkein ihminen maailmassa – omassa maailmassaan.

Lady Colin Campbellin äiti oli narsisti pahimmasta päästä. Narsisti ja psykopaatti, jonka persoonallisuuteen yhdistyi myös mm. asosiaalinen persoonallisuushäiriö. Tämä äiti, Gloria, otti lapsen kerrallaan silmätikuksi ja sai olemattomista seikoista syyn kurittaa lasta ruumiillisesti ja lähettää tämän kävelemään tätinsä luo viiden kilometrin päähän vaikka myrskyn silmässä. Gloria juonitteli pojaltaan auton pois, kontrolloi äkkipikaista miestään saaden tämän väkivaltaisesti kurittamaan lapsia yllytyksellään, melkein onnistui huijaamaan lapsensa perinnöttömiksi, manipuloi ja kylvi riitaa.

Ja vaati jatkuvaa huomiota. Jonkun piti aina olla Glorian kanssa istumassa, kuuntelemassa loputonta valitusta ja pahanpuhumista kaikista mahdollisista tuttavista. Koska Gloria oli onneton yksin. Narsisti tarvitsee peilin. Kuuntelevat korvat ilman vastaansanovaa suuta. Sillä narsisti on aina oikeassa.

Tämä kirja pitäisi suomentaa. Se antaa toisaalta perspektiiviä siihen narsisti-tuomion kepeään heittelyyn ja toisaalta tietoa siitä, mitä se ihan oikeasti on. Se saattaa auttaa jotakuta narisitivanhemman uhria ymmärtämään itseään ja elämäänsä paremmin.

Siinä samalla kun tuo kirja istui sänkyni vieressä ja sitä iltaisin (ja esim. tuossa viikolla junassa) luin, ehdin lukea Kindlestäni parikin kirjaa myös. Kirja-kirjojen huonoihin puoliin kuuluu se, ettei ne aina ole mukana, siinä missä eKirja Kindlessä kulkee aina taskussa, kännykässä (tai missä tahansa muussa laitteessa, jopa läppärilläni). Niinpä silloinkin kun minulla on kesken *kirja*, on minulla aina kesken myös eKirja.

Viimeisimpiä Kindle-kirjojani ovat olleen Clive Cusslerin NUMA-sarjan ensimmäinen kirja, Serpent ja nyt on kesken Neil Gaimanin Ocean at the End of the Lane. Cussler oli minulle uusi tuttavuus, jonka nappasin Amazonin ehdotuksista ja tykkäsin niin että nyt Kindlessä odottaa sarjan seuraava. Gaiman on vanha tuttavuus, jonka kirjat ovat fantastisen kiehtovia vääristyneen todellisuutensa kanssa. Ne aina pistävät miettimään, että entä jos todellisuus oikeasti onkin sellaista, warped, me vaan täällä kuljetaan yksiselitteisessä maailmassa, koska aivot eivät kykene vääristymään havainnoimaan.

Lukupinoni on tällä hetkellä aika korkea. On nuo Kindle-kirjat (ja odotan kovin, että seuraava Evanovichin Fox&O’Hare-kirja kesäkuussa ilmestyy), ja sitten on vino pino niitä paperikirjojakin. Eilen jo aloitin C.J. Sansomin kirjan Luostarin varjot (suomeksi!! pelastin tuon kirjan kirppikseltä, sillä vaikutti mielenkiintoiselta, mutta jos tykkään, jatkan sarjaa Kindle-kirjoilla enkuksi). Sen jälkeen lukujonossa on mm. Cassandra Clarea, Umberto Econ Ruusun nimeä, Kaari Utriota (samalta kirpparilta), Anja Snellmanin Antautumista (vieläkin vasta hankintalistalla) ja Cervantesin Don Quijotea ja muutakin.

En osaa elää lukematta. Aina on jokin kirja kesken. Voisi kai sitä huonompiakin addiktioita olla 🙂

Kun stadilainen Harjavaltaan joutui

9.2.2016 Marilka

Suokaa anteeksi, arvon pienpaikkakuntalaiset, mutta kun astuin junasta pimeyteen Harjavallan asemalla ja astelin kiskojen yli pohtien että ainakin siitä raiteilta käsin Harjavalta näyttää kutakuinkin samalta kuin noin 25v sitten, tunsin todellakin tulleeni keskelle ei mitään.

Junamatka oli uneventful. Uneventful on hyvä. Junanvaihto Tampereella sujui ongelmitta, aikataulussaan. Miehen kanssa puhelimessa naureskeltiin, että melkein voidaan vilkutella siinä ohimennessä, mutta miehen juna muualta kotia kohti ei aivan ollut vielä Tamperetta saavuttanut. Harjavallan asemalla kanssani jäi pois puolisen tusinaa muutakin. He hajaantuivat jalan kuka mihinkin suuntaan, paitsi se yksi onnekas, jolla oli autokyyti vastassa.

Olin etukäteen selvittänyt, että Harjavallassakin toimii taksi. Yksi taksiyhtiö. Koska olin myös etukäteen selvittänyt, että asemalta on sellainen reilun kilometrin kävelymatka hotellille, en vaivannut päätäni taksilla vaan lähdin reippahasti kävelemään google mapsin osoittamaan tietä. Reilun kilsan reipas kävely osoittautuikin liki kolmen kilsan reippaaksi kävelyksi, mitä en siinä puhelimen kartasta hogannut.

Kävelin ripeää tahtia löyhästi maantien vartta metsän halki, tulvivan alikulkutunnelin läpi ja teollisuuslaitosten ohi. Mietin montako raiskaajaa mahtaa asua Harjavallan märissä metsissä. Hassua sinänsä, että tunnen oloni turvalliseksi ja confidentiksi isoissakin kaupungeissa, pelkäämättä eksyväni, pelkäämättä tulevani mukiloiduksi (paitsi eräillä Lontoon hiljaisilla kujilla), pelkäämättä etten selviä, mutta kun minut heitetään keskelle ei mitään, missä ei asemalla ole taksitolppaa ja hotellikin on metsän siimeksessä, tunnen olevani totaalisesti out of place. Ihan lande on sitten vielä eri juttu ja se on taas ihan fine.

Viimeistään siinä alikulkutunnelin lammikon kohdalla kirosin itseni siitä, etten ollut sitä taksia itselleni hankkinut. Tunsin itseni leijonanmetsästäjäksi. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää, täytyy kahlata läpi. Jos edesmennyt äitini minulle jotain opetti, se on että niin makaa kuin petaa eikä itku auta markkinoilla, joten otin härkää sarvista, käynnistin kännykästä fikkarin ja kahlasin läpi lyhintä ja matalimmaksi katsomaani reittiä. Silti toinen jalkani upposi jäiseen lampeen puolisääreen saakka ja leijonan metsästyksestä tulikin vettä kengässä.

Toinen kenkä vähän litsuen jatkoin matkaani pohtien, että on kyllä harvinaisen pitkä reilu kilsa, mutta minkäs teit. Töppöstä toisen eteen vaan. Suunnilleen siinä kohdin, kun ihmettelin mitä valaistu billboard tekee siinä kävelytien varressa, mistä se ei edes näy maantielle, säikähdin niin että hyppäsin metrin verran ilmaan. Jossain ammuttiin! Ilotulitteita, kuten sitten säikähdyksestä selvittyäni totesin. Laskettelurinteen kupeessa.

Siinä kohti kaarsin metsän poikki jäistä moottorikelkkareittiä pitkin kohti sitä mitä ensin hotelliksi luulin. Saavuin täpösen täydelle parkkikselle vain todetakseni, että jollen halua rinteessä nukkua, vielä on jatkettava matkaa. Ei onneksi paljon, ja lopulta hotellin löydettyäni hiipparoin pusikon läpi hotellialueen pihaan ja parkkipaikan läpi päärakennukseen. Olin hotellin (joka ennemmin minusta kyllä muistuttaa amerikkalaista motellia) nettisivuilta nähnyt, että tänään täällä olisi live-musiikkia tarjolla. Hotellin seinässä oleva kyltti informoi minua tiistain suosituista naistentansseista. Yllättäen motellimaisuus tuntui plussalta.

Sisällä päärakennuksessa bändi jo lämmittelikin, tyhjälle salille. Tyttö makeshift-kassan takana odotteli tanssijoita. Lapussa luki pääsymaksu 15€. Aika hinnoissaan, jos minulta kysytään. En muista maksaneeni kymppiä enempää moneenkaan paikkaan Stadissa. Tosin siitä on monta vuotta, enkä ylipäänsä kai monestikaan joutunut itse maksamaan sisäänpääsyjä…

Itse hotelli-respan takana ei ollut ketään. Soittelin kelloa (joka ei kyllä bändin yli kuulunut juuri mihinkään), soittelin toisenkin kerran. Kävelin kuikuillen henkilökuntaa. Lopulta tyttö tanssikassan takaa kävi hakemassa henkilön paikalle ja sain huoneeni. Hyvä ettei sama kuin missä viimeksi täällä yövyin (silloin saavuin autolla). Kävelin hotellin sisäpihan poikki huoneeseeni, pudotin kantamukseni sängylle ja vedin märän ja kuivan kengän jalastani. Toivottavasti kenkä kuivuu huomiseksi. Irtopohjallinen lienee imenyt suurimman osan märästä itseensä.

Tällä kertaa tein seuraavaksi jotain, mitä en normaalisti ikinä: avasin huoneen telkkarin. Toiveikkaana etsin Foxia ja löytyihän se. Ilta pelastettu, voin katsoa X-Filesit telkusta. Avasin kotoa asti tuomani lonkeron, joka ei edes ollut kylmää enää, ja lysähdin sängylle. Ja sitten soitti tosikoinen…

Mielen päältä

9.2.2016 Marilka

Fingerpori

Ei siis Miele-imurin päältä. Luen selvästi aivan liikaa Fingerporia, kun alkaa olla tiettyjä sanoja, joita ei enää kykene käyttämäänkään ilman että joku fingerporilainen tulee mieleen. Yleensä Asko.

Kissa kehdossa

Näin eilen Facebook-virrassani artikkelin (enhän minä sitä enää tietenkään löytänyt) vanhuksesta, joka toivoi saavansa ystävänpäivänä kortteja. Lävitseni pyyhkäisi surumielinen huokaus, pieni pistokin tuntui sydämessäni. Ei niin kauan aikaa sitten isoäitini oli yksinäinen vanhus, joka toivoi ja odotti puhelinsoittoja ja korttejakin. Lähetteli meille niitä toisinaan, muisti jokaisena merkkipäivänä, soitteli kun ei meistä mitään kuulunut.

Ja sitten isoäiti kuoli. Nyt mietin, miksi se oli niin vaikeaa soittaa, laittaa joskus kortti. Isoäitini oli mielessäni kyllä paljon, jatkuvasti, ihan silloin eläessäänkin. Aina oli vaan mukamas niin kiire. Minullako? Eihän minulla edes ikinä ole kiire! Elän mukakiireisenä, tohotan omia juttujani, ja se että työpäivän jälkeen pitää käydä ruokakaupassa tuntuu kiireiseltä päivältä. Taitaa olla vain pääni sisällä koko kiire.

Niin tai näin, aina on mukamas väärä hetki soittaa. Aina ajattelin – samoin kuin yhä isäni suhteen – että soitan kun on hetki aikaa istua ja puhua rauhassa. Sitten en lopulta soittanut ollenkaan, sillä kun oli se hetki istua ja puhua rauhassa, olin jo unohtanut koko soittamisen ja lysähdin lukemaan tai jotain. Facebookkaamaan. Ankeeta. The road to hell is paved with good intentions. Isoäitini oppi lopulta onneksi soittelemaan minulle. Kun olin riittävän monta kertaa hänelle sanonut, etten tahallani ole soittamatta, että mielelläni puhun. Aina vastasin, tai jos en juuri silloin voinut, soitin takaisin heti kun pystyin. Jostain syystä sen muistin tehdä melkein aina.

Eilen soitin isälleni heti näitä mietittyäni. Totesin, ettei ole parempaa aikaa kuin *nyt*. Yritän parantaa tapani.

Imperiumin (eikun siis kansan) vastaisku

Kehä ykkönen on valjastettu peltipoliisein ja sensorein kansalaisten valvontaan. Valtion “sakkotulot” eivät kuulemma ole nousseet odotetusti, joten tartti tehrä jotain. Anteeksi, mitä? Sakkotulot? Aika jännittävä käsite ja ajatus sinänsä, että valtio nojaa sakkotuloihin edes osittain budjetissaan (virallisessa tai epävirallisessa). Eikö sakkojen ja muiden rangaistusten tarkoitus ole alunperin ehkäistä lain rikkomista, noin niinkuin uhkauksena joka toteutetaan kun on tarve? Eikö ideaalitilanteen pitäisi olla, ettei sakkoja tarvitsisi määrätäkään?

Mitä ilmeisimmin tämä ajatus on hukkunut jonnekin ja tilalle on tullut ajatus “kun ei kansa riko lakia tarpeeksi, että saataisiin sakkotuloja tarpeeksi, kiristetään ehtoja ja valvontaa niin johan alkaa ropista!” Ehkä hivenen tyhmä ajatus, anteeksi nyt vaan. Kansa ei halua sakkoja. Kansa iskee takaisin: sakoilla on saatu aikaa se yllättävä tulos, että kehällä ajetaan hiljempaa! Ei enää paahdeta satasta niinkuin ennen!

Kolarien määrä ei tietääkseni ole laskenut mihinkään, mutta siihenhän tällä sakkorysäajattelulla ei kai pyrittykään. Pelti rytisee kun ihmiset jojoilevat välttääkseen niitä sakkoja. Ajavat toistensa perässä, vaihtelevat kaistoja ihan yhtä holtittomasti kuin ennenkin ja niin edes päin. Silti. Pitkä nenä sakottajalle.

Tolkun ihmiset

Somessa kohkataan nyt tästä tolkusta ja tolkuttomuudesta. Tiettävästi Niinistö piti puheen, jonka autuaasti missasin ja siinä käytti tuota sanaparia, tolkun ihmiset. Kun en tiedä, mitä arvon presidenttimme sanoi, en ala puhetta ja tarkoitustaan ruotia kuulopuheiden perusteella. Luottamukseni Niinistön tolkkuun on kuitenkin sen verran suuri, että kehtaan väittää mm. Kirkko ja kaupunki -lehteen piirroksiaan piirtelevän Ville-mikäsennimiolikaan ymmärtäneen tarkoituksen väärin (ei, en laita kuvaa, en edes linkitä sitä tähän, koska en halua enempää sitä tolkuttomuutta levittää).

Tolkku eli järki on tiettävästi positiivinen asia. Järjen käytön pitäisi oleman sallittua, joskaan en aina ole siitä vakuuttunut tässä meidän holhousyhteiskunnassamme. Tolkun ihminen käyttää maalaisjärkeään (jos sitä on), ei kohkaa, ei mene äärimmäisyyksiin vaan ymmärtää, että ihmisiä on erilaisia ja että on eri asia hyväksyä jokainen henkilö henkilönä kuin hyväksyä kaikki mitä ko. henkilö tekee. Tämän kanssa kamppailee tosikoiseni, hilkun vaille 13v, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa ja yhteiskunnassa ja huutaa minulle, etten rakasta häntä, koska moitin hänen käytöstään. Keskenkasvuinen. Aikuisen pitäisi jo tietää paremmin.

Tolkun ihminen ei käännä katsettaan, kun joku pahoinpidellään. Tolkun ihminen ei mene ja pahoinpitele pahoinpitelijää, vaikka tämä kuinka sen ansaitsisi. Tolkun ihminen pyrkii auttamaan, mutta muistaa taata myös oman turvallisuutensa, sillä omistaan(kin) pitää pystyä huolehtimaan. Tai näin itse ajattelen. Näin oma maalaisjärkeni sanoo. Kaipa sekin on kuitenkin jokaisen omien korvien välissä, mitä kohtuulliseksi ja tolkulliseksi määrittää.

X-Files

Revival. Jotain niin hulppean hienoa siinä, että Mulder ja Scully – Duchovny ja Andersson! – ovat palanneet ruutuun ja vieläpä aidosti vanhentuneina, tarina jatkuu eikä ole joku remake. Remake jäisi varmasti katsomatta, mutta tämä, tämä jatkosarja, joka on faniensa ja näyttelijöidensä tavoin kasvanut, aikuistunut, syventynyt, vanhenemisen tuoman insightin ja seesteisyyden myötä. Miten sen parhaiten sanoisi? Matured. Niin sarja kuin sen näyttelijät kuin hahmot kuin fanitkin. Ihan parasta ❤

En tiedä näkyykö tänään hotellihuoneessa keskellä ei mitään telkkarista FOX vai olenko tämän illan jakson suhteen FOX Playn varassa. Jos olen, en tiedä jaksanko valvoa yhteentoista ja katsoa jakson melkein kahteentoista, kun tänään on junailupäivä ja huomenna koulutuspäivä ja junailu himaan. Voi kuitenkin olla, etten malta odottaa katsomista huomisiltaan saakka. Junassahan se olisi hyvä katsoa, mutta rohkenen epäillä, että siellä verkko tai kännykän kaista riittää videon striimaukseen.

MRI

Kohta se taas koittaa, vuotuinen magneettikuvaus. Maaliskuun alkupuolella saan tietää, mitä kasvaimelle päässäni kuuluu. Sanooko se “kas vain” vai onko ihan hiljaa.

Lumesta lumeen

25.1.2016 MarilkaLeave a comment

Kaunis talven ihmemaa tekee kuolemaa. Lunta on monin verroin enemmän kuin kaipaisin, mutta tämä jäinen tihku ja nurkalla kurkkivat plusasteet on paljon huonompi juttu kuin ylenpalttinen lumi (kun sitä nyt kerran on pitänyt näin paljon kertyä). Huomenna kahlataan kai sitten jo loskassa.

Pitihän se lumentulokin tuossa pitkähkön tauon, pari viikkoa tai jotain. Kyllä sitä jo ihan tarpeeksi tuossa olikin, ennen eilistä parinkymmenen sentin lastia. Niin paljon, että teiden varsien ojat oli lunta kukkuroillaan, joten oli vähän vaikea tietää, missä se tien reuna menee ja missä se pettää alta.

Torstaina olin iltasella menossa eräille tutuille entiseen naapurustoon hakemaan tosikoiselle hokkareita. En uusia halunnut ostaa, kun en tiedä tykkääkö niistä sitten lopulta vai ei, joten ostin paikallisesta kirppisryhmästä vähän käytetyt. Minulla oli Meggie mukana, sillä noilla tutuilla on pari mäyristä, joista toisen kanssa Meggie tykkäsi leikkiä kun vielä siellä päin asuttiin.

Pikapiipahdus vähän venyi, kun parkkeerasin auton vähän puolihuolimattomasti tien varteen. Ojan pehmeä lumi imaisi toisen takapyörän. Yritin ottaa vähän eteenpäin, mutten tietenkään siinä muistanut laittaa luistonestoa pois päältä, joten auto suistuikin yhä syvemmälle ojaan. Jätin sen suosiolla sinne ja menin hakemaan hokkareita.

Kerroin tutulleni, että auto on näpsästi ojassa, mahtaisikohan heidän naapurinsa tulla Range Roverillaan apuun, jos kysyn. Oli tuttu vähän epäileväinen, mutta sanoi, että heilläkin on neliveto Subaru, kokeillaan sillä. Odottelin vartin, että miehensä tuli kotiin ja yritettiin sitten saada meidän raskas Mersu ojasta. Ei se ihan helposti sieltä tullutkaan, enemminkin valui vielä syvemmälle.

Ei siinä sitten muuta kuin että soitin hinausauton. Vähän tyhmänä vielä siinä illalla. Olisi pitänyt vaan ottaa vastaan kyyti kotiin ja hoitaa auto ojasta seuraavana päivänä vähän halvemmalla – päivystysaikaan mokomalle ylösvinssaukselle kertyi hintaa sen verran, että mies sai slaagin. Sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta minäkin olen joskus putkiaivo. Tein vaan sen, minkä koin tarpeelliseksi tehdä.

No, auto tuli pelastettua, varsin vähin vaurioin (takapuskurin nurkka vähän otti siipeensä) ja luminen elo jatkuu. Perjantai-iltana jätettiin tyttäret himaan koiravahdeiksi ja käytiin miehen kanssa vähän Stadissa, istuttiin muutama tunti muutaman ystävän kanssa Bruuverissa. Ei ollenkaan hullumpi paikka! Olut oli kuulemma hyvää, ja se Party Tray oli oikein maittava.

Lauantaihin mennessä oli pakkanen jo laskenut lähelle nollaa. Koirille etenkin oikein kiva juttu! Nuo meidän terrierit kun palelee pakkasessa niin että aika vähäiseksi on ulkoilut viime aikoina jääneet. Lauantaina käveltiin niiden kanssa tuonne Daisypuistoon melskaamaan. Ja kyllähän nuo lumikuonot nauttikin 🙂

Onks pakko vaikkei taho?

13.1.2016 Marilka

Luminen ja härmäinen talvi on suunnattoman kaunista katsoa – ikkunan ja kameran linssin takaa – mutta että sinne pitää ihan mennä, pakkaseen ja kylmään (tosin kunnon kuviakaan ei saa ulos menemättä). Vastentahtoisia koiria (tai no, tota toista ei talvi juuri haittaa, mutta pienempi ei tykkää, ei kylmästä eikä tästä lumen määrästä) tarvii viedä ulos tarpeilleen. Melkein tekisi mieli hommata niille talvikuukausiksi hiekkalaatikko himaan. Lunta saa kolata otsa hiessä tunnin ennen kuin pääsee pihasta ulos – ja pakkohan sitä on liikkeelle lähteä kun on pakollisia menoja. Mut onks pakko vaikkei taho?

Juuri nyt ei ole kovinkaan kylmä. Pahimmat pakkaset olivat ja menivät, enkä niitä takaisin toivota. En vaikka siinä onkin jotain kummaa masokistista mielihyvää voida laittaa lämpimämpien paikkojen kavereille naamakirjaan kuvia jäätyneestä maailmasta ja itsestään “pakkasburkha” naamalla, keskellä “talebantalvea”, kuten Hesari tänään kirjoitteli, nauruhermojani kutkuttavasti. Täällä on hei -25 astetta ja tässä sitä vaan porskutetaan! Ollaan me aika sissejä!

Pakkasten väistyttyä joku puhalsi lumisadepilvet meidän suuntaan. Se on ehkä vielä pakkasiakin pahempaa. Lumi on jees, kun sitä on maassa sellaiset max 7 cm tekemässä maailmasta vähän valoisamman paikan, mutta vielä ei tarvitse tarttua lumikolaan, sillä autolla menee kyllä helposti siitä läpi (kunhan se ei ole märkää loskalunta). Tämä tällainen 35-50 cm päivän aikana ei todellakaan riemastuta. Ei pikkukoiraa joka uppoaa sinne kinoksiin auraamattomilla teillä kaulaansa myöten, eikä minua lumikolan varressa. Mies on tietty työreissussa, kun on talven lumisimmat päivät.

Tosikoinen vielä taitaa tykätä. Ehkei se tykkääminen koskaan lopukaan – onhan niitä niitäkin ihmisiä, jotka oikeasti talvesta ja lumesta tykkää. Timmy the isompi koirakin tykkää. Eilen nuo kaksi melskasivatkin tuolla meidän pihan koskemattomassa (ei siis enää niinkään) lumessa hyvän aikaa. Kiva kun on lääniä missä melskata! Meggie juoksi mukana aikansa, kunnes viimein pääsi hangesta kuiville ja säälittävästi väristen pyysi päästä sisälle. Kannoin raasun kotiin.

Tällainen “kunnon talvi” saa toivomaan, että sitä voisi vaan käpertyä peiton alle kunnes on kevät. Ei ehkä edes talviunille varsinaisesti, mutta kirjan ja muiden projektien kanssa. Mielellään viereen takkatuli loimuamaan (meillä ei ole takkaa tosin). Ruuan voisi tilata kotiinkuljetuksena Prismasta. Ei tarvitsisi lähteä minnekään jos ei taho. Enkä minä taho. Niin se ei kuitenkaan mene. Tänäänkin on liikkeelle lähdettävä. On tapaamista päivällä ja yläasteinfoa illalla. Ja mies palautuu reissusta, haen hänet illalla junalta.

On siis pakko vaikkei taho. Elämä on sellaista. Pakot on aika syvältä, mutta kuuluvat tähän normaaliin ihmiselämään. Niin se vaan on.