Author: Marilka

Viidet juhlat, ei yksiäkään hautajaisia

Marilka

Onhan noita hautajaisiakin viime vuosina ollut, välillä on juhlan aika. Tänään niitä olikin kertarysäyksellä roppakaupalla, kuten toisinaan näin koulujen päättymispäivänä on.

Aamu alkoi tänään lauantaiksi aika epäinhimillisesti seitsemän aikaan, sillä tosikoisen koululla piti olla puoli ysiin mennessä. Tosikoisen tosin jo kasin maissa, olihan hän yksi koulun juhlittavista. Faija tuli meille kahdeksan maissa ja käveltiin koulun pihalle odottelemaan kuutosia kunniakujalle. Kiva perinne tuo kuutosten kukitus tuossa koulussa. Esikoinenkin muistaakseni ruusun silloin silloisessa koulussaan sai, mutta ei se ihan näin komea tilaisuus ollut.

Kuutoset saivat kukan kunniakujan alussa ja kävelivät sitten siitä läpi kummi-kakkosensa kanssa käsikkäin. Kakkoset asettuivat omaan ryhmäänsä, kuutoset luokittain omiin ryhmiinsä. Kakkoset lauloivat kuutosille laulun, kuutosten edustajat pitivät puheen. Opettajat lauloivat kuutosille itse sanoittamansa laulun, Ahonlaidan sävelellä. Se oli mainio laulu se 😀 Kuutosten opettajista yksi piti lähtijöille puheen. Otettiin paljon valokuvia. Ja lopuksi kaikki menivät luokkiinsa vanhempineen todsistustenjakoon.

Tosikoinen sai hienon tokarin, siitäkin huolimatta, ettei se koulunkäynti aina ihan kybällä ole kiinnostanut. Ja mainion sanapilven, johon luokkakaverit olivat kirjanneet tytön hyviä puolia – jokaiselle sellainen oli tehty. Rohkea, räiskyvä, hauska, ketterä, omaperäinen, iloinen, ihana. Violetti-tukkainen tyttöni. Erottuu kyllä joukosta väripilkkuna 🙂

Siitä pakollisten kuvaussessioiden jälkeen tyttö lähti isänsä kanssa käymään siellä-kotona ja minä käppäilin faijan kanssa takaisin meille, missä esikoinen laittoi itseään valmiiksi omaan juhlaansa. Tyttöpoikaani selvästi vähän ahdisti, olihan tämä eka kerta kun silleen selkeästi sijoittautui poikien joukkoon pukeutumisellaan – kontrasti juhlassa on vähän isompi kuin arjessa, kun kaikilla tytöillä on mekot. Farkut, sininen paita ja siihen sopiva mirri. Oikein tyylikäs komea nuori.

Ajettiin esikoisen koululle, missä vuorossa siis ysien juhla. Siellä istui yhteiskoulun salissa koulun ysit ja ekat, sekä välistä sen koulun kuutoset. Ysit lauloivat ja pitivät puheen, vararehtori piti tietenkin yseille puheen ja sitten jaettiin ysien päättötodistukset ja stipendit. Ekat ojensivat kullekin vuorollaan ruusun. Esikoinen sai niinikään hienon tokarin, ja ilahtui suuresti, kun sai äidinkielen ja draaman stipendin. Vallan ansaitusti! Hieno oli sekin juhla.

Esikoinen tuumas, että paras päivä ikinä, kun koulun ikeestä pääsi. Syksyllä sitten lukioon, mutta ensin kesäloma.

Tosikoinen läks jälleen isänsä mukaan sieltäkin, esikoinen tuli kotiin vaihtamaan vaatteet ja pakkaamaan over-night-repun; isänsä vei Nurmijärvelle kavereille koulunloppumista juhlimaan. Itse lähdin liikkeelle kohti seuraavia juhlia muutaman pitstopin kautta. Hain postista “pikakirjeen” joka osoittautui aika isoksi laatikoksi, joka sisälsi paljon pakkauspaperia ja NHL-lippiksen esikoiselle. Hain kukkatalosta kolme ruusua – yhden kullekin ylioppilaalle ja yhden yhdelle ysin päättäneelle. Hain Alkosta pullon Möet&Chandonia lahjaksi ystävälleni.

Ajelin Lohjan suuntaan kummityttöni ylioppilasjuhliin keskenäni, mutta palasin sieltä tosikoinen mukanani. Siellä oli vanhoja tuttuja kaukaa vuosien takaa, ihmisiä joita en ole vuosikausiin nähnyt. Tervehdin ylioppilaan hujopiksi venähtänyttä veljeä, jonka viimeksi olen nähnyt varmaan viitisen vuotta sitten eräissä rippijuhlissa, että oletpas sinä venähtänyt pitkäksi. Kundi katsoi alas minuun päin ja kysyi: “Kuka sä taas olitkaan?”

Kiva oli juhlissa käydä, onnittelemassa niin ylioppilasta kuin ysin päättänyttä siskoaan kuin vanhempiaankin.

Ajelin takaisin himaan, tosikoinen siis tällä kertaa minun kyydissäni. Meillä oli toisetkin ylppärit, joihin mennä. Naapurin poika pääsi niinikään ylioppilaaksi, joten suunnattiin tuohon aidan toiselle puolen nostamaan malja pojalle ja vanhemmille. Sinne tuli mieskin vähän perässä hetkeksi aikaa, koirien kanssa. Ja naapurin mies kävi hakemassa meidän autotallista loput skumpat, jotka oli siellä jääkaapissa. Tosikoinen livisti jossain välissä kotiin vaihtamaan vaatteet ja hengailemaan kaveriensa kanssa.

Kuuden maissa hipsittiin takaisin aidan tälle puolen ja vaihdoin mekon ja korot farkkuihin ja tennareihin ja lähdettiin illan viimeisiin, grilli-juhlinakin mainostettuihin ystäväni synttäri- ja valmistumisjuhliin. Koirat jäivät yksin himaan nuorison ollessa tiessään, joten tiesin jo valmiiksi, ettei niissäkään juhlissa kovin pitkään olla. Ne olivat kuitenkin päivän parhaat ei-koulu-juhlat, sillä siellä oli ystäviä eikä vain tuttavia, joiden kanssa jutella.

Ysin maissa lähdettiin himaan karvavauvojen luo. Olo alkoi olla jo aika väsynyt. Vielä koirien kanssa lenkki ja sitten sängylle koneen ääreen. Päällimmäisenä ajatuksena yhä, että mulla todella hienot nuoret ❤

Ai minäkö keski-ikäinen

Marilka

Kodin kuvalehden lukijat (joihin en muuten itse kuulu, vaan löysin tämänkin, arvaat varmaan, naamakirjan seinältä, ikiteinien mainiosta ryhmästä “Olin teini 80-luvulla”) listasivat keski-iän merkkejä. Täytän kohta 41 joten kai minä keski-ikäinen olen, vaikkei minusta ikinä tulekaan yhtä vanhaa kuin vanhempani olivat ikäisenäni 😉 Olen tällai cooli vähän rebel teinimutsi, jolla on teinilapset. Anteeksi, jos en ole heille paras mahdollinen roolimalli. Enivei, katsotaan kuin osuu:

1. Hämmästelet itseksesi, että hammaslääkärisi ja pomosi ovat sinua nuorempia – pomoni ei ole, eikä yleensä hammaslääkäritkään. Tai ehken vain tajua sitä 😉

2. Alokkaat armeijavaatteissaan näyttävät lapsilta – nojuu, kuin ottavatkin sinne sellaisia lapsia nykyään!

3. Yöllä tyynyn poskeen painama rantu on näkyvissä vielä työpaikallakin – ei mun tyyny mitään paina 😮

4. Sinua alkaa hihityttää kummallisissa tilanteissa, kuten koulun tai päiväkodin vanhempainillassa: “Huomaakohan kukaan, että vain teeskentelen aikuista?” – hih, minä kun en yleensä vaivaudu edes menemään niihin teeskentelemään. Saman infon saa ilmankin.

5. Jos joudut mihinkään yökerhon tapaiseen, ensimmäinen ajatuksesi on: karsea meteli, eihän täällä voi edes jutella – yökerhot eivät ole enää minua varten. En jaksa valvoa niin myöhään.

6. Mietit vakavissasi, haluatko tehdä nykyistä työtäsi eläkeikään saakka – satunnaisesti juu. Kun haluaisin niin kovasti vain kirjoittaa.

7. Olet yrittänyt selittää lapselle tai nuorelle matkakirjoituskoneen, kasettisoittimen tai lankapuhelimen toimintaa -monesti, jo kauan ennen kuin olin keski-ikäinen.

8. Alat päästellä ähkäisyjä, jos teet jotakin fyysisesti kuormittavaa, kuten nouset nojatuolista ylös – eh joo, se on toi selkä nimittäin.

9. Olet huolissasi vanhempiesi ikääntymisestä ja jaksamisesta – vain toisen, toinen kun on jo kuollut.

10. Olet huolissasi lapsistasi – tokihan vanhemmat on.

11. Muistat ostaneesi kioskilta ”markalla kaikkia irtokarkkeja sekaisin” – ei kun markalla tota ja viidelläkyt sentillä noita ja…

12. Tajuat, että tuulitakki on oikeastaan aika kätevä kaupunkivaate – en tod lähde kuin metsään ja koiralenkille “tuulitakissa” (lue: kunnollinen goretex-rotsi).

13. Riemastut, jos joku kysyy sinulta papereita. Kerrot siitä kaikille Facebookissa ja saat paljon tykkäyksiä – siitä on jo vuosia kun tuota viimeksi tapahtui…

14. Ostat suurimman osan vaatteistasi, kengistäsi ja kodintarvikkeistasi Prismasta tai Citymarketista, koska se on niin kätevää – enpä osta.

15. Ajattelet, että 1990-lukuhan oli juuri äsken. Sitten tajuat, että siitä on kaksikymmentä vuotta – tämä pitää paikkansa. Pari vuotta sitten esikoinen katsoi minua vinoon kun ihmettelin miten kavereidensa kanssa kommunikoi jos kert ei soita eikä tekstaa. “No daa, snappi, wappi ja sen sellaset. Kukaan enää mitään tekstareita lähetä!” “Ööö, mä lähetän… eikä se nyt niin vanha teknologia edes ole.” ??? “Niinno joo, onhan se vanhempi kuin sä…”

16. Tunnet syvää helpotusta, kun lääkärin vuositarkastuksessa ei löydy mitään vakavaa – en mä sinänsä mitään vakavia normitarkastuksista odotakaan, lähinnä olen huolissani pääni vuositarkastuksista; ei tosin ole sen akustikusneurinoomani rippeetkään onneksi kasvaneet leikkauksen jälkeen 🙂

17. Kulutat ravintolassa enemmän rahaa ruokaan kuin juomaan – comme si comme ca. En vältsisti.

18.  Muistat edelleen parhaan lapsuuskaverisi perheen lankapuhelinnumeron. Se on viiden tai kuuden numeron mittainen – Kuuden numeron mittainen oli, varppina, muttei minulla kyllä siitä mitään muuta hajua enää ole. Omani ja isovanhempieni numerot muistan kyllä.

19. Muistat ainakin yhden Kekkos-vitsin – montakin.

20. Huomaat ajattelevasi, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet – ja parhaimmillasi suorastaan vastustamaton – en ainakaan halua olla mitään muutakaan. Paitsi ehkä vähän.

Pisara jos viimeinenkin – kirjoitus 6 vuoden takaa

Marilka

Facebook aina välillä heittelee noita muistoja seinälle. Ja kun on ollut naamakirjassa riittävän pitkään edes semi-aktiivinen, niitä riittää joka päivälle. Tämän päivän muistoista (joista naamakirja tosin tarjoili vain parin vuoden takaisia kuvia Las Palmasista, missä silloin oli mutsin elämänjämiä paketoimassa) löytyi noteihin kirjoittelemani pieni tarina siitä, mitä kuusi vuotta sitten tänään tapahtui Mazdalle(ni), joka sitten vain muutama viikko tämän jälkeen vaihtui ihquksi Honda Civiciksi (yhäkin lempiautoni kaikista, joita olen ikinä ajanut). Puoli vuotta ennen avioeroa, aikana jolloin yritin epätoivoisesti pitää kiinni siitä, että kyllä siitä avioliitosta vielä jotain tulee. Tuli siitä, tuhkaa ja kyyneleitä lopulta.

“Lähdetään nyt vaikka siitä, että on pms. Ja siihen lisätään viikonlopun valvomisesta ja alkuviikon lyhyistä öistä kertynyt väsymys. Soppa olisi valmis ihan ilman oikeita potutusaiheitakin, mutta kun soppaan lisätään normi-harmitusten päälle vielä niitäkin, keikahtaa koko kattila nurin kovin kovin helposti. Ei se yksi pisara mitään, eikä vielä toinenkaan. Mutta riittävän monta pisaraa lyhyen ajan sisään tuntuu sateelta ja aiheuttaa tulvan.

Suurin osa tämän sateen pisaroista on asioita, joista en vain voi kirjoittaa. Ei, ne eivät liity perheeseen mitenkään. Sanotaan vaikka, että ne ovat työni tämänhetkisiä stressitekijöitä. Niitä töissä aina välillä on, kuten kaikki työelämässä olevat tietää. Joskus niitä on enemmän, joskus vähemmän. Joskus ne ovat isompia, joskus pienempiä. Joskus ne rassaavat enemmän, joskus vähemmän. Juuri nyt, noh, ne rassaavat enemmän.

Soppakattilassa oli siis jo aika monta pisaraa siinä vaiheessa kun autoni päätti olla käynnistymättä. Olin hakemassa tosikoista kaverin luota synttäreiltä, vain tuosta vajaan kilometrin päästä, joten kävelläkin olisi voinut, mutta olin autolla, koska lähdin himasta niin myöhään. Ja koska se on jonkinmoinen tottumus… Oltiin tyttären kanssa autossa, autossa oli virta päällä, vaiensin stereot. Käänsin avainta starttiasentoon, jolloin stereotkin sammuivat, mitään ei tapahtunut. Startti ei inahtanutkaan.

Ajattelin ensin, että akku olisi tyhjä. Mutta kun avasi oven, sisävalo syttyi ihan kauniisti palamaan. Ajattelin myös, että koska startti on joskus reistannut ennenkin – tosin silloin aina pitänyt sellaista rahisevaa luistamisääntä – ei hätä ole tämännäköinen, pidetään pieni paussi ja yritetään uudestaan, kyllä se siitä. Mutta kuinka ollakaan, ei mitään. Kurkkasin huvikseni moottoritilaan, ainakin hihnat tarkistaakseni, siellä kaikki näytti normaalilta – ei sillä että olisin paljon hihnoja enempää sieltä osannut tutkaillakaan 😉

Tosikoisen kaverin vanhemmat tulivat silloin pihalle jo kyselemään auto-ongelmastani. Aikamme siinä ihmeteltiin ja puhuttiin, minkä seurauksena päätettiin kokeilla mäkistarttia. Enhän minä koskaan ole sellaista ennen joutunut tekemään, en aja mitään amisautoja 😉 Paitsi kai nyt… haluan pari vuotta vanhan (tai tietty mieluummin uuden, mutta…) Honda Civicin! Työnnettiin auto kulman taakse alamäkeen, kakkosta silmään ja kytkintä ylös mäessä. Mutta ei mitään. Kytkin rahisi, moottori ei sanonut mitään. Ja jarrukin alkoi olla huolestuttavan raskas…

Ei siinä sitten mitään, hinaus ja huoltoon, tuumasin rullaillessani auton parkkiin pienelle hiekka-alueelle mäen alla. Onneksi oltiin kävelymatkan päässä kotoa, sillä minulla ei tietenkään ollut edes kännykkää mukana, reissunhan piti olla vain pikapyrähdys hakemaan tosikoinen himaan. Sapettihan se silti, se sellainen tämäkin tässä vielä, koko maailma on minua vastaan -tunne vyöryi uhkaavasti päälleni. Mutta vielä jaksoin vääntää vitsiä asiasta tosikoisen kaverin isälle, joka tarjoutui heittämään meidät kotiin lyhyestä matkasta huolimatta.

Tultiin kyydillä himaan, pyysin miestäni tilaamaan niin huollon kuin hinauksenkin (joka menee vakuutuksesta sentään), kun on tottuneempi noita autoasioita hoitamaan. Jotenkin saatiin siitä kunnon sanaharkka aikaiseksi – ehkä peeämässäni tai väsymykseni tai soppakattilani uhkaava täyttyminen tai ihan vaan ajatus siitä, että olen viikonlopun yksin kotona autottomana, tai mikä lie, sai minut ryöpsähtämään ja sen kattilani kaatumaan.

Mielenrauhani palauttamiseksi lähdin siitä sitten kävelylle. Poikkesin autoni luona vielä kerran starttia kokeilemassa, ei inaustakaan. Jatkoin matkaani tuonne järvenrantaan istumaan, veden äärelle luonnonrauhaan, missä laineet liplattelivat, linnut lauloivat ja kalat hyppivät pintaan. Rauhan rikkoi vain lentokoneiden tauoton pörinä yläpuolella – laskeutumiskaarros meni taas tänä iltana meidän päältä – ja miinaharavan piipitys! Isä ja pieni poika siinä etsivät rannassa aarretta tai miinaa tai mitä lie metallinpaljastimella, joka piipitti koko ajan poitsun lapiosta.

Aikani siinä istuin, merta vähän kaivaten, mutta tuo järvenrantakin teki tehtävänsä ja mieleeni palasi taas rauha ja hyvä mieli. Kaikki järjestyy, maailma ei kaadu autoon eikä mihinkään muuhunkaan. Se on vain elämää. Lähdin kävelemään kotia kohti ja matkallani poimin kimpun kukkia keittiön pöytää koristamaan.

Mutta miksi alkukesän kukat ainakin täällä päin maailmaa on 90% keltaisia?”

Herkullisia kirjoja

Marilka

Silloin joskus kauan sitten nuoruudessani kaikki kaverit lukivat Viisikoita. Yritin kerran itsekin ja taisin minä sen yhden lukea loppuun asti (kynnykseni jättää kirjoja kesken on ollut korkea siitä asti kun ylipäänsä pääsin lukemisen makuun). En kuitenkaan sen koommin katsonut Viisikoihin päinkään. Seikkailu jäi ruokailun jalkoihin. Viisikko söi vähän väliä. Sardiineja ja mitä nyt sitten, jotain purkitettua kamaa. Minua ärsytti.

Kirjoissa syödään toki välillä, ihan niinkuin elämässä. Viisikoissa se oli minusta vähän ylikorostunutta – ja lisäksi jotenkin se safkakin niin proosallista – ja se häiritsi lukukokemusta. Minkään muun kirjan kanssa ei ole samaa tullut eteen. Sen sijaan aika moni kirja on jättänyt jälkeensä sellaisia ehkä vähän romantisoitujakin fiiliksiä siitä, mitä kaikkea pitäisi saada joskus maistaa. Etenkin, kun niin paljon luen jenkkikirjallisuutta ja toisaalta ruokakulttuuri on erilainen ja toisaalta täältä maailmannurkasta ei edes ole aina ollut saatavilla niitä kirjoissa kuvailtuja herkkuja.

Kymmenen viime vuoden aikana olen päässyt matkustelemaan jonkinkin verran, mikä on mahdollistanut monta kirjoista tuttua makuelämystä. Suomessa kauppojen valikoimat ovat samaan aikaan kansainvälistyneet ja viimeiset reilut viisi vuotta olen ollut yhdessä jenkkimieheni kanssa, mikä on lisännyt kotiruuankin kansainvälisyyttä – ei vain jenkkikulttuuria vaan vähän ympäri maapallon cuisine, kun yhdessä kokataan.

Yksi kaikkein prominenteimmista jutuista, joita välttämättä halusin päästä maistamaan, oli Dunkin Donuts ja erityisesti niiden Boston Cream. Lempikirjailijani Janet Evanovichin Stephanie Plum -sarjassa syödään myös paljon, ja aika lailla huonosti. Donitseja, pizzaa, meatball subeja ja Cluck in a Bucketin rasvaisia kanankoipia. Ja kaikkea aina paljon. Päähenkilö ei silti liho. Siihen ansaan en ole pudonnut, mutta Boston Cream on Stephin lempidonitsi ja kun Berliinissä viimein melkein kuusi vuotta sitten törmäsin Dunkin Donutsiin, pitihän se maistaa.

Olin pettynyt DD:n donitsitaikinaan ja donitsin kokoon. Se oli pienempi ja rasvaisempi kuin Arnoldin vastaava. Cream oli kuitenkin taivaallista! SE oli paljon Arskan vastaavaa parempaa. En kuitenkaan juuri harrasta donitseja, joten eipä ole toiste tullut piipahdettua Dunkinissa, edes silloin kun sellainen on ollut nenän edessä.

Kuten kirjoitin, noissa Evanovicheissa syödään paljon. Eikä vain noissa Plumeissa vaan kaikissa Evanovicheissa. Se ei silti minua haittaa, sillä niissä syöminenkin vie tarinaa eteenpäin. Donitsien lisäksi ei kuitenkaan oikeastaan ole mitään muuta sellaista niistä jäänyt mieleen, mitä välttämättä haluaisin maistaa. Marinara saucen opin niistä, mutten ole koskaan vaivautunut tekemään. Pot roast & green beans on sieltä tuttu ja sitä comboa on miehen kanssa joskus syöty; perusjenkkiruokaa.

Toinen kirjasarja, joka näin äkkiseltään tulee mieleen aiheen puitteessa, on Patricia Cornwellin Scarpetta-sarja, johon tosin ihan muista syistä kyllästyin jo vuosia sitten. Kirjat menivät raskaslukuisiksi ja alkoivat pyöriä lähinnä Scarpettan pään sisällä. Scarpettalla on italialaiset juuret, ja kirjoissa onkin paljon italialaista ruokaa. Pastaa ja sen sellaista. Jotain vaikutteita muistan niistä ottaneeni silloin kun vielä pastaa söin, mutta isoin juttu niistä kirjoista on grillipizza. Nythän Suomessakin myydään grilliin laitettavia pizzakiviä ja meilläkin tietenkin sellaisia pari on, ja onhan sitä grillipizzaa sitten kokeiltukin. Hyvää siitä tuli.

Kymmenkunta vuotta sitten reissattiin autolla Euroopassa ja silloin tuli testattua sellaiset jenkkiketjut kuin KFC ja Burger King. Silloin olivat kumpikin minulle vielä ennestään tuntemattomia juttuja ja etenkin tuo KFC tuntui joltain mystisen hienolta, kun ei sitä broiskua kukaan suomessa öljyssä paistanut. Olihan se hyvää juu. Stadista löytyvä Southern Fried Chicken on myös hyvää. Ei nyt kuitenkaan satumaista. Kirjojen ruuat saa jonkun hassun hohdon ylleen, kun ne on jotain ennestään tuntematonta.

Evanovichin Full-sarjaa sen sijaan on kiittäminen kahvinjuonnistani (ainakin osin 😉 ). Full Housessa yksi päähenkilöistä juo jatkuvasti Frappucinoja ja sen innoittamana minä, joka en silloin siihen aikaan joskus yli kymmenen vuotta sitten kahvia ollenkaan juonutkaan, tilasin WTC:n kahvilassa Frappen, kun sellainen listalta löytyi. Jääkahvihan se, slush suorastaan, ja tykkäsin mausta. Siitä lähti kahvinjuontini. Jäälatte, sitten latte, sitten cappucino. Espressopohjaiset kahvit maistuu.

Minulle on ihan fine, jos kirjojen henkilöt eivät syö. Ihan niinkuin eivät ne ikinä käy WC:ssäkään. Jos luen kirjoja, joissa syödään paljon, alkavat omatkin mieliteot jyllätä pahemmin. Silti rakastan Evanovicheja. Olkoon ne nyt sitten poikkeus joka säännön vahvistaa. Oli muuten hauskaa, kun kerrankin meni niinpäin, että olin jo ehtinyt syödä jotain, mistä tehtiin pieni numero eräässä kirjassa. “A couple of steaks with a couple of eggs, over and easy. […] Egg yolk is nature’s steak sauce.” Amen to that!

Painonhallinnan filosofiaa

Marilka

Jo vuosia sitten, pian yhdeksän vuotta sitten, löysin vähä-hiilihydraattisen ruokavalion. Olin sitä edeltäneinä vuosina jo onnistunut laihduttamalla laihduttamaan raskauskilot pois, viitisentoista kiloa, ja olin kutakuinkin samassa kuosissa kuin ennen kuin aloin esikoista odottaan. Kutakuinkin samassa kuosissa, jossa olin ollut siihen (raskauteen) astisen aikuisikäni. Reilut kymmenen kiloa ihannepainostani, jota en uskonut edes voivani saavuttaa. Niin, ja hiipihän ne kilot siinä parin vuoden sisällä takaisinkin, tai siis ainakin viisi kiloa. Syksyllä 2007 olin siis itse asiassa noin 17 kilon päässä ihannepainostani.

Se ei ollut minulle mikään tietoinen valinta. Siinä vaan kävi niin. Työpaikkani alakerrassa aloitti uusi ravintola, joka tarjosi mahtavan salaattipöydän buffan yhteydessä ja huomasin täyttäväni lautaseni niillä herkullisilla kasviksilla niin ettei oikeastaan edes jäänyt tilaa kuin liha/kana-palalle ja ehkä ihan pienelle määrälle pastaa tai perunaa. En ollut koskaan nälkäinen, en koskaan kokenut jääväni mistään ruuasta paitsi, mutta aloin laihtua. Aloin miettiä miksi, ja koska toki oli karppauksesta lukenut, tajusin, että sehän se syy oli. Valinta muuttui tietoiseksi siinä vaiheessa ja vähitellen jätin kaiken pastan, perunan ja vaalean leivän pois turhakkeina.

Vuosia olin ihannepainossani plusmiinus muutama kilo. Painoni oli yrittämättä tasapainossa tasapainoisella ruokavaliolla, jossa ei ollut sijaa vehnälle, perunalle, pastalle, riisille ja sokerille kuin ihan satunnaisesti ja kohtuudella. Liikuin vuosia todella paljon, eikä minun tarvinnut vahtia syömisiäni, sillä ruokatottumukseni olivat hyvät ja liikunnan ansiosta kulutin kaiken senkin hyvän energian.

Viimeisten parin vuoden aikana painoni on alkanut hiipiä taas ylöspäin eksponentiaalisella käyrällä. Syitä voinee luetella monta: liikun nykyisin paljon vähemmän kuin ennen, hormonitasapainoni on keski-iän myllerryksessä, parin vuoden takaisen leikkauksen jälkeen on elimistössäni ollut kaikenlaista kummallista ja kilpirauhanenkin toimii vähän vajaalla. Syillä ei oikeasti ole mitään väliä. Niiden taakse on helppo mennä ja olla sitä mieltä, että en minä sille mitään voi, että paino vaan nousee. Syön niinkuin ennenkin ja silti se nousee.

Tosiasia on, etten syö ihan niinkuin ennenkin. Olen yhä syönyt aika vähä-hiilarisesti, mutta olen ollut lepsumpi karkin suhteen ja leivän suhteen ja mitä nyt kaikkea. Olen useaan otteeseen koittanut löytää sitä vanhaa tuttua tasapainoa, jossa voin syödä niitä vähän ja voida silti hyvin, mutta se ei ole tepsinyt. En ole ensinnäkään osannut pitäytyä keskitiessä vaan milloin milläkin verukkeella antanut itselleni erikoislupia. Toiseksi, edes se keskitie ei tällä hetkellä taida riittää kuin korkeintaan ylläpitämään painoa, pysäyttämään nousun. Ja se on vasta alku.

Valittaminenkaan ei juuri auta. Ihme-dieetti (saa syödä mitä vaan ja odottaa ihmettä) ei juuri auta. Pari viikkoa sitten sunnuntaiaamuna marisin taas ääneen asiasta ja mies lopulta sanoi minulle: “I can guarantee you that if you leave sugar and alcohol from your diet, you WILL lose weight.” Suivaantuneena (tiedättehän, kaikki ne itsesuggestiiviset vakuuttelut, ettei ylipainoni ole omaa syytäni sysättiin juuri syrjään ja se suututtaa) sanoin, että ok, annan sille kuukauden. Viisi viikkoa. Syntymäpäivääni saakka. Katsotaan mitä tapahtuu.

Sen sunnuntain vielä annoin itselleni armoa. Join vähän simaa ja illalla yhden lonkeron. Maanantaiaamuna, lupaukseni mukaan, jätin ruokavaliostani kokonaan pois sokerin (ei tarkoita esim. hedelmissä olevaa luontaista sokeria), alkoholin (ok, olen yhden pienen lasin kuivaa punkkua itselleni kerran tänä aikana suonut) ja samalla vedin vehnän, leivät ja muut valkoiset hiilarit nollalinjalle. Kuitupuolen hoitaa lusikallinen pellavarouhetta päivässä (maustamattoman jugurtin ja sokeroimattomien vadelmien kanssa) ja satunnainen ruisleipä ja siemenet, sekä se mitä pavuista ja vihreistä kasviksista tulee. Kerran on mieli tehnyt jäätelöä, mutta kun en löytänyt sokeritonta, jätin syömättä ja näin siitä seuraavana yönä unta. Muuten on ollut helppoa.

Mistä päästään viimein siihen filosofia-osuuteen. Lopultakin laihtuminen on hyvin yksinkertainen yhtälö. Syö vähemmän kuin kulutat. Jos haluat syödä enemmän, liiku enemmän jolloin kulutat enemmän. Muuta virkaa ei liikunnalla oikeastaan laihtumisen suhteen olekaan. Toki se on terveellistä ja hyväksi, kiinteyttää kroppaa ja nostaa yleiskuntoa ja lihaskuntoa ja whatnot. Mutta yksinään se ei laihduta.

Kaikki ne laihtumiskonstit ja kikat ja lääkkeet ja muut on oikeastaan kehitetty siksi, että useimmat meistä (joilla painonhallintaongelmia on) tykkää syödä enemmän kuin vartalo tykkää kuluttaa, eikä mistään haluaisi luopua. Kuten ihme-dieetissä, pitäisi saada syödä niinkuin ennenkin, joku muu maaginen keino siihen lihomisen pysäyttämiseen ja painon putoamiseen pitäisi löytää. Kun ei toi naapurin Riittakaan liho. Mulla täytyy olla jotain kropassa pielessä, kai siihen joku lääke on!

Yksi helppo tapa syödä vähemmän kuin kuluttaa on vähentää hiilihydraattien määrää ja välttää ennenkaikkea valkoista sokeria ja tärkkelystä. Niissä on montakin haittaa. Ensinnäkin ne muuntuvat elimistössä kaikkein helpoiten rasvaksi, jos ei niitä polta heti (ei, rasva ei siirry rasvana ihon alle). Toiseksi ne turvottavat. Kolmanneksi ne vaikuttavat kylläisyyskeskuksen toimintaan. Runsaasti (tai meillä joillakin jopa ihan vaan vähän) nopeita hiilihydraatteja sisältävä ruokavalio aiheuttaa sen, ettei ikinä tunne itseään kylläiseksi, joten sitä sitten vaan puputtaa ja syö lisää. Silloin kun elin vähän tiukemmin hiilarien suhteen, huomasin eron jo ihan parin päivän lepsuilun jälkeen.

Nyt kun olen ollut 2½ viikkoa tällä “dieetillä” jota sokerittomaksi kutsun, vaikka siihen paljon muutakin sisältyy, olen huomannut, miten annoskoot ovat itsekseen pienentyneet, miten minun ei jatkuvasti tee mieli syödä jotain, miten en tunne itseäni jatkuvasti nälkäiseksi, ja miten saatan lopettaa syömisen lyhyeen, koska olo on jo kylläinen. Mielitekosyöminen on poissa ja syön vain saadakseni ravintoa. Ei siis tarkoita sitä, ettenkö nauttisi yhä hyvästä ruuasta. Sitä ei vaan tarvitse olla paljon tekemään minut tyytyväiseksi. Veden juonti (mikä pistää aineenvaihduntaan liikettä) puolestaan on taas itsekseen lisääntynyt.

Muutamaan otteeseen olen rutissut, etten minä silti mitään tuloksia huomaa. Ensimmäisiin pariin viikkoon en huomannutkaan. En löytänyt vaakaani kun tämän aloitin, mutta retrospektiivisesti veikkaan, että ensimmäisten parin viikon aikana putosi ehkä pari kiloa nestettä, kun turvotus hävisi.  Viime viikolla löytyi vaakani ja siitäkin on pudonnut kilo. Siis viime viikon lukemasta, ei vaa’asta.

Painonhallinta on viime kädessä kuitenkin valintoja. Valinnat on joskus vaikeitakin, eikä ne ole samat kaikille, sillä ihmiset ovat yksilöitä, vaikka tiede tykkääkin toisin väittää (onhan helpompi muodostaa mediaaneista sääntöjä kuin tunnustaa, että variaatioita on vaikka kuinka). Tämä malli toimii itselläni, joskin vähän harmitti alkuun, ettei kultaisen keskitien sääntöni enää toiminutkaan vaan jouduin laittamaan kovat piippuun. Ei sen kuitenkaan väliä. Jos tällä tiellä jaksan pysyä, pääsen takaisin sinne missä pitäisi painoni suhteen olla. Juuri nyt en tiedä miksen jaksaisi. Hetki on oikea.