Lauantaiaamu. Ei voi puhua rauhallisesta viikonloppuaamusta, vaikkei aivan kukonlaulun aikaan tarvinnutkaan herätä. Kiire tuli, kun yritettiin luotsata lapset aamupesulle ja lähtövalmiiksi kymmeneksi. Vähän siitä myöhästyttiin, mutta Kulttuuritalolla oltiin sentään ajoissa. Yhdeltätoista oli esikoisen kenraaliharkkojen lava-aika ja sitä ennen piti vaihtaa vaatteet. Perään sitten puoli kahdeltatoista lavalle pääsivät pikku-pingviinit, tosikoinen joukossaan. Kenraalit menivät hienosti, kyllä he ovatki suloisia pieniä tanssijoita!

 

Kenraalien jälkeen kiidimme kotiin, pikainen (ja hiukan epätoivoinen) yritys saada lapset syömään jotain ja vaatteiden vaihto. Kiire tuli taas, mikä oli odotettavissakin, mutta oltiin sentään ajoissa tyttöjen pikkuisen serkkuvauvan ristiäisissä. Ristiäiset olivat mukavat ja tyttö sai kauniin nimen. Meidän tytöt olisivat voineet käyttäytyä vähän paremminkin, mutta näkyvissä oli jo aamupäivän juokseminen ja tanssikoulun kevätjuhlan jännittäminen.

 

Ristiäisten jälkeen kotiin, jälleen vaatteiden vaihto ja loppuilta vietettiin tyttöjen isompien serkkujen ja isänsä luona. Lapset pomppivat trampoliinilla ja välillä olivat villihevosia.

 

Sunnuntaiaamu. Muilla sentään ei kiire, mutta minä yritin saada itseni ovesta ulos jo yhdeksältä. Auto Kultsan pihalle ja spåralla Finlandiatalolle. Päivän ensimmäinen tanssiesitys Naisten Kympin alkushowssa – ja ahtaalla pienellä lavalla meni rytmit pieleen alussa. Loppu sujui mallikkaammin, alkuosalle ei oikein voinut kuin nauraa (kun sitä videolta katsottiin). Ei onneksi elämästä ja kuolemasta kysymys!

 

Hetkeksi jäin vielä katsomaan setätätejä eli Osku Heiskasta ja Jarkko Valteeta, sitten kaverin kanssa pyörähdys Maailma Kylässä -festareilla Kaisanimessä. Se päivän leisurely hetki upeassa auringonpaisteessa (enkä edes tajunnut, että hartiat ja dekoltee vähän paloivat). Sitten soi puhelin. Leppoisa vapaa-aikani ennen kevätjuhlaesityksiä loppui kuin leikaten.

 

Mies siellä soitti. Oli matkalla viemään lapsia synttäreille HopLopiin, kun armas Mazdamme otti ja levisi, taas! Ajoivat moottoritietä, kun tuulettimen hihna posahti. Esikoinen kuulemma takapenkillä rukoili, että pääsisivät seuraavasta rampista ylös Keimolan Nesteelle ennen kuin akku hyytyy – ja pääsiväthän he. Miehen ja lasten matka jatkui taksilla, sillä välin kun minä syöksyin ratikalla Kultsalle ja ajoin HopLopiin hakemaan miestä.

 

Mies toi minut takaisin Kultsalle, jotta ehdin omaan esitykseeni siellä ja ajoi takaisin HopLopiin noutamaan lapset synttäreiltä ja taas takaisin Kultsalle illan näytökseen, missä lapsetkin viimein esiintyivät. Vaatteiden vaihtoa, esityksen katsomista, omia tanssiesityksiä. Välillä katosi tosikoinen, välillä esikoinen. Tajusin kotimatkalla, että olin Finlandiatalolla syödyn lounaan jälkeen syönyt peräti yhden ruisleivän. Oli jo vähän nälkä…

 

Tanssit menivät kuitenkin hyvin. Me paikattiin se, mitä kympissä tuli mokattua, ja lasten esitykset – noh, ne pienet on aina yhtä hellyyttäviä (joskaan en tosikoista edes tunnistanut sieltä, kaikki pingut olivat niin samannäköisiä…) ja esikoisen esitys meni hienosti 🙂 Sen verran itsekritiikkiä tuli, että alun askeleet eivät kuulemma menneet nappiin. Eipä sen virheetöntä tarvitse ollakaan. Hienoa on, että uskaltaa (ja tykkää!) esiintyä.

 

Mies ja tytöt joutuivat (alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen) vielä odottelemaan minua näytöksen loppuun asti, vaikka meni hiukan yli kahdeksaan. Pahuksen auto! Kyllä oli väsynyttä sakkia. Tosikoinen sängyssään illalla rutisti minua kaulasta ja sanoi unisella äänellä: "Mä en jaksa enää tanssia sitä pingviinitanssia!" Johon lohdutin, että ei tarvitsekaan, juhla on ohi ja tanssitunneistakin kesäloma.

 

Kun vielä alkaisi loma töistä ja hoidostakin. Tytöillä tj. 3 viikkoa, minulla 5.

Tieto lisää tuskaa. Milloin mitäkin tuskaa, varmaankin, minun kannaltani tällä haavaa on kysymys tietämättömyyden tuskasta. Mitä enemmän tiedän, sitä enemmän tiedän myös, mitä en tiedä ja sitä enemmän löytyy uutta, mitä pitäisi tietää, ainakin mitä minun omasta mielestäni pitäisi tietää. Vielä jokin aika sitten oli tyytyväisen ignorantti monen asian suhteen, jotka nyt tuntuvat välttämättömiltä tietää.

 

Mennään aikaa muutama kuukausi taaksepäin. Tiesin monin verroin vähemmän kuin nyt. Enkä edes ajatellut, että minun pitäisi tieää niin kamalan paljon enempää. Tiesin riittävästi suoriutuakseni työstäni paremmin kuin hyvin. Jos vastaan tulikin kysymyksiä, joihin en osannut vastata, monista niistä saatoin heti todeta, ettei minun edes tarvitse tietää tuota, sitä varten meillä on muut osaajat.

 

Mutta nyt. Tiedän monin verroin enemmän kuin muutama kuukausi sitten. Silti poden kroonista tietopulaa, kroonista tietämättömyyden tunnetta. Samanaikaisesti kuin tietoni on karttunut, on työprofiilini muuttunut ja asiakaskontaktitkin yhtäkkiä muuttuneet vaativammiksi. Tarkotuksella, mutta myös tarkoituksetta, tavallaan. Joten yhtäkkiä vastassani on miljoona kysymystä, joihin minun pitäisi – ainakin omasta mielestäni – pystyä vastaamaan, mutta joihin en vielä osaa vastata.

 

Minulla on suunnitelma siitä, mitä kaikkea opettelen. Mutta mitä pitemmälle opiskelussa pääsen, sitä enemmän tajuan, että vielä enemmän pitäisi opetella. Sitä, tätä ja tuotakin. Niitä, mitä nyt olen opetellut, mutta myös kaikkea muuta. Kaikki vie aikaa, pitäisi antaa itselleen aikaa. Mutta se on vaikeaa. Odotan itse itseltäni tuloksia. Ja odottavat niitä muutkin.

 

Olen avannut Pandoran lippaan. Pandoran tieto-lippaan. Sieltä tulvii tiedettäviä asioita, joita en tiedä ja mitä enemmän sieltä asioita kauhon ja saan haltuun, sitä enemmän sieltä tulvii tiedettävää. Tartun kiinni kaikkeen, minkä kiinni saan, mutta aina sieltä tulee lisää kiinniotettavaa. Ja alta paljastuu aina vain lisää kaikkea, pohjaa ei näy. Eikä tällä tietämällä sitä olekaan. Ever. Pohjaton kuilu.

 

Viime yönä näin unta, että vastasin puhelimeen töissä ja joku nainen kysyi minulta jotain kurssia ja minä pengoin ja pengoin ja pengoin, kaikkia mahdollisia brosyyreitä, etsien niistä tietoa siitä kurssista, mutten koskaan löytänyt. Miten masentavaa. Miten kuvaavaa.

 

Saankohan vielä joskus tästä kaikesta sellaisen otteen, että edes tietäisin taas mitä tiedän, mitä minun pitää tietää ja mitä ei tarvitsekaan tietää? Vai elänkö lopun elämääni kaoottisessa tilassa tarttuen aina umpimähkäisesti siihen, mistä kiinni saan? Tätä opettelun tuskaa.

MIKSI pitää sataa juuri kun meillä tehdään perustuksia, vaikka koko kevät on ollut niin kuivaa?

 

MIKSI pitää sataa, juuri kun esikoisella on Klaukkalan eskarien yhteinen ulkotapahtuma?

 

MIKSI juuri minun koneeni verkkoyhteydessä on jotain ihan hämärää? Pala palalta mysteeri alkaa selvitä ja nyt jo tiedän, miten saan yhteyden kotona pelittämään. Mutta on se nyt outoa joutua tekemään kikkakakkosia yhteyden eteen! Sitä paitsi, nyt se sitten temppuili täällä töissäkin. Omituinen laite!

 

MIKSI pitää olla niin väsynyt?

 

MIKSI en osaa tänään tehdä muuta kuin kysyä miksi?

 

Taidan hakea lisää kahvia.

It’s just another manic monday… I really don’t like mondays. Not that many people do, I guess. And most of all, I don’t like monday mornings.

 

Typically for the night before monday, I didn’t sleep too well. Thoughts whirling around in my mind, twistin’ and shoutin’. Stressful thoughts, mostly, about the house, money, work, money… just stuff. And money. Somehow in the midst of all, it has become a major player in my life again. Actually, the loss of it of course. We are living in a world where 1€=6mk but 1mk=1€. Weird math, huh?

 

So anyway, when my alarm went off, I was dead tired. Just wanting to dig deeper under the covers, forget the rest of the world exists. Sleep until I could sleep no more. But the responsible me dragged myself out of bed and off to work. So here I am. Have been for pretty many hours and my day’s almost done. Went by quickly after all. With something essential to work on.

 

Monday’s don’t really differ from other days all that much. It’s always hard to get out of bed. I’d always want to sleep some more. But it’s the beginning of a new week, with four more mornings to go. Way too many! Wednesday is my favorite work day – aside from Friday, naturally. When Wednesday is over, we’re closer to the next weekend than to the prior one.

 

Usually weeks fly by faster than I can cope. Usually I like my work enough to rather work overtime than undertime. But today, I’m more than happy to leave at three to get the kids and take them to their dance lessons. At this time of the year, especially one as hectic as this one, I’m counting days to summer vacation. Six weeks. That’s all. But it’s six weeks too many. I’m on borrowed time. Sooo tired.

 

It seems that my Duracell batteries are waring off after all. My friends at work called me the duracell bunny not too long ago. Always in move, always full of energy. Maybe so, but even the most long lasting batteries need to be charged every ones in a while. And now my batteries are beeping almost-empty. Weekends are only cpr.

 

Five leisurely holiday-weeks looming before my eyes. Often I sort of envy the people who travel on their vacations when I’m not bound to go anywhere. But this year, to be perfectly honest, I don’t even want to go anywhere! I’m really looking forward to long mornings and free time with the kids. Just hangin’ around, doing whatever we like. Oh the glory of that!

 

29 (work)days, and counting.

Viikko sitten lauantaiaamuna tyttäret laittoivat aivan itsenäisesti voileivät ja mehulasilliset tarjottimelle ja kantoivat isille ja äitille aamupalan sänkyyn. Ihan tuosta noin vaan, koska se tuntui mukavalta ajatukselta. Mitä se olikin 🙂

 

Viime aikoina olen tainnut lähinnä valittaa lapsistani. Oikeudenmukaisuuden nimissä on siis syytä kirjoittaa tänne jotain kaikesta siitä hyvästä ja ihanasta, minkä he elämääni ovat tuoneet. Koska viime kädessä se kuitenkin on se mikä merkitsee. Mikä voittaa kaikki ne huonot hetket. Mikä kultaa ne muistot lasten lapsuusajalta. Muutaman vuoden kuluttua joudun lukemaan blogistani, että elämä todella oli välillä lasten kanssa niin haastavaa kuin nyt on. Ei sillä että kuvittelisin sen jotenkin helpottavan lähivuosina 😉

 

On päiviä, jotka tuntuvat olevan täynnä pelkkää huutoa, riitaa, raivoa, komentamista ja tottelemattomuutta, koska kaikki ovat väsyneitä. Mutta oikeasti, rehellisyyden nimissä, kyllä niitä hyviä hetkiä on paljon enemmän. Hetkiä, jolloin luetaan yhdessä kirjaa tai pelataan pelejä. Jolloin jutellaan mukavia tai halitaan tai kutitellaan. Jolloin tehdään yhdessä retki kauppaan tai leikkipuistoon tai tontille.

 

Nautin todella tytärteni seurasta. On kiva kuulla heidän juttujaan päiväkodista, missä en itse ole näkemässä ja kuulemassa miten heidän päivänsä siellä menevät. On kiva jutella erilaisista asioista, kertoa heille juttuja, opettaa asioita ja ihan vaan kuunnella, mitä heillä on kerrottavana. Vaikka jutut välillä ovatkin mitä käsittämätöntä höpsismiä, useimmiten ne ovat täyttä asiaa. Lapset ovat hurjan fiksuja ja tekevät ympäristöstään havaintoja paljon tehokkaammin kuin me aikuiset.

 

Ja nyt kun esikoinen on todella päässyt pyöräilyn makuun, olemme tehneet muutaman kilometrin pyöräretkiä aina silloin tällöin, minä ja tytöt. Ne ovat mukavaa leppoisaa menoa, minäkin aina-sata-lasissa-polkija olen saanut opetella rauhallisen pyöräilyn taitoa 🙂 Hiukan pelottavaa se pyöräily tosin välillä on, kun tosikoisella on melkoinen kilpailuvietti ja ainakin yrittää aina viilettää jossain meidän muiden edellä, eikä meinaa aina muistaa pysähtyä teiden ylityksiin. Ja tänään jouduimme jopa vähän matkaa menemään maantien vartta (tätä landea…), jolloin en antanut polkea vaan talutettiin se pätkä. Tuntui jotenkin turvallisemmalta.

 

Tämänpäiväinen pyöräretki vei meidät tontin kautta uimarannalle, missä ei uitu, mutta syötiin eväät siinä järvenrannalla. Tytöt kyllä matkalla harmittelivat, että simmarit jäi kotiin. Jos olisin antanut, olisivat takuulla lutranneetkin, esikoinen ainakin! Siinä reissussa katselin tosikoisen menoa ja tulin siihen tulokseen, että ne apparit ovat kyllä turhat kapineet. Kotiin päästyämme otin ne pois, treenattiin vartti ja avot, neiti polki ilman. Ja oppi samaan syssyyn lähtemään liikkeellekin itse. Tosiaankin turhat!

 

Tänään tehtiin myös mukava shoppailureissu Jumboon. Kaikkiaan, kiva päivä. Yksi monista 🙂