Muistan aina, kuinka koulussa meille tolkutettiin, miten hienoa on asua sellaisessa osassa maapalloa, jossa on neljä erilaista vuodenaikaa. Mutta mitä iloa on neljästä vuodenajasta, jos vain yhdestä niistä voi nauttia? Epäonnistunut aivopesuyritys 😉 Silkkaa propagandaa.

 

Kyllä kai jokaisesta vuodenajasta jotain hyvääkin löytää, jos oikein yrittää. Hmm, let’s see. Syksy aloittaa minun vuodenkiertoni , joten aloitetaan syksystä. Ruska on ihan kaunista, näilläkin leveysasteilla. Mutta kun syksy lopettaa kesän! Talvi sitten? Joulu on talvessa parasta, mutta se tulee ilman talvi-vuodenaikaakin. Lumi on rasite, mutta on se kaunistakin, ikkunan takaa takkatulen äärestä katseltuna. Ja kevät? Kevät on toiseksi paras vuodenaika, puiden silmut, viheriöivä nurmi, ensimmäiset kukat ja auringon lämpö. Kyllä, keväässä on enemmän hyvää kuin huonoa.

 

Mutta The Vuodenaika on Kesä. Aurinko ja lämpö. Kuuma asfaltti paljaiden jalkojen alla (heh, ai mitenniin oon stadilainen 😉 ). Vaatteena vain bikinit. Iho saa terveen päivetyksen, ei enää sairaalloista kalvakkuutta – sanoi kuka tahansa mitä tahansa purkkirusketuksen paremmasta turvallisuudesta, se vaan ei ole se pointti! Kesäiho saa värinsä auringosta. Koska se on luonnollista. Sitä paitsi, kerään auringosta energiaa, vähän kuin aurinkopaneeli. Enkä enää palele!

 

Olen siis definately kesäihminen. Ja mitä kuumempi sen parempi – ainakin näin suomalaisittain kuuma, kun on totuttu vääntämään niitä "Suomen kesä on kylmä mutta vähäluminen" -vitsejä. Eipä ole tarvinnut vääntää niitä muutamaan vuoteen, eikä ilmeisesti tänäkään kesänä. Merkit ovat hyvät, joskin suomalainen pessimismi sanoo, että loppukesä onkin kylmää – mutta ehei, ei enää, kun on nähty pitkiä kuumia kesiä! Sellaista luvattiin täksikin kesäksi. Enkä todellakaan valita 🙂

 

Tuntuu ihan pikkuisen kaksinaismoralistiselta iloita tästä kesien lämpenemisestä ja kuivumisesta, kun se on juuri sen ilmastonmuutoksen syytä, jota niin haluaisin estää. Mutta en vain voi sille mitään, että nautin lämmöstä ja kuivasta! Enkä aio kantaa siitä huonoa omaatuntoa. Suurimman osan vuotta saa kuitenkin yhä palella.

 

En ihan totta kyllästyisi ympärivuotiseen kesään. EN!

Joka kerta kun syödään omenoita, esikoiseni kaivaa omenasta siemenet ja käärii ne talouspaperin sisään talteen istuttamista varten. Ja joka kerta ennen kuin siemenet ehtivät lähellekään multaa, joku heittää talouspaperin pois, roskana, unohtaen, että siellä ovat tytön omenansiemenet. Täytyy myöntää, että osasyy on minussa, stadilaismutsissa, jolle omenansiementenkin istuttaminen tuntuu ylivoimaiselta toimenpiteeltä – olen erittäin epäpuutarhaihminen.

 

Kohta meillä kuitenkin on oma piha, johon olisi kiva vähän puita ja muita kasveja laittaa. Jotain helppohoitoista, suht itsekseen kasvavaa. Alan ihminen on meille siitä suunnitelmankin tehnyt. Mutta siihen ei sisälly yhtään omenapuuta – mikä on jälleen minun vikani, kun suunnittelijalle sanoin, etten haluaisi omenapuita. Nyt on kuitenkin alkanut vaikuttaa siltä, että ainakin yksi sinne pihaan tulee. Ei nyt ehkä siemenestä asti kasvatettuna, vaan taimena istutettuna.

 

Tai ehkäpä kaksi puuntainta. Yksi kummallekin tyttärelle. Olkoon sitten omenapuita tai jotain muita.

 

Omenapuista minulle tulee väkisinkin aina mieleen Luther kuuluisine sanoineen maailman loppumisesta ja omenapuun istuttamisesta. Ajatus ei oikeastaan ole kovin kaukainen tälläkään hetkellä. Ilmastonmuutos, ääri-sääilmiöt, kasvihuonekaasut. Ne ovat kaikki todellisuutta ja tapetilla enemmän kuin koskaan. Telkkarista tuli juuri palkittu dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus, joka on täällä minunkin työpaikallani paljon puhuttanut. Ja eräs brittiseikkailija puolestaan yrittää herättää ihmisiä uimalla parin viikon päästä napajäätiköllä kilometrin. Miten? No siten, että siellä on sulia vesistöjä kesällä. Siellä, missä pitäisi olla vain ikuista jäätä!

 

Ilmastonmuutos on täyttä totta. Omilla pienillä valinnoilla sitä yrittää vaikuttaa asiaan jotenkin, jotta omilla lapsilla olisi tulevaisuus tallella. Mutta vielä paljon tärkeämpää kuin se, ajetaanko me työmatkoja yhdellä vai kahdella autolla ja lämmitetäänkö me talo sähköllä vai maalämmöllä, olisi se, että USA allekirjoittaisi Kioton sopimuksen ja vähentäisi teollisuutensa päästöjä. Mutta politiikka. Sehän ei ajattele tulevaisuutta ja ihmisiä. Se ajattelee valtaa.

 

En ole mikään ympäristöaktivisti enkä maailmanlopunprofeetta. Silkka terve järki riittää ymmärtämään, ettei näin voi jatkua ikuisuutta. Liian suuria muutoksia tapahtuu maapallon ilmastossa. Aikoinaan dinosaurukset kuolivat luonnonkatastrofissa. Näinköhän käy meillekin? Erona vain, että dinot olivat syyntakeettomia, ihmiset taas kohtaloonsa erittäin syyllisiä. Kristitythän ovat maailmanloppua odottaneet koko historiansa ajan, nyt sitä odottavat jo kaikki muutkin.

 

Sitä odotellessa, kasvatan lapsiani epävarmaa tulevaisuutta kohti niin turvallisesti kuin suinkin. Sitä odotellessa, istutan ne omenapuut tytärten kanssa. Onneksi niin ovat tehneet muutkin ennen meitä. Muutenhan meitä ei täällä enää olisi. Vaikka kuka tietää, sehän voisi olla hyväkin asia – pallo ainakin säästyisi 😉

Olisi epäreilua sanoa, ettei mies ole nykyään koskaan kotona tai muuten minun ja lasten kanssa, koska viime viikonloppunakin oltiin yhdessä (tai sitten minä olin vuorostani menossa) oikeastaan koko viikonloppu. Nyt on sattuneista syistä viime aikoina ajeltu työmatkojakin yhdessä (tosin ei tänään enää) ja mies on aina piipahtanut työpäivän jälkeen kotona vaatteita vaihtamassa ennen tontille menoa, joten oikeastaan ei varsinaisesti vaikuta siltä, että se on joka ilta poissa.

 

Mutta onhan se ja tuntuuhan se. En minä valita, siellä se raataa meidän talon eteen, minkä ehtii. Ja minä yritän huolehtia lapset ja nykyisen kodin sillä välin. Nostan kyllä hattua yksinhuoltajille, kun kaikesta selviytyvät yksin, aina.

 

Niin mukavaa kuin meillä tyttöjen kanssa onkin, tytöt kaipaavat iskää. Sen huomaa sekä ihan sanoista (millon isi lähtee meidän kanssa pyöräilemään? mä haluisin, että iskäkin tulis meidän mukaan retkelle. jne.) että siitä, millä intensiteetillä vaativat huomiota minulta. Äiti, kato! Äiti, tule auttamaan! Äiti, voiksä tehdä… Äiti, voiksä lukea… Äiti äiti äiti, sitä, tätä, tuota ja viittä muuta. Eilenkin yritin vain täyttää tiskikonetta ja siinä kesti kauan kun koko ajan jompi kumpi huusi äitiä.

 

Sanotaan, että äiti on kaunein sana maailmassa. Mutta jos sitä kuulee liikaa, siitä alkaa saada näppylöitä. Eilen tunsin tukehtuvani jatkuviin äiti-huutoihin. Jossain vaiheessa olin jo varma, että jos vielä kerran kuulen sanan äiti, alan kirkua. Sitten tuli hengähdyshetki, tytöt pelasivat tietokoneella (eri koneilla) ja minä tein jotain omallani. Äiti-huudot harveni, jouduin nousemaan vain noin viiden minuutin välein 😉

 

Siis oikeasti on paljon hauskempaa viettää aikaa lasten kanssa, pyöräillä, pelata, lukea tai jotain, kuin tehdä kotitöitä. Mutta kun nyt se alkaa taas pahasti näkyä himassa. Siellä olisi pakko imuroida, laittaa pyykkejä ja siivota vähän muutenkin. Mutta heti kun ryhdyn kotitöihin, lapset huutavat tauotta äitiä. Kun ei ole ketään muutakaan, keneltä huomiota pyytää hoitopäivän jälkeen. Enkä jaksa siivota enää ysin jälkeen illalla.

 

Viime yönä näin unta, että lapset hyörivät villeinä ja minä yritin paimentaa heitä aivan epätoivoisena. Tytöt huusivat isiä ja minä yritin selittää, että isi nyt on siellä tontilla, eikä vähään aikaan ole tulossa kotiin. Heräsin unesta hiestä märkänä. Samaan aikaan kuin esikoinen omasta painajaisestaan. Siirryin joksikin aikaa nukkumaan tyttären viereen, kunnes minulle tuli kylmä (tytär nukkuu peittonsa päällä) ja palasin omaan sänkyyn. Loppuyön näin unta SharePointista. Voi tätä elämää.

Sangen mielenkiintoisten vaiheiden jälkeen nettiyhteys pelaa jälleen kotona, koneelta kuin koneelta.

 

Ja vähemmän mielenkiintoisten vaiheiden jälkeen Mazdakin on taas käyttökunnossa, tällä kertaa näinkin vikkelästi!

 

Ulkona on ihana trooppinen ilmanala, ukkostahan se enteilee, mutta mitäs tuosta.

 

Bikinikausi on avattu ja suorastaan uusilla bikineillä. Käytiin eilen lasten kanssa jäätelöpäivällisellä paikallisella jädekiskalla ja samalla matkalla paikallisessa Seppälässä, mistä ostin uudet bikinit ja kolmet shortsit. Olen ne ansainnutkin 🙂

 

Ok, olen yhä poikki, mutta tällä hetkellä minulla on töissäkin taas oikea agenda ja (itse asetettu) deadline asialle. Pää savuaa, mutta savutkoon.

 

Tänään olen jopa lauleskellut koko päivän töissä, pitkästä aikaa, ja pyörinyt piruetteja käytävällä. En siis ainakaan kamalan down voi olla!

 

Jos jotain parannettavaa haluaa löytää, miehen kanssa kommunikointi voisi olla helpompaakin. Onnistuttiin tänään ymmärtämään toisiamme väärin jopa vallitsevasta säätilasta puhuessamme 😮 Noh, sellaista se välillä on. Kommukatio-häriöitä. Tärkeämmistä asioista ei sentään olla viime aikoina kinattu.

Pienet jalat vispaavat minkä ehtivät ja pyörä kiitää hurjaa vauhtia eteenpäin. Tulee alamäki, jota seuraa ylämäki, tyttö melkein menettää pyörän hallinnan pienessä töyssyssä, jolloin tyttö hihkuu äidille: "Äiti, mä ajoin ylinopeutta!"

 

Viime kesänä kumpikin tyttäristä pelkäsi alamäkiä. Pienempi lähinnä "mitä isompi edellä" -periaatteella, mutta kuitenkin, alamäet olivat molemmille kauhistus. Esikoinen ei tosin paljon pyöräillyt muutenkaan, kuten on ennenkin tullut mainittua. Takana on se aika. Nyt kumpikin ajaa, minkä pyörästä lähtee, alamäissä saa huutaa vähän toppuuttelemaan, että ehtii jarruttaa, jos tulee tienylityksiä vastaan.

 

Minä olen itse aina ajanut kovaa. En ole tuntenut käsitettä sunnuntaipyöräily ennen kuin nyt lasten kanssa (kun ei ne nyt vielä niin kovaa polje tasaisella, eikä ole tarpeenkaan). Matkoja polkiessani (yksin) pyörän mittari näyttää noin kolmeakymppiä ja alamäet mennään yli neljääkymppiä. Ja perillä olen aivan hiessä. Siksi en voisi työmatkoja polkea, vaikka matka olisi sopivakin.

 

Ajanhan minä autollakin kovaa. Avensiksen parhaita puolia on loistava kiihtyvyys ja huonoimpia se, ettei sillä edes huomaa ajavansa kovaa 😉 Menee helposti oikean ylinopeuden puolelle, ihan huomaamatta. Siksi(kin) käytän paljon vakionopeudensäädintä. Vaikka aika yläkanttiin senkin aina säädän.

 

Lapset autossa aina huutavat: "Ohita noi! Aja kovempaa, noi toiset saa meidät kiinni!" Siinä sitten yritän kuuroille korville esittää pientä liikennevalistusta ja selittää, ettei liikenne ole mikään skaba vaan pitää ajaa turvallisesti. Jos ajetaan jostain syystä molemmilla autoilla samaa matkaa, haluavat lapset aina olla siinä autossa, joka on edellä ja jos ollaan toisen perässä, huutavat: "Ohita isi/äiti, ohita isi/äiti!" Mikä EI tarkoita sitä, että vanhemmat lähtisivät leikkiin mukaan, mutta motarilla, hmm… ei siitä toisen ohittamisesta haittaakaan ole 😀

 

Vanhempiinsa tulleet 😉 Onneksi myös siinä suhteessa, että heillä vauhtihulluuden lisäksi on myös se terve itsesuojeluvaisto, joka todellisuudessa saa ajamaan kuitenkin turvallisesti.