Joskus google on uskomattoman kätevä tapa löytää infoa lähes mistä vain. Joskus taas ei meinaa mitään löytyä sitten niin millään. Niinkuin sunnuntaina, kun yritettiin selvittää kattolamppujen johtojen värien salaisuuksia – ei mitään täsmällistä – toisaalta opittiin, ettei vanhoissa taloissa niistä voi useinkaan sanoakaan mitään täsmällistä. Tai niinkuin tänään, kun yritin etsiä teknistä infoa microsoftin sivuilta, ei mitään järkevää – toisaalta se oli tiedossa jo ennestään, ettei niiden sivuilta meinaa koskaan löytää yhtään mitään muutenkaan.

 

Joskus on ihan kivaa kun sataa, koska se raikastaa ilmaa. Mutta useimmiten ei ollenkaan, etenkään, kun on koko kesän satanut joka toinen päivä. Ja silloin ei ainakaan, kun pitäisi lähteä ulos kävelemään, jotta saisi jotain syötävää ennen tanssituntia. Nyt tosin alkaa jo olla myöhäistä, kohta jos syön, tulee tunnilla vaan huono olo. Toisaalta, jos en syö, tipahdan tunnilla verensokerin laskusta. Niinkin on meinannut käydä.

 

Joskus sitä vaan jämähtää töihin tekemään asioita. Joskus taas ei millään jaksaisi puurtaa edes kokonaista kahdeksaa tuntia. Tänään olin ensin asiakkaalla, sieltä tulin toimistolle ja täällä olen yhä. Tosin en juuri nyt tee töitä, mutta niitäkin olen saanut aikaiseksi kiitettävästi. Nyt voin hyvällä omalla tunnolla käydä huomenaamulla lääkärissä ja pankissa ja tehdä siis töitä vajaan päivän.

 

Joskus on hyvä olla ja joskus taas ei, ahdistaa. Viime viikolla kolarin jälkeen ahdisti urakalla, mutta shoppailu siskon kanssa ja yhteinen aktiviteetti miehen kanssa lauantai-iltana piristi mieltä kummasti ja taas paistaa aurinko vaikka sataakin. Mutta yleisesti ottaen tuon rakentamisen kanssa vuoroviikoin ahdistaa ja ei ahdista. Odotan, että pääsen sisustamaan sitä taloa 😉

 

Joskus tulee sellaisia elokuvahetkiä ja joskus sellaisia outoja still-tiloja. Joskus joku hetki tuntuu siltä, että tämä voisi olla elokuvasta, mutta yleensä jos se olisi, se jatkuisi toisella tavoin. Ja joskus tulee sellainen still-kuva-olo, ikään kuin katselisi itseään ja ympäröivää maailmaan stillinä. Niinkuin torstaina siellä talolla, kun olin siellä ilman perhettä ja kaikkialla ympärilläkin rakennettiin ja se oli kuin muurahaisyhdyskunta. Ja sitten hetki on ohi ja filmi jatkaa pyörimistään.

 

Joskus on myös aika lopettaa random-ajatusten virta ja ehkäpä se joskus on nyt.

mistä olen erittäin otettu 🙂

 

 

mistä olen erittäin otettu 🙂

 

 

Jos tuskailinkin aiemmin kesällä yhden sokkelin maalaamisen kanssa, ei se ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen maalausurakkaan, joka meillä tuolla raksalla on. Mies siitä suurimman osan on hoitanut eri talkoolaisten kanssa, mutta olen minäkin yrittänyt kantaa kortta siihenkin kekoon minkä olen ehtinyt. On vaan kurja lähteä raksalle apuun, kun esikoinen aloittaa aina marinan, ettei halua sinne – on tainnut joutua viettämään siellä vähän liikaa aikaa mun loman loputtua.

 

Eilen illalla kuitenkin marinasta huolimatta lähdettiin illaksi vielä miehen avuksi maalaamaan (ja esikoinenkin kaikesta huolimatta viihtyi siellä leikkien niin hyvin, ettei sitten pois meinannut saada…). Vielä jokin aika sitten maalattiin otsalautoja ja räystäslautoja ihan silleen lauta telineen päällä ja se oli melko siistiä puuhaa. En siis ollenkaan osannut varautua siihen, että maalia tippuu päälle. Nimittäin nyt ne otsalaudat ja räystäslaudat ovat jo katossa kiinni ja ne piti maalata toiseen kertaan telineillä keikkuen!

 

Suurimmaksi osaksi maalaaminen oli puhtaasti vain ylöspäin maalaamista ja raskasta käsivarrelle sellaisenaan. Ja toisaalta välillä siellä sai kyyristellä kummallisissa asennoissa, kun kattohan on viisto, joten mitenkään ei voi joka kohdassa olla telineet optimaalisella korkeudella. Ei kyyristelyssä tai polviseisonnassa vielä kuitenkaan mitään, suoranaiseksi akrobatiaksi maalaaminen muuttui, kun piti maalata katon reunoja ja palkkeja, jotka ulottuivatkin telineiden reunojen ulkopuolelle!

 

Välillä mietin siellä jalat pelkän telineen putken päällä kyykistellen, toisella kädellä palkin reunasta roikkuen ja toisella maalaten, että toivottavasti naapurit huomaavat, jos putoan selälleni sieltä telineiltä. Olin nimittäin illalla siellä yksin, miehen lähdettyä vaihteeksi tyttöjen iltarumbaa hoitelemaan. Maalaamiseenkin voi jäädä koukuun 😉 Se oli oikeastaan aika hauskaa puuhaa.

 

Rehellisesti sanoen, olen silti huomattavasti parempi keikkumaan telineillä apinamaisen akrobaattisesti kuin maalaamaan. Niinpä oli urakan lopettaessani yltä päältä maalissa. Ja koska en tosiaan ollut osannut varautua maalin tippumiseen, minulla oli lyhythihainen paita eikä hattua (ennen kuin miehen lähdettyä, kun jätti lippiksensä minulle). Siispä käsivarteni olivat aivan valkoiset ja hiuksissa taitaa vieläkin olla "luminen kohta", kuten mies asian ilmaisi. Kotona painuin sitten suoraan suihkuun. Onneksi nykypäivän maalit, myös ulkokäyttöön tarkoitettu Tikkurilan Pika-Teho, lähtevät iholta pelkällä lämpimällä vedellä ja kevyellä rapsutuksella niin ei tarvinnut tärpätissä kylpeä.

 

Niin kivaa kuin se maalaaminen olikin (tai ehkä tarkkaan ottaen kaikkein eniten pidin siitä telineillä taiteilusta 😉 ), se ei tainnut tehdä kovin hyvää flunssalleni. Tänään on petipäivä, kai tämä tästä taas. Jospa vaikka viikonloppuna pääsisi maalaamaan katolle. Sielläkin on kivaa.

Tällä viikolla, tarkkaan ottaen eilen ja tänään, on töihin pääseminen ollut raivostuttavan hankalaa. Työmatkalla on noin 5000 syytä tehdä etätöitä – kaikki ne muut työmatka-autoilijat nimittäin. Aina se vaan ei ole mahdollista istua oman keittiön pöydän ääressä; asiakkaat eivät jostain syystä tule meille vaan Mooseksen pitää ihan mennä sen vuoren tykö.

 

Eilen aamulla ajattelin radiomainosten (ja parkkiongelmien) innostamana siirtyä edes päiväksi "yhdistettyyn" eli jättää auton Vantaankoskelle ja jatkaa junalla stadiin. Kaikki meni hyvin, kunnes olin melkein junalaiturilla. Eräs ystävällinen naisihminen pysäytti minut ja kertoi, että junat eivät kulje eikä tiedetä, milloin ne taas alkavat liikkua.

 

Mikäs siinä sitten auttoi kuin palata autoon ja jatkaa matkaa sillä. Mahdollisuudet risteilivät mielessä, mutta koska en halunnut ottaa riskiä, että kolmenkympin päiväpaikoitusmaksu jää itse maksettavaksi, en ajanut keskustan parkkihalleihin vaan oman työpaikan halliin. Ja siitä sitten – koska ne junat ei tiettävästi kulkeneet (vaikka sitten niitä kiskoilla näinkin!) spåralla stadiin. Ja niinpä 45minuutin työmatka muuttui näppärästi 1,5tunnin työmatkaksi – luonnollisesti myös jouduin pysähtymään joka valoissa! Eikä yhtään ottanut pannuun, ei…

 

Tänä aamuna olisi junat kulkeneet taas, mutta en minä omalle työpaikalle yhdistetyllä halunnut tulla, joten ajoin ihan koko matkan omalla autolla. Jossain vaiheessa kävi kyllä mielessä, että täytyy olla aika kaheli ajaakseen 30km matkan sellaisessa ruuhkassa kuin tänäkin aamuna oli. Vähintään puolet matkasta köröteltiin kahtakymppiä. Ja matka kesti taas. Vähän sateinen ilma ja kaikki istuu autoissaan. Junailisivat nyt vaan ne jotka normaalistikin junailevat, että me muut saataisiin rauhassa autoilla!

 

Olin siis myöhässä töistä (siis ei ihan myöhässä, mutta liian myöhään) niin eilen kuin tänäänkin. Vaikka niin ajoissa luulin kumpanakin aamuna lähteneeni. Liikenne pk-seudulla sukettaa. Pitää muuttaa Lappiin. Siellä on tilaa. Toisaalta, siellä ei ole töitä. Quel dilemma.