Taas on syksyn käynnistyttyä kunnolla alkanut se sellainen jatkuva omituinen olo. Sellainen, että tuntuu, ettei kaikki ole hyvin, vaikka kaikki onkin ihan hyvin. Sellainen, ettei ole muistanut kaikkea, vaikkei ole mitään unohtanutkaan. Sellaisen stressaantunut olo, että tekisi mieli lähteä kaikkea arkea karkuun.
Puhutaan elämän ruuhkavuosista ja siltä tämä todellakin tuntuu. Se "kaikki arki" nimittäin sisältää niin paljon kaikkea.
On aamuhässäkät, kun yksi lapsi viedään päiväkotiin joka on yhdellä suunnalla ja toinen lapsi kouluun joka on kokonaan toisella suunnalla ja töihinkin pitäisi vielä ehtiä, niin minun kuin miehenikin. On iltapäivähässäkät, kun yksi lapsi haetaan yhdeltä suunnalta ja toinen toiselta. Etätyöpäiväni helpottavat tättä ruljanssia parina päivänä viikosta, mutta niinä muina päivinä työni onkin sidottu kelloon.
On iltahässäkät, kun yksi harrastaa yhtä ja toinen toista ja arki-illoista onkin enää perjantai ilman kenenkään harrastusta. Minun ja tosikoisen tanssitunnit ovat sitä paitsi Helsingissä, joten se on sellaista eestaas ajeluakin niinä iltoina – toisaalta se on oma valinta. Esikoisen fudistreenit ja matsit ovat sentään Nurmijärvellä, yleensä ihan parin kilsan päässä kotoa.
On kaikki viikonloput täynnä synttäreitä, kyläreissuja, futisturnauksia, häitä ja whatnot. On töissä osattavaa, opittavaa, valmisteltavaa, tehtävää vaikka muille jakaa. Ei mitään suuria paineita sinänsä, mutta kumminkin. On talonrakennusprojekti, joka syö mieheltä kaiken liikenevät ajan ja molemmilta kaiken liikenevän rahan ja kaikki liikenevät ajatukset. Ja on hermoja koettelevat uhmaiset lapset.
Useimmat asiat arjessamme ovat siis sinänsä positiivisia. Niitä vain on liikaa. Ja paljon tästä menee minun ehdoillani, mikä rassaa muutenkin niinikään stressaantunutta ja väsynyttä miestäni. On minun harrastukseni ja minun työni asettama kellopakko toisina päivinä. Toisaalta, rakentaminen taas menee miehen ehdoilla. Mikä rassaa minua ja vaatii minulta joustoa. Kummaltakin vaaditaan joustoa, mutta stressaantuneena vähäkin tuntuu liialta. Taitaa olla suhteemme tähän asti raskain vaihe.
En silti voi olla mitenkään lohduttoman stressaantunut tai ahdistunut, sillä kuulemma hymyilen jatkuvasti. En minä edes ole itse huomannut, mutta työkaveri kommentoi, että minusta näkee, että on hyvä olla, kun kuljen aina hymy kasvoillani. Ehkäpä se pohjimmainen vire siis on kuitenkin se kaikki positiivinen, mitä elämässäni on, niin että vaikka päällimmäinen olo itsellä on rasittunut, näkyy ulospäin sisäinen hyvä olo. Sillä ilman kiirettä, mikäs minulla olisi ollessa, kaikkihan on loistavasti!
