Suhteellista

Taas on syksyn käynnistyttyä kunnolla alkanut se sellainen jatkuva omituinen olo. Sellainen, että tuntuu, ettei kaikki ole hyvin, vaikka kaikki onkin ihan hyvin. Sellainen, ettei ole muistanut kaikkea, vaikkei ole mitään unohtanutkaan. Sellaisen stressaantunut olo, että tekisi mieli lähteä kaikkea arkea karkuun.
 
Puhutaan elämän ruuhkavuosista ja siltä tämä todellakin tuntuu. Se "kaikki arki" nimittäin sisältää niin paljon kaikkea.
 
On aamuhässäkät, kun yksi lapsi viedään päiväkotiin joka on yhdellä suunnalla ja toinen lapsi kouluun joka on kokonaan toisella suunnalla ja töihinkin pitäisi vielä ehtiä, niin minun kuin miehenikin. On iltapäivähässäkät, kun yksi lapsi haetaan yhdeltä suunnalta ja toinen toiselta. Etätyöpäiväni helpottavat tättä ruljanssia parina päivänä viikosta, mutta niinä muina päivinä työni onkin sidottu kelloon.
 
On iltahässäkät, kun yksi harrastaa yhtä ja toinen toista ja arki-illoista onkin enää perjantai ilman kenenkään harrastusta. Minun ja tosikoisen tanssitunnit ovat sitä paitsi Helsingissä, joten se on sellaista eestaas ajeluakin niinä iltoina – toisaalta se on oma valinta. Esikoisen fudistreenit ja matsit ovat sentään Nurmijärvellä, yleensä ihan parin kilsan päässä kotoa.
 
On kaikki viikonloput täynnä synttäreitä, kyläreissuja, futisturnauksia, häitä ja whatnot. On töissä osattavaa, opittavaa, valmisteltavaa, tehtävää vaikka muille jakaa. Ei mitään suuria paineita sinänsä, mutta kumminkin. On talonrakennusprojekti, joka syö mieheltä kaiken liikenevät ajan ja molemmilta kaiken liikenevän rahan ja kaikki liikenevät ajatukset. Ja on hermoja koettelevat uhmaiset lapset.
 
Useimmat asiat arjessamme ovat siis sinänsä positiivisia. Niitä vain on liikaa. Ja paljon tästä menee minun ehdoillani, mikä rassaa muutenkin niinikään stressaantunutta ja väsynyttä miestäni. On minun harrastukseni ja minun työni asettama kellopakko toisina päivinä. Toisaalta, rakentaminen taas menee miehen ehdoilla. Mikä rassaa minua ja vaatii minulta joustoa. Kummaltakin vaaditaan joustoa, mutta stressaantuneena vähäkin tuntuu liialta. Taitaa olla suhteemme tähän asti raskain vaihe.
 
En silti voi olla mitenkään lohduttoman stressaantunut tai ahdistunut, sillä kuulemma hymyilen jatkuvasti. En minä edes ole itse huomannut, mutta työkaveri kommentoi, että minusta näkee, että on hyvä olla, kun kuljen aina hymy kasvoillani. Ehkäpä se pohjimmainen vire siis on kuitenkin se kaikki positiivinen, mitä elämässäni on, niin että vaikka päällimmäinen olo itsellä on rasittunut, näkyy ulospäin sisäinen hyvä olo. Sillä ilman kiirettä, mikäs minulla olisi ollessa, kaikkihan on loistavasti!
 

Monday, bloody monday

 Miten maanantai voikin olla tänään niin maanantai? Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee…
 
  • menen suihkuun, mutta unohdan ottaa pyyhkeeni ja joudun tassuttelemaan märkänä hakemaan sitä
  • avaan hedelmäshottia ja läikytän päälleni
  • kaadan mukiin kahvia ja läikytän pöydälle
  • lähden viemään lasta hoitoon, mutta unohdan tytön ulkovaatteet kotiin
  • unohdan aurinkolasit kotiin
  • sammutan auton moottorin ruuhkassa
  • huomaan duunissa, että lähdin kotoa myös ilman kelloa
  • kaadan mukiin kahvia ja läikytän pöydälle
  • käyn pihalla ja totean sisällä valinneeni kengät, jotka nirskuvat märkinä
  • en saa konettani hakemaan wlan-verkkoa luokassa ja se kaatuu
  • pudotan puoliksi syödyn nektariinin syliini ja pöydälle
  • kaadan mukiin kahvia ja läikytän pöydälle
  • pudotan kännykän lattialle
  • yritän maalata tätä tekstiä ja ihmettelen, kun ei teksti maalaudu hiiri+shift-yhdistelmällä…
Ja tämä siis vasta noin varttia vaille yhteentoista mennessä… Mitähän tämän päivän aikana vielä ehtii tapahtua? Can’t wait to see…

Säiden armoilla

Eilen, kun olin hakemassa tosikoista hoidosta, aurinko paistoi, mutta kuulemma hetki sitten oli satanut sormenpään kokoisia rakeita. Kun olin varttia myöhemmin hakemassa esikoista ip-paikastaan, satoi, ja kuulemma hetki sitten oli satanut sormenpään kokoisia rakeita. Ylläri 😉 Melkein tasan vuosi sitten muuten satoi myös sormenpään kokoisia rakeita, kun vietettiin esikoisen 6-vuotislastenkutsuja.
 
Kun lähdettiin autolle esikoisen ip-paikasta, satoi JA paistoi aurinko. Alatalon biisi ei oikei päde, silti ei enää ole kesä, vaan se on kyllä kovasti jo ohi. Mutta upea sateenkaari taivaalla kyllä komeili! En tiedä olenko itsekään koskaan nähnyt niin upeaa vahvaa sateenkaarta. Jokainen väri erottui selkeänä raitana ja näkyvillä oli hienosti valon koko silmälle erottuva spektri. Niin lähellä se oli, mutta aina karkasi kauemmas, kun sitä kohti ajettiin. Ja esikoinen tietenkin kysyi, miksei sateenkaaren alle pääse 😮
 
Illaksi mentiin Jumboon, sillä piti ostaa kaikenlaista tarpeellista huomenna vietettäviä synttäreitä varten. Kun tultiin kotiin Jumbosta, pari tuntia myöhemmin, oli taivaalla iso kultareunainen pilvipeite. Siellä, missä aurinko oli laskemassa, oli kirkas taivas, mutta me ajettiin "pimeällä puolella" kuten lapset sanoivat ja toivoivat, että pääsisimme pilven alta pois ennen kotiintuloa. Mutta niin vaan oli kaukana pilven reuna, vaikka näyttikin olevan lähellä, että eipä päästy valon puolelle, ei. Toiveikkaana esikoinen arveli, että uusi talomme saattaisi olla valon puolella. Sitähän ei voi tietää.
 
Tänä aamuna kun herättiin, oltiin definately valon puolella. Tai oikeastaan, eihän siellä pimeää puolta ollutkaan, kun ei taivaalla ollu pilven pilveä. Shortsit jalassa ja narutoppi päällä menin pihalle niittämään viidakkoamme. Puolivälissä hommaa mietin jo, pitäisikö käydä vaihtamassa bikinit päälle, kun oli niin kuuma. Onneksi en käynyt. Sillä siihen mennessä kun aloin haravoida irtoheiniä nurmikoksi muuttuneelta pihalta, oli noussut tummat pilvet ja kylmä pohjoistuuli.
 
Myöhemmin päivällä lapset halusivat pyöräillä tuonne esikoisen koulumatkan varrella olevaan puistoon, sillä tosikoinen ei ole siellä koskaan käynyt. Puettiin päälle fleecetakit ja sormikkaat, mutta silti ilma tuntui kylmältä. Minulla oli aurinkolasit silmillä, sillä aurinko oli paistanut lähtiessämme. Pääsimmeköhän puoltakaan kilometriä, kun alkoi tulla vettä. Ja oli KYLMÄ. Käännyttiin luusereina takaisin kotiin, mutta kun kypärät oli nakattu naulakkoon ja olimme lähdössä kaupassa käymään (en muistanut kaikkea eilen…), paistoi taas aurinko!
 
Ei se mitään. Parempi vaan, ettei menty puistoon, sillä muuten ei olisi kyllä ehditty leipoa kakkuja ja pullia huomiseksi. Mutta nyt on yhdessä tyttöjen kanssa väsätyt herkut odottamassa huomista. Myös kovan onnen täytekakku, joka on koostumukseltaan hiukan outo, mutta maultaan toivottavasti ihan hyvä. Meinasi nimittäin kyllä itku päästä, kun oli viemässä kakkua ulkovarastoon yöksi ja mokoma horjahti ja kaatui 😦 Humpty dumpty kuitenkin saatiin tällä kertaa takaisin kasaan, mutta kerrokset eivät ehkä enää ole aivan, eh, selkeät.
 
Saa nähdä kuinka monta vuodenaikaa huomenna koemme 😉 Se nyt kuitenkin on varmaa, ettei tuolla pihalla tarkene esikoisen synttäreillä tänäkään vuonna.

Mielenhäiriöitä

Eräänä päivänä tässä ei niin kauan aikaa sitten ajoin meidän talolle ja autosta noustessani näin naapurin talon edessä mitä tyylikkäimmän auton. Sporttisen ja kauniin. Oikein sleek auto. Sellaisen tahtoisin. Sitten ajelisin sillä hameeseen, korkokenkiin, toppiin ja aurinkolaseihin pukeutuneena ja kun nousisin autosta, miehet eivät tietäisi kumpaa katsoisivat, minua vai autoani.
 
Hetkinen! Nauha poikki, kuvassa on jotain hyvin hyvin outoa!
 
Ensinnäkään, en ole koskaan erityisemmin välittänyt sporttisista autoista. Olen aina pitänyt isoista japanilaisista autoista. Sellaisista kuin Toyota Camry (joskus takavuosina) tai iso Lexus. Tai 500-sarjan bemari – okei, ei japsi vaan saksalainen. Mutta iso, eikä erityisesti sporttinen. Eikä ainakaan jenkki! Mutta tuo auto, jonka näin ja johon niin ihastuin, se oli Chrysler Sebring, urheilullisen tyylikäs jenkkiauto! Tosin, Sebringkään ei ole mikään ihan pikkuauto. Hyvänä kakkosena autonostoslistallani tulee sitten Mazda 3:n sporttiversio, sekin on nätti – ja japsi 😉
 
Toisekseen, en ole ikinä koskaan milloinkaan viihtynyt hameissa – tai korkokengissä sen paremmin – mitenkään erityisen paljon. Ennen kuin tänä kesänä. Korjaan, tällä viikolla kuin veitsellä leikaten loppuneena kesänä. Olen ostanut kesällä uusia hameita ja mekkoja ja myös käyttänyt niitä. Ja tänään harhauduin pankkireissun jälkeen henkkamaukkaan ja ostin itselleni ihanan uuden hameen. Ja todellakin, aion heti huomenna käyttää sitä! Hameet ovat aina tuntuneet tällaisesta kiipeileväisestä ihmisestä epäkäytännöllisiltä, mutta nyt, en tiedä. Hametta vaan on kiva pitää, se näyttää päälläni hyvältä.
 
Mistä päästäänkin siihen kolmanteen. En minä ole turhamainen, enhän? En ole koskaan ollut mitenkään turhamainen. Jaa no, ehkä 13-vuotiaana, mutta sitä ei lasketa. Miksi sitten olen yhtäkkiä alkanut suunnitella vaatevalintojani jo illalla ennen nukkumaanmenoa, kun ennen vain aamulla kiskaisin jotain sopivaa (mutta toki aina nättiä!) päälleni kaapista?
 
Eräällä miespuolisella melko persoonallisella työkaverillani oli tänään selitys valmiina: "Nyt kun sä olet noin kaventunut, ja muutenkin turhamaistunut…" Jaa-a. Saattoipa osua hyvinkin maaliin 😉 Tai (vai ja?) sitten minulla on joku ennenaikainen mid-life crisis…

Aikuisuudesta

"Aikuisuus on vaihe ihmisen elämässä." alkaa Wikipedian aikuisuus-artikkeli, jossa esitellään erilaisia käsityksiä aikuisuudesta. Määreet vaihtelevat kulttuureittain, alkaen koosta ja iästä ja päättyen työelämässä olemiseen ja vastuullisuuteen.
 
Suomen kielen perussanakirja määrittelee, että aikuinen on täysikasvuinen, -ikäinen, iso.
Collins Cobuild English Language Dictionary on samoilla linjoilla, lisäten vain juridisen täysi-ikäisyyden ja vastuun elämästään.
 
Esikoiseni aloitti tänä syksynä koulun ja on koulun alkamisesta lähtien ollut aivan mahdoton, näin aikuisen näkökulmasta. Muiden määräilyä ja komentelua, hurjaa itsemääräämisen ja itsenäisyyden tarvetta ja täydellistä tottelemattomuutta. Eräs ystäväni, jonka esikoinen niinikään aloitti tänä syksynä koulun, ilmaisi asian osuvasti: "tytär luulee olevansa aikuinen". Aivan, juuri niin luulee minunkin tyttäreni, ainakin alitajuisesti 😉
 
Tosikoisellani on tapana sanoa, että kun hän on iso aikuinen, niin sitten hän sitä tai tätä. Tarkemmin jos kuuntelee, huomaa, että tytölle koululaiset ovat jo aikuisia. Esikoisen todellisesta aikuiskäsityksestä en tiedä, sillä ei hän oikeastaan viittaa aikuisiin tai aikuisuuteen juurikaan. Paitsi valittaessaan siitä, miten aikuiset (s.o. äiti ja isi) saavat jotain mitä lapset ei. Jos häneltä kysyy aiheesta, saa merkityksetöntä supatusta korvaansa.
 
Aikuisuus on lapsen silmissä luultavasti jotain hurjan hienoa ja ihmeellistä. Saa olla oma herransa, saa käskyttää toisia ja tehdä mitä haluaa. Ihan sellaista se ei taida kuitenkaan olla, näin aikuisen näkökulmasta. Erilaiset säännöt sitovat aikuista ja aikuisen tuntomerkkinä on kyky noudattaa tämän yhteiskunnan sääntöjä ja elää vastuullisesti. Lapselle nämä säännöt henkilöityvät vanhempiin ja muihin aikuisiin ja se tekee aikuisista tylsiä ihmisiä, mutta toisaalta saa aikuiset näyttämään täysin omavaltaisilta, koska säännöt tuntuvat tulevan heistä eikä jostain abstraktista kollektiivisesta konsensuksesta. Olipa monta Isoa Aikuisten Sanaa peräkkäin 😉
 
Joskus nuorena ajattelin monesti aikuisia katsoessani, että jos aikuisuus on tuota, en halua koskaan tulla aikuiseksi. Mutta aikuisia on erilaisia. Ei tarvitse olla tylsä (paitsi lastensa mielestä 😉 ) ollakseen aikuinen. Vastuullisuus ei edellytä aina-arvokasta käytöstä, vaikkakin aikuisuuteen kuuluu myös kyky käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla.
 
Ainakin näin olen oman aikuisuuteni mieltänyt. En ole liian vanha tai arvokas istuakseni pöydällä tai kiivetäkseni aidan yli tai tanssiakseni kadulla tai hullutellakseni lasteni tai ystävieni kanssa. Mutta olen riittävän vastuullinen pitääkseni huolen lapsistani ja kodistani ja työstäni. Ja riittävän vastuullinen osatakseni käyttäytyä erilaisilla tilanteissa tilanteiden vaatimalla tavalla ja osatakseni ottaa toiset ihmiset huomioon toimiessani.
 
Sepä se erottaakin aikuisharhasta kärsivän ekaluokkalaisen oikeasta aikuisesta. Pikku-eppuni kun ottaisi aikuisuudesta vain sen vallan, mutta ei vielä ole taitoa ottaa sen mukana tai oikeammin edellytyksenä tulevaa vastuuta. Niinpä onkin kova pala pienelle, ettei voikaan komentaa vanhempiaan ja päättää itse asioistaan, vaikka onkin jo koulussa.
 
Mielenkiintoista sen sijaan on ajatella aikuisuutta vaiheena. Useimmiten kai ajatellaan ihmisen olevan jotenkin valmis, kun on aikuinen. Mutta aivan oikein, ei meistä kukaan ole valmis ennen kuin siirrytään sinne ikuisuuteen. Siellä vasta sen täydellisyyden saavuttaa. Siellä vasta ihminen on valmis.