Eilen oli viikon kolmas maanantai. Minun piti olla jo kahdeksan aikaan aivan stadin sydämessä asiakkaan luona, mikä on tällaiselle aamu-uniselle periferiassa asuvalle, hmm, aikamoinen koitos. Sain itseni kuitenkin ihan ajoissa liikkeelle – kyllähän sitä, kun on pakko. Pääsin peräti noin kilometrin päähän kotoa, kun tein päivän ensimmäisen uu-käännöksen. Yhtäkkiä nimittäin tajusin jättäneeni asiakkaalla tarvitsemani matskut himaan, joten ei muuta kuin hakemaan. Onneksi en ollut pitemmällä.

 

Syöksyin kotiin tuhatta ja sataa, hain matskun ja istuin takaisin autoon. Ja totesin, että olin napannut vain toisen tarvituista matskuista, joten painelin takaisin sisälle hakemaan sen toisenkin. Onneksi olivat suht esillä, ettei tarvinnut sen kummemmin etsiä. Ja sitten takaisin baanalle. Radiossa kerrottiin pk-seudun aamuliikenteen olevan vielä suht rauhallista – miksi sitten minusta tuntui, että tahmasi ihan siinä missä yleensä tuntia myöhemminkin?

 

Sen verran tottunut olen istumaan aamuruuhkissa, etten oikeastaan kiristele siellä hampaitani, mutta hiukan jo rattia rummuttelin, kun kello alkoi lähestyä kahdeksaa ja matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä. Ajoin auton Kluuvin halliin, lainasin sontsaparkista sateenvarjon, ostin matkalta latten, poltin sen kanssa kieleni, mutta olin varsin oikeaan aikaan asiakkaalla. Kun paria tuntia myöhemmin lähdin sieltä, ajoin hissillä ala-aulaan, missä tein päivän seuraavan uukkarin. Se sontsa oli jäänyt asiakkaan naulakkoon.

 

Koukkasin työpaikkani kautta, mutta tein loppupäivän töitä kotona, jotta esikoinen saattoi tulla koulusta kotiin. Illalla lähdin kuitenkin uudestaan stadiin, tanssitunnille. Ja istuin samat onnettomat ruuhkat – tai oikeastaan paljon pahemmat! – uudestaan! Hartwall Areenalla oli jotain (lätkää? joku muu tapahtuma?) ja sitten oli vielä Suomi-Puola futismatsi stadikalla. Stadi oli täynnä autoja, jotka seisoi jonossa yrittäen päästä jonnekin parkkiin.

 

Tein ensimmäisen uukkarin siinä Ilmalassa, kun totesin, etten pääse Areenan ohi luultavasti koko iltana – ajelin siis Länsi-Pasilan läpi. Siellä Eläintarhan Nesteen kohdilla olisi pitänyt ymmärtää ajaa suosiolla Alppilan läpi sitä toista reittiä, mutta tyhmänä käännyin kuitenkin Vauhtitielle. Siellä sitten jono seisoi niinikään ja oli seuraavan uukkarin vuoro. Eihän siinä tilaa ollut, mutta nurtsin kautta vaan, kuten pari muutakin. Ja läpiajokieltoa vastaan Lintsin ohi sen toiselle puolelle. Loppumatka sujui rauhallisesti, kun oltiin riittävän etäällä areenoista ja stadioneista.

 

On hassua, miten irrealistinen ärtymys ja suuttumus syttyy tuollaisesta väärään aikaan osuvasta ruuhkasta. Sellainen "mitä te täällä jonotatte, menkää koteihinne siitä, mitä täällä tällaisia tapahtumia tarvii järjestää, kun ei tavalliset ihmiset pääse edes harrastamaan, kun te tukitte kaikki väylät, menkää pois!" Mutta jos olisi itse menossa tuollaiseen tapahtumaan, se ruuhka – jos ei ole jo superkiire – antaa tapahtumalle oman tunnelmansa. "Meitä on täällä näin paljon tämän vuoksi, vau!"

 

Mutta että sitten Suomi meni pelaamaan maalittoman tasapelin Puolaa vastaan! Yritystä taisi olla, mutta niin siinä vaan kävi. Olisi nyt edes sopinut voittaa, kun minä (huomatkaa, minä 😉 ) sillä tavoin sain kärsiä matsin aiheuttamasta ruuhkasta! Heh 😀

Eilen jäi tanssitunti väliin, kun säädettiin aikatauluja esikoisen maastojuoksukisojen vuoksi – kunnallinen koululaisten urheilutapahtuma, jossa tytär-parka jäi sarjansa viimeiseksi, mikä tietenkin harmitti toista kovasti 😦 Ei vaan ole juoksija kuten ei äitinsäkään. Mutta tästäkin – siis siitä, etten ole mikään juoksija – huolimatta ajattelin eilen, että kompensoisin tanssitunnin poisjäämisen pienellä juoksulenkillä. En kuitenkaan koskaan päässyt juoksemaan asti, kun ilta toi mukanaan muuta säätöä.

 

Tänään ajattelin, että heittäisin edes pienen stepperi-session, mutta juuri kun olin aloittamassa, ryntäsi mies kotiin raksalta ja ilmoitti, että hänen täytyy katsoa Pako (eikä sitä voinut kuulemma tallentaa, koska tallennukseen oli samanaikaisesti menossa joku onneton dokkari), joten se siitä stepperistä. Ai miten niin? sanot. Siten niin, että en minä kuiviltaan jaksa kovin kauan stepperillä polkea, olisin katsonut jakson Moonlightingiä samalla, mutta sehän jäi nyt haaveeksi.

 

Ok, olisin voinut viritellä sen tietokoneelle, mutta kun lapset yrittivät nukahtaa juuri, olisi pitänyt olla kuulokkeet ja blaablaa. Joten suivaantuneena kaivoin kaapista kymmenen vuotta vanhat lenkkarini jalkaani ja painelin ovesta ulos sinne lenkille. Hyvin pian tajusin, että ainakin yksi asia olisi pitänyt täällä pimeässä Klaukkalassa ymmärtää: heijastin on must. Mutta enhän minä sellaisia tietenkään muistanut.

 

Hölkkäsin tasaista tahtia pimenevässä illassa parhaimmillaankin hämäriä mäkisiä katuja eteenpäin. Pieni stoppi meidän talolla, piti kurkistaa, miltä sisällä näytti, kun tänään on muurari muurannut tiiliseinän, jonka eteen huomenna aloittaa takan hormia ja myöhemmin tietty muuraa koko takan. Ja sitten jatkoin eteenpäin, mäkiä ylös ja mäkiä alas. Täällä on uskomattoman mäkistä. Mutta yhtään mäkeä en kävellyt. Viimeisen päin vastoin painelin melko hyvää tahtia, sillä reitin ainoalla metsätieosuudella ei ollut valoja ollenkaan, vain lähitaloista kajasti himmeä valo tielle ja yläpuolella tuikkivat tähdet.

 

Hölkkäsin 35minuuttia, n. 5km. En omista sykemittaria, enkä muistanut mitata sykettäni käsipelillä kotiin palatessani, mutta uskoisin, ettei se missään vaiheessa noussut mihinkään kamalan korkeisiin lukemiin vaan pysyi hyvällä tasolla, sillä olo oli juostessa koko ajan hyvä. Olisin varmaan jaksanut pitempäänkin, mutta tämä oli ihan hyvä ensimmäinen lenkki varmaan melkein siihen kymmeneen vuoteen. En ole koskaan (ennen) pitänyt juoksemisesta ja lukioaikaankin kävelin puolet cooperista ja sehän on sentään vain sen 12 minuuttia!

 

Hauskaa huomata, että kyllä se säännöllinen liikunta on tuottanut tulosta ja kunto ja kestävyys on aivan toista kuin koskaan ennen. Taidan olla elämäni kunnossa kaikin puolin 🙂 Mikäs sen parempi tässä keski-iän kolkutellessa kohta ovella ;D Mutta ehkä kaikkein oudointa tässä kaikessa on, että ylipäänsä tunsin tarvetta lähteä lenkille. Milloin tämä kuntoiluun addiktoituminen oikein on tapahtunut? Vaikka en minä silti lupaa aloittaa säännöllistä lenkkeilyä.

Esikoinen aloitti futiksen pelaamisen paikallisessa junnuliigassa – tai superliigassa – pari viikkoa sitten. Ensimmäisissä treeneissä tytär komensi minut pois kentän laidalta, joten menimme tosikoisen kanssa viereisen päiväkodin pihalle, mistä kurkistelin kentälle, minkä pystyin. Toiset treenit olivatkin jo harjoitusottelu toista joukkuetta vastaan ja tytär armollisesti antoi minun itse päättää jäänkö kentän laidalle vai lähden pois.

 

Siitä alkoi kentänlaitaelämäni.

 

Nyt tänä viikonloppuna onkin siellä kentän laidalla tullut seistyä, huudettua, kannustettua ja ihan vaan juteltua muiden vanhempien kanssa oikein monta tuntia molempina päivinä. Oli NJS:n Superliigan 10-vuotisjuhlaturnaus ja tyttären joukkueella oli eilen neljä peliä ja tänään kolme. Eilinen saldo oli tasapeli, kaksi voittoa ja tappio. Tänään kaksi tappiota ja voitto. Ihan hienosti pelasivat, välillä vaan oli vastapuoli parempi 😉

 

Superliigan salaisuudetkin ovat pala kerrallaan auenneet minulle. Harmillisen huonosti on uuden pelaajan vanhemmat otettu toimintaan mukaan. Uusi pelaaja on päässyt mukaan kyllä hienosti, mutta vanhempien infoaminen on ollut luvattoman huonoa. Jotain olen osannut lukea netistä, mutta esimerkiksi sellaiset oleelliset asiat kuin joukkueen nimi (en edes tiennyt sillä olevan sen kummempaa nimeä), turnauksen sijainti ja kuviot on pitänyt itse osata kysellä valmentajalta ja muilta vanhemmilta. Aina vaan ei ole edes tiennyt oikeaa kysymystä…

 

NJS:n junnutoiminta perustuu Fair Play:lle. Kaikki siis saa yhtä paljon peliaikaa taidoista riippumatta. Ja jokainen saa vuorollaan olla hyökkääjä ja puolustaja – ja maalivahti, jos niin tahtoo. Palaute pelistä ainakin tyttäreni joukkueessa annetaan aina kannustuksen kautta. Ensin kehutaan, sitten kerrotaan, mitä seuraavassa pelissä tehdään vielä paremmin. Ja vanhempien tulee kuulemma kannustaa kumpaakin joukkuetta, silleen, tiedättehän, onnistumisista hurrata joukkueesta riippumatta, mutta tietenkin saa harmitella päästettyjä maaleja ja hurrata tehtyjä.

 

Jokaisesta pelistä jaetaan yksi Fair Play kortti per joukkue. Sen saa rehdistä ja yritteliäästä pelistä, toki myös onnistumisista. Esikoiseni kovasti olisi korttia toivonut, mutta aivan vielä ei ollut hänen vuoronsa sitä saada. Noh, kahden viikon futiskokemus; tytär on paljolti aika hukassa vielä siellä kentällä, kun ei se pelin luonne eikä oma rohkeus saati taito vielä oikein ole hanskassa – eikä vielä toki tarvitsekaan olla! Mutta innolla on mukana ja parhaansa tietenkin antaa – ja tulee niitä onnistumisiakin välillä 🙂

 

Junnut eivät kuulemma pelaa sijoituksista. Niinpä tämänkin turnauksen tilastot jäävät varmaan johonkin aikakirjoihin arkistoon, mutta ehkäpä ennen kaikkea pelaajien ja vanhempien muistiin (ainakin seuraavaan turnaukseen asti…). Kaikki saivat turnauksen päätteeksi kunniakirjan ja mitalin kaulaan, joskin jokunen palloliiton erityispalkintokin jaettiin joka ikäryhmälle. Kovasti ylpeänä tytär esitteli mitaliaan. Onhan se hieno juttu, äidinkin rintakehä vähän paisui.

 

Kautta on kolme viikkoa jäljellä ja kausi loppuu vielä turnaukseen. Ehtii siis vissiin meidän futisnoviisimme saada vielä toisenkin mitskun kaulaansa ennen talvikauden aloitusta 🙂 Ensi kesänä meillä lienee kaksikin futaajaa, kun pikkusisko kentän laidalla on lajista myös hyvin innostunut. Joten lisää kentänlaitaelämää tiedossa koko perheelle!

Lähdin tänään tanssitunnille tragedian keskeltä. Diego-tamagotchi-ressukka kuoli. Ei hoitovirheestä, vaan tapaturmaisesti, uteliaan tyttäreni kokeillessa, mitä mahtaakaan tapahtua reset-napista.

 

Tuli tyttö luokseni kertomaan, että hän sai tamagotchinsa takaisin munaan, jolloin minä tyhmä äiti menin ihmettelemään, miksi kummassa tytär niin teki, nythän hartaudella ja hellyydellä kasvatettu Diego-parka kuoli. Ei ollut tytär sitä tajunnut ja niin pitkälle riitti kovaa naamaa ja "ei sillä väliä"-asennetta, kunnes uusi tulokas – tällä kertaa poika – oli kuoriutunut ja sille piti keksiä nimi. Silloin tyttö repesi ja paineli huoneeseensa itkemään. Ja silloin minäkin jopa tajusin, että vahinkohan se tietenkin ja tyttöä harmitti ja lujaa.

 

Menin perässä lohduttelemaan, mutta kun neitisemme on aina ollut sellainen, joka suree yksin eikä huoli läheisyyttä ja lohtua ennen kuin vähän myöhemmin, ei siinä auttanut kuin tivata uudelle tamalle nimi – Aku – ja yrittää jutella rauhoittavia. Kunnes minut käskettiin pois. Nyt kun hetki sitten palasin tunnilta kotiin, oli tytär jo rauhoittunut ja tuli syliini kertomaan, että kyllä vielä vähän harmittaa, mutta että Akukin on jo vuoden. Niin se aika kuluu 😉

 

Huomenna on varmasti tytöllä jo parempi mieli ja parin päivän päästä unohtuu moinen murhe, kun hoidetaan Akua. Sitä ei kuitenkaan pidä mennä sanomaan, että sehän oli vain tamagotchi. Sillä rehellisesti sanoen, minunkin tuli vähän suru, kun Diego niin äkisti kuoli! Ihminen on sitten outo otus 😉

Esikoiseni sai sunnuntaina seitsemänvuotissynttärilahjaksi kauan ja hartaasti toivomansa Tamagotchin. Ohjeissa sanottiin, että Tamagotchin aktivoimisen jälkeen laite tulee resetoida, minkä jälkeen asetetaan päivämäärä ja aika. Resetoin ja resetoin, mutta ajan asetusikkuna ei vaan tullut näkyville. Pieni täsmennyt ohjeeseen ei olisi pahitteeksi – ajanasetusikkuna pitää ymmärtää ottaa esille ihan itse.

 

Kun ajan asetus oli viimein saatu suoritettua, ei mennytkään enää kauan, kun näytöllä pyörineestä munasta kuoriutui se Tamagotchi. Voi sitä riemua! Ja sitten tamalle piti antaa nimi, siitä tuli Diego, vaikka sitten hetken perästä meille selvisi, että sehän olikin tyttö. Noh, ei tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen lemmikki, jolla on väärän sukupuolen nimi 😉

 

Diego-tamagotchi on nyt meidän ajanlaskullamme mitattuna kolme ja puoli päivää vanha. Mutta tässä kun olen seurannut tämän tamavauvan kehitystä taaperoksi, olen oppinut, että tamagotcheilla on aivan oma ajanlaskunsa. Tämä tyttäreni tama on nimittäin ilmeisestikin jo kolmevuotias! Heti sunnuntaina vaavi kasvoi ja täytti vuoden, eilispäivän aikana se täytti kaksi ja tänään juuri kun olin poissa taman lähettyviltä kuulin piipitystä ja muuta ääntelyä ja palatessani katsomaan, oli taapreoinen taas kasvanut suuremmaksi.

 

Diego nukkuu yöt läpeensä, taitaa nukkua peräti 13 tuntia, sillä muistaakseni eilen kävi nukkumaan kahdeksalta pitkän pelituokion jälkeen – pidin yksinäiselle tama-paralle seuraa tyttären syödessä iltapalaa – ja tänä aamuna heräsi yhdeksältä, juuri kun palasin viemästä tyttären kouluun. Ja nyt minä olen täällä tama-vahtina samalla kun teen töitä kotona. Eihän tamagotchia voi kouluunkaan ottaa mukaan, kun se pyytelee seuraa, ruokaa, kakkojen siivousta ja milloin mitäkin monta kertaa päivässä!

 

Nämä tamagotchit eivät sentään päivässä tunnu kuolevan nälkään tai yksinäisyyteen, sillä pari päivää Diegokin on viettänyt autossa tai kotona tyttären ollessa koulussa. Mutta nyt kun olen kotona, täytyyhän lasta hoitaa! Ja siitä hyvästä se tekee riemukkaita kuperkeikkoja ruudussa ja on kylläinen ja tyytyväinen. Eikä itke kuin saadessaan ikävää meiliä tai epäonnistuessaan pelissä (lue: kun ei omistaja osaa pelata). Miten kiitollinen hoidettava!

 

Kyllä minä jo ymmärrän ihan hyvin, miksi lapset noista niin pitävät. Onhan se kiva pelata pelejä virtuaalikaverin kanssa ja hoitaa otusta, joka kasvaa ihan silmissä. Ja kun tämä meidän sakki on muutenkin niin kiintyväinen, on kyllä suuri suru, kun tuo jonain päivänä kuolee. Se on oikeastaan aika hellyyttävä otus, vaikka onkin vain pienen laitteen näytöllä.