Mielenhäiriöitä

29.8.2007 Marilka2 Comments

Eräänä päivänä tässä ei niin kauan aikaa sitten ajoin meidän talolle ja autosta noustessani näin naapurin talon edessä mitä tyylikkäimmän auton. Sporttisen ja kauniin. Oikein sleek auto. Sellaisen tahtoisin. Sitten ajelisin sillä hameeseen, korkokenkiin, toppiin ja aurinkolaseihin pukeutuneena ja kun nousisin autosta, miehet eivät tietäisi kumpaa katsoisivat, minua vai autoani.

Hetkinen! Nauha poikki, kuvassa on jotain hyvin hyvin outoa!

Ensinnäkään, en ole koskaan erityisemmin välittänyt sporttisista autoista. Olen aina pitänyt isoista japanilaisista autoista. Sellaisista kuin Toyota Camry (joskus takavuosina) tai iso Lexus. Tai 500-sarjan bemari – okei, ei japsi vaan saksalainen. Mutta iso, eikä erityisesti sporttinen. Eikä ainakaan jenkki! Mutta tuo auto, jonka näin ja johon niin ihastuin, se oli Chrysler Sebring, urheilullisen tyylikäs jenkkiauto! Tosin, Sebringkään ei ole mikään ihan pikkuauto. Hyvänä kakkosena autonostoslistallani tulee sitten Mazda 3:n sporttiversio, sekin on nätti – ja japsi 😉

Toisekseen, en ole ikinä koskaan milloinkaan viihtynyt hameissa – tai korkokengissä sen paremmin – mitenkään erityisen paljon. Ennen kuin tänä kesänä. Korjaan, tällä viikolla kuin veitsellä leikaten loppuneena kesänä. Olen ostanut kesällä uusia hameita ja mekkoja ja myös käyttänyt niitä. Ja tänään harhauduin pankkireissun jälkeen henkkamaukkaan ja ostin itselleni ihanan uuden hameen. Ja todellakin, aion heti huomenna käyttää sitä! Hameet ovat aina tuntuneet tällaisesta kiipeileväisestä ihmisestä epäkäytännöllisiltä, mutta nyt, en tiedä. Hametta vaan on kiva pitää, se näyttää päälläni hyvältä.

Mistä päästäänkin siihen kolmanteen. En minä ole turhamainen, enhän? En ole koskaan ollut mitenkään turhamainen. Jaa no, ehkä 13-vuotiaana, mutta sitä ei lasketa. Miksi sitten olen yhtäkkiä alkanut suunnitella vaatevalintojani jo illalla ennen nukkumaanmenoa, kun ennen vain aamulla kiskaisin jotain sopivaa (mutta toki aina nättiä!) päälleni kaapista?

Eräällä miespuolisella melko persoonallisella työkaverillani oli tänään selitys valmiina: "Nyt kun sä olet noin kaventunut, ja muutenkin turhamaistunut…" Jaa-a. Saattoipa osua hyvinkin maaliin 😉 Tai (vai ja?) sitten minulla on joku ennenaikainen mid-life crisis…

Aikuisuudesta

28.8.2007 Marilka1 Comment

"Aikuisuus on vaihe ihmisen elämässä." alkaa Wikipedian aikuisuus-artikkeli, jossa esitellään erilaisia käsityksiä aikuisuudesta. Määreet vaihtelevat kulttuureittain, alkaen koosta ja iästä ja päättyen työelämässä olemiseen ja vastuullisuuteen.

Suomen kielen perussanakirja määrittelee, että aikuinen on täysikasvuinen, -ikäinen, iso.

Collins Cobuild English Language Dictionary on samoilla linjoilla, lisäten vain juridisen täysi-ikäisyyden ja vastuun elämästään.

Esikoiseni aloitti tänä syksynä koulun ja on koulun alkamisesta lähtien ollut aivan mahdoton, näin aikuisen näkökulmasta. Muiden määräilyä ja komentelua, hurjaa itsemääräämisen ja itsenäisyyden tarvetta ja täydellistä tottelemattomuutta. Eräs ystäväni, jonka esikoinen niinikään aloitti tänä syksynä koulun, ilmaisi asian osuvasti: "tytär luulee olevansa aikuinen". Aivan, juuri niin luulee minunkin tyttäreni, ainakin alitajuisesti 😉

Tosikoisellani on tapana sanoa, että kun hän on iso aikuinen, niin sitten hän sitä tai tätä. Tarkemmin jos kuuntelee, huomaa, että tytölle koululaiset ovat jo aikuisia. Esikoisen todellisesta aikuiskäsityksestä en tiedä, sillä ei hän oikeastaan viittaa aikuisiin tai aikuisuuteen juurikaan. Paitsi valittaessaan siitä, miten aikuiset (s.o. äiti ja isi) saavat jotain mitä lapset ei. Jos häneltä kysyy aiheesta, saa merkityksetöntä supatusta korvaansa.

Aikuisuus on lapsen silmissä luultavasti jotain hurjan hienoa ja ihmeellistä. Saa olla oma herransa, saa käskyttää toisia ja tehdä mitä haluaa. Ihan sellaista se ei taida kuitenkaan olla, näin aikuisen näkökulmasta. Erilaiset säännöt sitovat aikuista ja aikuisen tuntomerkkinä on kyky noudattaa tämän yhteiskunnan sääntöjä ja elää vastuullisesti. Lapselle nämä säännöt henkilöityvät vanhempiin ja muihin aikuisiin ja se tekee aikuisista tylsiä ihmisiä, mutta toisaalta saa aikuiset näyttämään täysin omavaltaisilta, koska säännöt tuntuvat tulevan heistä eikä jostain abstraktista kollektiivisesta konsensuksesta. Olipa monta Isoa Aikuisten Sanaa peräkkäin 😉

Joskus nuorena ajattelin monesti aikuisia katsoessani, että jos aikuisuus on tuota, en halua koskaan tulla aikuiseksi. Mutta aikuisia on erilaisia. Ei tarvitse olla tylsä (paitsi lastensa mielestä 😉 ) ollakseen aikuinen. Vastuullisuus ei edellytä aina-arvokasta käytöstä, vaikkakin aikuisuuteen kuuluu myös kyky käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla.

Ainakin näin olen oman aikuisuuteni mieltänyt. En ole liian vanha tai arvokas istuakseni pöydällä tai kiivetäkseni aidan yli tai tanssiakseni kadulla tai hullutellakseni lasteni tai ystävieni kanssa. Mutta olen riittävän vastuullinen pitääkseni huolen lapsistani ja kodistani ja työstäni. Ja riittävän vastuullinen osatakseni käyttäytyä erilaisilla tilanteissa tilanteiden vaatimalla tavalla ja osatakseni ottaa toiset ihmiset huomioon toimiessani.

Sepä se erottaakin aikuisharhasta kärsivän ekaluokkalaisen oikeasta aikuisesta. Pikku-eppuni kun ottaisi aikuisuudesta vain sen vallan, mutta ei vielä ole taitoa ottaa sen mukana tai oikeammin edellytyksenä tulevaa vastuuta. Niinpä onkin kova pala pienelle, ettei voikaan komentaa vanhempiaan ja päättää itse asioistaan, vaikka onkin jo koulussa.

Mielenkiintoista sen sijaan on ajatella aikuisuutta vaiheena. Useimmiten kai ajatellaan ihmisen olevan jotenkin valmis, kun on aikuinen. Mutta aivan oikein, ei meistä kukaan ole valmis ennen kuin siirrytään sinne ikuisuuteen. Siellä vasta sen täydellisyyden saavuttaa. Siellä vasta ihminen on valmis.

Joskus, ja joskus taas ei

27.8.2007 MarilkaLeave a comment

Joskus google on uskomattoman kätevä tapa löytää infoa lähes mistä vain. Joskus taas ei meinaa mitään löytyä sitten niin millään. Niinkuin sunnuntaina, kun yritettiin selvittää kattolamppujen johtojen värien salaisuuksia – ei mitään täsmällistä – toisaalta opittiin, ettei vanhoissa taloissa niistä voi useinkaan sanoakaan mitään täsmällistä. Tai niinkuin tänään, kun yritin etsiä teknistä infoa microsoftin sivuilta, ei mitään järkevää – toisaalta se oli tiedossa jo ennestään, ettei niiden sivuilta meinaa koskaan löytää yhtään mitään muutenkaan.

Joskus on ihan kivaa kun sataa, koska se raikastaa ilmaa. Mutta useimmiten ei ollenkaan, etenkään, kun on koko kesän satanut joka toinen päivä. Ja silloin ei ainakaan, kun pitäisi lähteä ulos kävelemään, jotta saisi jotain syötävää ennen tanssituntia. Nyt tosin alkaa jo olla myöhäistä, kohta jos syön, tulee tunnilla vaan huono olo. Toisaalta, jos en syö, tipahdan tunnilla verensokerin laskusta. Niinkin on meinannut käydä.

Joskus sitä vaan jämähtää töihin tekemään asioita. Joskus taas ei millään jaksaisi puurtaa edes kokonaista kahdeksaa tuntia. Tänään olin ensin asiakkaalla, sieltä tulin toimistolle ja täällä olen yhä. Tosin en juuri nyt tee töitä, mutta niitäkin olen saanut aikaiseksi kiitettävästi. Nyt voin hyvällä omalla tunnolla käydä huomenaamulla lääkärissä ja pankissa ja tehdä siis töitä vajaan päivän.

Joskus on hyvä olla ja joskus taas ei, ahdistaa. Viime viikolla kolarin jälkeen ahdisti urakalla, mutta shoppailu siskon kanssa ja yhteinen aktiviteetti miehen kanssa lauantai-iltana piristi mieltä kummasti ja taas paistaa aurinko vaikka sataakin. Mutta yleisesti ottaen tuon rakentamisen kanssa vuoroviikoin ahdistaa ja ei ahdista. Odotan, että pääsen sisustamaan sitä taloa 😉

Joskus tulee sellaisia elokuvahetkiä ja joskus sellaisia outoja still-tiloja. Joskus joku hetki tuntuu siltä, että tämä voisi olla elokuvasta, mutta yleensä jos se olisi, se jatkuisi toisella tavoin. Ja joskus tulee sellainen still-kuva-olo, ikään kuin katselisi itseään ja ympäröivää maailmaan stillinä. Niinkuin torstaina siellä talolla, kun olin siellä ilman perhettä ja kaikkialla ympärilläkin rakennettiin ja se oli kuin muurahaisyhdyskunta. Ja sitten hetki on ohi ja filmi jatkaa pyörimistään.

Joskus on myös aika lopettaa random-ajatusten virta ja ehkäpä se joskus on nyt.