"Tarjoilu päättyy, kun nenään ilmestyy rapu." Vanha viidakon sanonta.

 

Tai ehkä sittenkin aivan uusi rapujuhlien sanonta, joka syntyi siitä, kun armas mieheni keksi sijoittaa ravuista syönnin jälkeen jäljelle jäävän ehjän pää+kuori-osan eli "rapunuken" nenäänsä. Siitäkin huolimatta – tai juuri siksi – meillä oli hurjan kivat rapujuhlat meidän landella. Ravut aivan älyttömän hyviä taas. Ja koska ravut olivat itse ravustettuja, niitä myös oli tarpeeksi: "tilauksesta" riippuen 6-10 per aikuinen (joita oli paikalla kuusi) ja silti vain kymmenen rapua oli otettu pakasteesta, loput olivat edellisyön saalista. Meidän tyttäretkin olivat mukana, joskaan eivät suostuneet rapua maistamaankaan. Sen sijaan noilla "rapunukeilla" kyllä leikkivät ja suurimman esikoinen pesi ja toi kotiin asti.

 

Rapubileiden jälkeen pääsi saunaan – kestit olivat lasten vuoksi ihan päivänvaloaikaan – ja mies meni sinne tyttöjen kanssa. Minä sain kerrankin rentoutua siskoni seurassa. Muistoja vetristeltiin rantakivillä ja lopulta "kokkiksella" eli kokkopaikalla, missä lapsena aina leikittiin laivaa. Kokkiksen kallio nuotion paikalla on vuosien kokon polttamisen seurauksena (jo meidän lapsuudessa) haurastunut niin että siitä saa lohkottua paloja pois. Alettii siskon kanssa taas lohkoa kalliota ja heitellä leipiä irtoavilla litteillä leipäkivillä. Esikoiseni ilmestyi meidän seuraksi ja meillä on niin hauskaa, että tytär sanoi kokkisbileiden olleen paljon rapubileitä hauskemmat 😉 Minulla on kyseisistä bileistä muistona haavoja kädessä.

 

Käytiin mekin sitten siskon kanssa saunassa ja istuttiin uinnin jälkeen alaterassilla sellaisella penkin tapaisella, missä meidän seurana loikoili 17 vuotta vanha Minni-kissa. Juteltiin siskon kanssa kaikenmoista, kissa katseli meitä välillä ja torkkui välillä. Jossain vaiheessa puheeksi tuli flirttailu, jolloin kisu maukaisi paheksuvasti ja käänsi meille selkänsä! Tulla nyt kissan paheksumaksi, se on jo aika paha 😀 Tuumattiin, että ehkä meidän on aika pukea päälle ja siirtyä kokkikselle juttelemaan. Siellä istuttiinkin, kunnes mieheni ja siskoni lähtivät yöksi takaisin stadiin.

 

Minä jäin lasten kanssa landelle yöksi ja vietettiin siellä vielä sunnuntaipäivä melkein kokonaan. Tytöt keittivät luontosoppaa kallioilla ja matkustivat kuuhun keinuraketilla. Minä istuskelin hyvän tovin lempipaikallani mökin katonharjalla, päätykoristeen takana kahareisin. Se on jostain syystä paikka, jossa tekee aina mieli laulaa kansan- ym. lauluja kuten vaikka Kesäpäivää Kangasalla.

 

Vielä ennen kotiin lähtöä ehdittiin nähdä se sukeltajasorsaperhekin. Aivan täysin kaheli porukka! Saivat yhtäkkiä kohtauksen niin että kaikkai alkoivat pyrähdellä ja räpistellä ja sukellella vuoron perään ja toisiaan kohti ja karkuun, jotenkin leikinomaisesti (tai sellaisen vaikutelman siitä sai). Mutta siis sorsia, jotka sukelsivat pari metriä veden alla!? Niiden isän täytyy olla koskelo.

 

Minun isäni vain kiipeilee katoille ja lipputankoon (tikkailla) haalimaan ylös juuttunutta viiriä seipääseen kiinnitetyllä käsiviikatteella. Ei kai ihme, että siskoni ja minä viihdytään kattojen harjoilla ja parvekkeen kaiteella istuen. Kauhulla odotan, mitä omat lapseni tekevät, kun ei enää mene läpi, että "tämä on vain äidin ja tädin etuoikeus". Tosikoinen pääsikin jo katolla käymään kanssani (ei kuitenkaan harjalla asti). Esikoinen sinne on ehtinyt kiivetä ihan omin luvin jo aiemmin. Ja mieheni opettaa lapsille rapuleikkejä.

 

Niin että mikäs minä olen sukeltavaa sorsaperhettä kummastelemaan. Jokaisella perheellä on oikkunsa.

Eilen oli ekaluokkalais-esikoiseni koululla vanhempainilta. Tytöllä on oikein mukavan oloinen ope 🙂 Kyllä on koulu muuttunut meikäläisen kouluajoista. Kirjoissa otetaan erilaiset osaamistasot huomioon aivan toisella tavalla kuin meillä koskaan (ainakaan ekalla luokalla ei mitenkään huomioitu sitä, että koko luokka osasi jo lukea, ei kun tavattiin vaan). Paljon inhimillisempää meininkiä tuntuu olevan muutenkin. Tosin, minun alma materhan olikin tiukkana tunnettu the english school, joten en tiedä, mitä kunnallisella puolella silloin on ollut.

 

Vanhempainillasta lähtiessäni melkein ajoin mopopojan päälle. Olin, onneksi hyvin hissuksiin, kääntymässä parkkialueelta pois, kun mopoilija kääntyi eteeni tuhatta ja sataa, teki äkkijarrutuksen autoni nähdessään seurauksella, että melkein kaatoi moponsa suoraan autoni eteen. Minä tietenkin myös löin liinat kiinni, kun näin mopon ja hiljaisesta vauhdista huolimatta pääsi aabeeässät oikeuksiinsa hivenen märällä asfaltilla. Läheltä piti! Mutta tarinalla on onneksi onnellinen loppu, mopoilija jatkoi matkaa, sydän varmaan yhtä lujaa pamppaillen kuin minullakin.

 

Esikoinen sai kännykän nyt koulutien alettua. Ei kai se muuten vielä olisi tarpeellinen, kun ei kuitenkaan yksin iltapäiviä ole, mutta tuota koulumatkaa on pari kilometriä ja tyttö tahtoo kävellä kotiin yksin. On se muutenkin mukava väline, kun voi tarkistaa tilannetta, jos ei lasta näy ei kuulu, olipa sitten kyse kotiin tulosta tai hoitajalle menosta (jolla on niinä päivinä kun minä en voi tehdä töitä kotona). Kände pitäisi pitää koulussa kiinni, mutta kuten yhdessä eilen vanhempainillassa nauroimme, eihän nuo eput vielä sellaista osaa – saati että muistaisivat sitten koulun jälkeen avata sen! Tosin, heille ei myöskään kukaan soittele, kun kännyt ovat lähinnä vanhempien ja lasten välisen kommunikaation välineitä vielä. Joten ei kuulemma haittaa, kunhan se on repussa.

 

Minä teen nyt ainakin tämän syksyn ajan etätöitä kotona niin paljon kuin vain voin, jotta tytär voi tulla koulusta kotiin (kun ei iltapäiväkerhosta paikkaa saanut) mahdollisimman usein. Toisaalta tässä on ihana helppous ja vapaus, toisaalta ahdistaa olla neljän seinän sisällä yksin ja pitää työpöytänä keittiön pöytää, kun ei missään muualla ole tilaa (ja senkin saa aina ensimmäiseksi aamulla siivota ja illalla viedä kamat makuuhuoneeseen). Olisi kiva, jos olisi työhuone. Uudessa talossa sitten.

 

Nyt töiden alettua en olekaan juuri siellä meidän talolla ehtinyt olla, sillon tällön pihalla pyörähtänyt. Tänään, kun olin vienyt esikoisen kouluun, menin katsastamaan taas taloa ja se näyttää hienolta, kun tiiliverhoilu on valmis ja katon alalaudoituksetkin alkaa olla paikallaan. Mies siellä maalasi lisää ko. lautoja ja vapaapäivää viettävä tosikoinen halusi jäädä iskän kanssa maalaamaan. Mikäs siinä, sen helpompi minun tehdä töitä (ja kirjoittaa blogia 😉 ).

 

Aamu-intoleranssini on tässä loman loputtua muuttunut jälleen aamu-laktoosi-intoleranssiksi. Lukioaikana minulla todettiin laktoosi-intoleranssi, joka vuosien saatossa tuntui häviävän kokonaan. Sitten se muuttui aamu-laktoosi-intoleranssiksi, eli vain aamuisin vatsa ei sietänyt laktoosia. Sitten sekin tuntui helpottavan, mutta nyt taas on aktivoitunut. Ostin itselleni kahvimaidoksi laktoositonta maitojuomaa…

 

Huomenna meillä on landella rapujuhlat. Ihan pienet, vain perhettä. Mutta ihanaa, pääsee syömään taas rapuja 🙂 Nyt on vain pohdittavana vaikea kysymys, jäädäkö yöksi vai ei. Siinäpä pulma 😀 Kunpa elämän kaikki ongelmat olisivat yhtä pieniä, mutta valitettavasti ihan näin helpolla en minäkään pääse. Onneksi asiat tuntuvat kuitenkin aina jotenkin lutviutuvan. Mutta, elämä on.

 Eilen koitti alkavan syksyisen aherruksen paras päivä, kun pääsin taas kesätauon jälkeen ensimmäiselle tanssitunnille. Oli kuin kotiin olisi palannut 🙂 Iloinen puheensorina ennen tuntia, kun vanhat tanssitutut kertasivat kesän kuulumisiaan käytävässä istuskellen. Hiestä paksu ilma, kun astui tanssisaliin.

 

Rehellisesti sanoen, aivan niin paksua ilmaa sielläkään ei sentään kovin usein ole. Tämä hiostava ja painostava ilma yhdessä yhä vähän liian tehottoman ilmanvaihdon ja ikkunoista paahtavan auringon kanssa teki salin ilman lähes sietämättömäksi. Lattiaa jouduttiin moppaamaan tanssituntien välillä, kun hikeä tippui lattialle. Ja saundit olivat hauskat, kun tehtiin piruettia – narinaa tahmaista lattiaa vasten 😀

 

Oli ihanaa tanssia pitkästä aikaa, siis tunnilla, ja tavalliseen tanssituntijärjestykseenkin päästiin, kun ope kehotti ottamaan tunnin jälkeen magnesium-tabletin lihasten rentoutumisen helpottamiseksi ja eksyi kertomaan kuinka magnesium on paras ummetuslääke. Ja kun sinänsä aivan tutut ristipistoaskeleet piti aloittaa vaihteeksi ja-jalalla eli vasurilla (vasuri eräässä toisessakohti sarjaa ottaa ja-askeleen varsinaisen iskun sijaan), oli porukalla kieli niin keskellä suuta, että opekin kommentoi: "Sitä ollaan niin vakavina. No, onhan tämä mekein ydinfysiikkaa!"

 

Mukavaa oli myös katsella itseään peilistä, kunnollisesta isosta peilistä ja monelta suunnalta yhtaikaa. Kuulostaa ehkä narsistiselta, mutta ei voi mitään, että radiomainosta lainatakseni "sieltä peilistä katsoo *** hyvän näköinen nainen" ja ihan ilman Salon Frisetteä. Kyllä nimittäin niin eri näköinen nainen siellä tanssi, ettei omaksi peilikuvaksi ollut uskoa! Ja kyllä siitä tulikin mukava fiilis 🙂

 

Kuten myös siitä, että yksi jos toinenkin kommentoi muodonmuutostani. Ja kyllähän 14kg:n pudotus vuoden aikana + yleinen kiinteytyminen johtaen 2-3 numeroa pienempään vaatekokoon jo näkyykin! Jotenkin tässä kesän aikana kroppa on asettunut tähän pienempään olomuotoonsa niin että sinänsä jo keväällä olemassa ollut muutos on kesän aikana tullut esiin. Juu en ole pahoillani!

 

Kaiken kaikkiaan, lähdin jälleen tunnilta hymy kasvoillani (ja hikisempänä kuin varmaan ikinä…). Sen lisäksi, että tunnilla on kivaa ja että tanssiminen on sekä kivaa että loistavaa liikuntaa, on näiden tuntien ehkä kaikkein merkittävin anti se, että hetkeksi saan unohtaa huoleni ja tunnin jälkeen on niin hyvä mieli. Niin mukavaa kuin kesän aikatauluttomuus olikin, kyllä on ihanaa, että tanssitunnit on taas alkaneet 🙂

Oli aika, ei niin kamalan kauan aikaa sitten, kun äiti tiesi kaiken. Siis minä. Silloin saattoi kuulla tyttären suusta väittelytilanteessa argumentin: "Kyllä on, koska äiti sanoi niin!" Luottamus äidin tietämykseen oli horjumaton. Those were the days…

 

Ainoa, mitä nykyisin saan kuulla, on etten ymmärrä mitään. Kummankin tyttären suusta. Tosikoisella oli kurkku vähän kipeänä tässä yhtenä iltana ja sanoi, että haluaa kurkkupastillia. Sanoin, ettei meillä ole. "Sä et ymmärrä mitään! Sitä banaaninmakusta pastillia!" tuli mariseva vastaus. Siis särkylääkettä. Yritin sanoa, ettei pieneen kurkkukipuun tarvitse ottaa särkylääkettä, minkä seurauksena sain taas kuulla, etten ymmärrä mitään, sellaiseen syyttävään sävyyn, että teki mieli duckata.

 

Harva se päivä, kumman tahansa suusta, "äiti sä et ymmärrä mitään". How sad is that? Ja kun esikoinen on oikeassa, olipa asiasta väitelty tahi ei, on riemu siitä suunnaton. Esimerkiksi muutama tunti sitten. Oltiin viety tosikoinen synttäreille ja itse oltiin matkalla ostamaan tytölle kirjojen päällystysmuovia. Meidän takanamme liikenteessä olivat eräät tutut äiti ja lapsi, joiden tiesimme olevan menossa jätskille. Esikoiseni halusi myös jätskille ja myönnyin, joten todettuamme paikallisen Tiimarin olevan jo suljettu, suuntasimme jätskikiskalle. Tytär riemuitsi, että ehdittäisiin samaan aikaan näiden tuttujen kanssa, johon totesin, että eihän sitä voi tietää vielä. "On ne siellä, mä näin ne! Ehkä mä tiedän paremmin, hei."

 

Auutstikistiki vaa sullekki nii!

(Aika kasaria lainata Hymyhuulia, josta nuo mukeloni eivät tiedä mitään… se vaan on osuva)

 

Miten tämä nyt näin on kääntynyt? Kaikkitietävästä äidistä on tullut kaikkiymmärtämätön. Aina oikeassa olleesta aina väärässä oleva. Mutta täytyy sanoa, että löytyy lapsesta asennetta 😉 Jos kohta myös kamala määrä marinaa, kirkumista, tasajalkahyppimistä, nenille pomppimista, viisastelua ja liki haistatteluakin. Ihana kamala- väärin, ei murrosikäinen, vaan ihana kamala ekaluokkalaiseni. Ja muutenkin pippurinen pikkusisko sitten perässä. Elämäni on suunnattoman palkitsevaa toisinaan 😉

 

Jossain siellä kaiken tuon asenteen alla ovat kuitenkin omat pienet herkät ja suloiset suukkivat ja halivat ja rakastavat lapseni. Joiden kanssa on parhaimmillaan hurjan mukavaa. Tänäänkin tein etäpäivän ja esikoinen sitten tuli koulusta kotiin puolilta päivin ja meillä oli niin mukava iltapäivä yhdessä, vaikka minä teinkin töitä. Tytär siinä teki läksyt ja askarteli minua vastapäätä ja välillä juteltiin jotain pientä.

 

Ehkäpä siis – toivoa voi ainakin – jonain päivänä vielä äitikin taas tietää edes jotain, jos ei nyt ihan kaikkea. Itsestäni ainakin muistan, että noin murrosiän mentyä ohi, äiti alkoi taas tietää kaiken. Vieläkin soitan omalle viisaalle äidilleni, jos on pulmia. Mistä ihmeestä äidit oikein kaiken viisauden saavatkin? Kai minun pitäisi se tietää, tai sitten olen jotenkin jäänyt siitä paitsi, kuten lapseni juuri nyt uskovat 😉

Niitä kemiallisia piristeitä sitten eilen taas tarvittiinkin, kun oli torstaista lauantaihin firman kehityspäivät, ne syksyn perinteiset. Oltiin tällä kertaa poissa ihan kaksi yötä ja palaveripäivät muuttuivat bileöiksi ja toisin päin. Onneksi niitä ei edes yritetä kutsua virkistyspäiviksi, sen verran ristisilmäistä väkeä niiltä aina poistuu. Mutta kun vaan on niin kivaa, ei malta mennä nukkumaan ajoissa.

 

Meillä on firmassa todella hieno yhteenkuuluvaisuus. Meitä on jo ihan paljon, verrattuna takavuosien tilanteeseen, mutta vaikka väkeä on tullut lisää sykäyksittäin, yhteishenki on aina vaan loistava. Ei ole klikkejä, vaan terassillekin syntyy luontevammin yksi piiitkä pöytä ryhmittymisten sijasta. Ja illanvietot torstaina paikallisessa ruokaravintolassa (josta armaat työtoverini onnistuivat juomaan viinat loppuun ja snapsilasitkin loppuivat kesken porukan ahmiessa salmareita) ja perjantaina (jaa no, oli kai se siinä vaiheessa jo lauantain puolta oikeasti) paikallisessa yökerhossa sujuivat mukavasti liki koko väen voimin.

 

Minä menin perjantain vastaisena yönä nukkumaan jo yhdeltä, mutta olin silti jo perjantaina järjettömän väsynyt viiden tunnin yöunien jälkeen – niin vähä ei vaan riitä minulle. Päivä palaveria ja kahvia, niin kyllä sitä illalla taas kummasti jaksoi aina aamuun asti. Yökerhossa tanssittiin pilkkuun asti ja nukkumassa olin pienen harharetken (eipä meinattukaan työkaverin kanssa löytää suoraan hotelliin – kaveri liian humalassa ja minulla liian huono suuntavaisto kyseisessä pitäjässä, mutta onneksi kohdattiin toinen työkaveri, joka opasti oikeaan suuntaan…) jälkeen viideltä.

 

Lauantaiaamuna minulla olisi ollut aikaa nukkua vaikka puolille päivin, melkein, koska ajattelin sujuvasti skippaavani aamupalan ja nukkuvani mieluummin. Kuinkas kävikään? En aamuyöstä halunnut jäädä aamupalalle kebab-mestaan, mihin suurin osa työkavereistani yökerhosta suunnisti (ja siksi ei kaverin kanssa kuljettu muun joukon mukana ja eksyttiin). Niinpä heräsinkin puoli kahdeksalta vain 2,5 tunnin yöunen jälkeen järjettömään nälkään.

 

Suuntasin aamupalalle vain todetakseni, etten oikeastaan voinut syödä mitään, verensokeri oli liian alhaalla. Ostin respasta suklaapatukan ja sen jälkeen alkoi vähän kerrassaan maistua aamupalakin. Istuin aamupalalla pari tuntia, välillä syöden, välillä kahvia lipitellen, paikalle yksi kerrallaan tippuvien työkavereiden kanssa jutellen. Nukkumaan ei enää viitsinyt mennä, muuten olisin ollut aivan töttöröö, kun piti puolilta päivin lähteä ajamaan kotia kohti. Kymmenen maissa söin siis aamupalapöydästä lounaan, sieltä lämpimistä laareista 😉 ja lopulta hain vielä ärrältä punaista Ediä kotimatkaa varten.

 

Melkoisen väsynyt olin eilen. Tänään en enää ihan niinkään, mutta hiukan sekavaa aivotoiminta vielä tänään on ollut. Lähetin miehen siskolle aamulla tekstarin ja ihmettelin kun ei vastaa, kunnes melkein illalla hogasin, että lähetin sen lankaliittymään (jota ei varmaan enää edes ole)! Sitten yritin poistaa tiedoista ko lankaliittymän seurauksella, että poistin vahingossa koko henkilön osoitetiedoistani. Damn! Kuinka epäskarppi sitä oikein voi olla vain parin vuorokauden epämääräisen elon jälkeen?

 

Huomenna on kuitenkin taas ihan kunnon työpäivä, asiakaskäynteineen päivineen, joten eiköhän se aivotoimintakin tästä taas virkisty.