Kun olen täällä kotona yksin, kuulen vain koneeni tasaisen hurinan ja kellojen raksutuksen. Satunnaisen oven kolauksen jossain päin taloa (mitä seuraa aina myös noin kahden richterin maanjäristys tässä korttitalossa), kerran vartissa ohi huristavan auton. Ihana rauha, ihana hiljaisuus. Joskus tosin jopa siinä määrin, että alkaa ahdistaa ja laitan musaa soimaan.

 

Kun täällä on esikoinen kanssani, voi olla pitkään aivan yhtä hiljaista. Sitten kuuluu kolinaa, sitten se taas hiljenee. Satunnainen "Äiti?" jota seuraa "voinks mä ottaa kaakaota?" tai "saanks mä mennä kaverin kanssa ulos?" tai "voinks mä kattoa [dvd:tä]?". Välillä tyttärellä oli vähän pelibuumia ja pelaili netissä tuossa kahden metrin päässä ja silloin peliäänet täyttivät huoneen. Mutta ei taas pitkiin aikoihin ole koneelle kärttänyt.

 

Mutta kun tänne tulee kotiin tosikoinen. Ja sitten mieskin. Täällä alkaa korviahuumaava meteli. Tyttäret puhuvat toisilleen (ja meille) huutamalla – kuin olisivat vielä päiväkodissa tai koulussa. Riitelevät ja huutavat, kun kaikki ei menekään putkeen. Yhtä aikaa yrittävät selvittää asioitaan minulle ja isälleen. "Isi. ISI!! Hei MÄ puhun nyt!" "Älä puhu mun päälle, mä alotin ensin!" "Äiti!" "Isi!" "Hei mullon asiaa!" "Eiku nyt on mun vuoro!" Ja jos ei muuten saa ääntään kuuluville, alkaa etenkin esikoinen pitää ääntä ihan vaan äänentuottamisen ilosta.

 

Ja kaikkialla muualla niin hiljainen mieheni on kotona aivan toista maata. Saa puheripulin astuessaan kotiovesta sisään. Sitä se tekee, kun patoaa päivän aikana kaiken sisäänsä. Joten selittää sitten kilpaa lasten kanssa minulle ja lapsille mitä on päivän aikana syönyt ja miten renkaita ei saanut missään vaihdatettua ja miten pitää käydä rautakaupasta hakemassa sitä ja tätä ja miten se oli eilen loppu ja miten ilmanvaihtoputkien laittaminen onkin hankalampaa kuin luuli ja miten ei vieläkään tiedä laittaako siporex-harkkoja meidän makkarin wc:n seiniin vai ei ja….

 

Siis olen minä kiinnostunut lasteni asioista ja päivästä. Ja mieheni asioista ja raksastakin sopivissa annoksissa. Mutta yksi kerrallaan, rauhassa kiitos! On suunnattoman uuvuttavaa kuunnella kolmea ihmistä yhtaikaa ja vastata jatkuvasti vaatimuksiin – vaikka lapseni ovat kyllä mukavan omatoimisia monissa asioissa. Välillä tekisi mieli alkaa huutaa, ihan vaan AAAAARRGGHHH!!! ihan vaan siitä hyvästä, että en kestä enää. Ei yhtään vaatimusta enää! Ei yhtään ylimääräistä sanaa! Ei kykene! Ei pysty vastaanottamaan! Ei pysty kuuntelemaan enää yhtään kertaa, mitä tulee aloituksen "äiti" jälkeen. Tai "hei sanna…" jälkeen.

 

Niinpä minä, joka taas olen normaalisti puheliaampi kuin olisi ehkä edes tarvis, olen kotona aivan hiljaa. Koska en edes saisi suunvuoroa vaikka yrittäisin. Itse asiassa, tuo jatkuva meteli ja hälinä ympärillä on aiheuttanut sen, että vaikka näennäisesti olen läsnä, en kuule mitään. Sisäänrakennetut korvatulpat aktivoituvat ja tuunaan ulos kaiken ympärillä tapahtuvat. Istun pöydän ääressä lasittunut katse silmilläni, nyökkäilen ja ynähtelen, tajuamatta puoliakaan siitä, mitä minulle puhutaan. Aivoni eivät ota enää vastaan. Hälinästä tulee puuroa, joka kimpoaa suoraan takaisin aivokuoresta.

 

Tämä johtaa siihen, että minua sitten suorastaan ravistellaan hereille koomastani. Että minulta pyydetään jotain viisi kertaa ennen kuin tajuan, että tuohon pitäisi oikeasti reagoida. Että tällöinkin ensin ärähdän ärtymystä epätoivotusta herätyksestä ja sitten hajamielisesti mumisen "pyydä isiltä" "pyydä että sisko auttaa" "ota tuoli", vaipuessani takaisin koomaani. Ja sitten minut ravistellaan hereille uudestaan, "NO MITÄ!!!" ja ehkä sen jälkeen jo rekisteröin mitä minulle sanotaan. "Ai, isi on jo lähtenyt" "ai, sisko ei pystykään auttamaan" "ai, et yletykään tuolinkaan kanssa" – "ai, kyse olikin jostain aivan muusta". Huokaisten autan ja vaivun takaisin.

 

"NO MITÄ NYT TAAS?! Ai, syliin. No tule murupieni syliin 🙂 " "Eikun mä haluun syliin!" "Mennään sohvalle niin mahdutte molemmat syliin. Mun kultaset 🙂 "

 

…eli sanaselityksiä Marilkan elämä-sanoista, jotka kirjattiin edelliseen entryyn. Ja koska ei olla enää meemimässä (heh, minulla on tapana keksiä myös ihan omia sanoja), saatan lisätä joukkoon muutaman, kuusi on loppujen lopuksi aika vähän kuvaamaan kokonaista elämää.

 

Kun työpäivä päättyy, tulee aika moni kotiin ja lysähtää sohvalle katsomaan telkkua. Kun minun työpäiväni päättyy, haen lapsen hoidosta, sitten kipin kapin kotiin syöttämään pari lihapullaa ja vaihtamaan päälle synttärivaatteet, viemään lapsi synttäreille, ruokakauppaan, tuomaan ruuat kotiin ja tarkistamaan, että esikoisella on kaikki hyvin, hakemaan lasta synttäreiltä, laittamaan lapsia iltapalalle (miten VOI olla nälkä synttäreiden jälkeen?!) ja iltapesulle ja nukkumaan – ja sitten kello onkin jo yhdeksän ja ehkä pari tuntia raaskin tehdä jotain omaa ennenkuin on pakko mennä nukkumaan ja siitä parista tunnista sitten kilpailevat kirja, tietokone (jolla multitaskaan sujuvasti netissä, mesessä, valokuvien kimpussa, blogeja lukemassa ja kirjoittamassa, omia projekteja tehden…), mies ja telkkari (joka häviää kaikkina muina päivinä paitsi torstaina jolloin tulee neloselta joko Lost tai Criminal Minds.

 

Olen useinkin ymmälläni monenlaisista asioista. Kuten miksi ajattelen näin. Tai miksi tunnen noin. Tai miksi käyttäydyn jotenkin (kunnes huomaan, että on pms). Tai miten eilen saunaan ripustelemieni treenivaatteiden päälle on yön aikana ilmestynyt minikokoinen pikku-myy (toisilla on saunatonttu, meillä näemmä sauna-myy). Tai mitä kaksi lentoliskoa tekee käsilaukussani.

 

Ks. kiire. Jos unta kertyy yössä noin 6-7 tuntia, selviän, jos juon päivällä paljon kahvia, joka saa unohtamaan väsymyksen, ja jos nukun viikonloppuna aamuisin kymmeneen eli univelkoja edes ministi pois. Mutta jos viikonlopun koko unisaldo on yhteensä kymmenen tuntia, viikko menee 6-7 tunnin yöunilla ja seuraavan viikonlopun unisaldo-odotus ei ole paljon edellistä runsaampi, alkaa sitä jo miettiä, miten seuraavan viikon selviää hengissä… Oma vika tietenkin, mutta toisaalta, ilman noita aktiviteetteja riutuisin henkisesti. Nukutaan sitten haudassa. Tai vaikka kesälomalla.

 

Jollen jopa onnellinen. Mutta koska tiedän, miltä tuntuu olla todella onnellinen, tiedän, etten tällä hetkellä ole sitä kovin täysillä, koska elän läpi murrosvaihetta jonka kanssa olen ajoittain ahdistunutkin. Silti minulla on paljon, mistä olen onnellinen, joten tulin siihen tulokseen, että ahdistunut + onnellinen = tyytyväinen. Jää plussan puolelle kuitenkin, eikös?

 

Elämä ei ole pysähtynyt, sen paremmin ajassa ja arjessa kuin henkisessäkään mielessä. Minä olen matkalla jonnekin minuna ja elämäni kietoutuneena kanssaeläjieni elämään on matkalla jonnekin koko ajan. Viime kädessä taivaaseen, kun joskus tämä matka täällä päättyy.

 

Silti elämä on tässä ja nyt, se pitää elää kun se tapahtuu. Olen tietoisesti opetellut olemaan ajattelematta "sitten kun", kuten minulla yhteen aikaan oli aina tapana. Ehkäpä tämä osittain johtaa myös kohtaan kiire. Carpe Diem.

 

Kappas, kun valitsee riittävän laaja-alaiset sanat, selviää sittenkin kuudella 😉

 

[Ja jälkipuheena sana "meemi", jota muiden muassa itsekin olen ihmetellyt, se on wikipedian mukaan kulttuurievoluution vastine geenille, tietokokonaisuuksia, jotka elävät vain aivoissa tai aivojen tuottamissa esineissä kuten tietokoneissa. Se on niinkin vanha sana, että käytetty ensimmäisen kerran vuonna 1976 (kirjassa). Susan Blackmooren mukaan "meemit varastoituvat aivoihin (tai muihin kohteisiin) ja siirtyvät eteenpäin jäljittelyn kautta." Myös mieleen soimaan jäänyt biisi on meemi, joten minulla oli oikeastaan edellisessä entryssä tuplameemi 😀 ]

No se meemi iski silmille nyt sitten kahdesta eri blogista jo (systerin ja serkkusen), joten laitetaan sit. Eli kuvaile elämäsi kuudella sanalla.

 

Here goes: kiire, ymmällään, väsynyt, tyytyväinen, matkalla, tässä
(päätin, etten sittenkään halua toistaa väsynyt-sanaa niin monta kertaa kuin kommentissani Marialle, koska elämässäni on sittenkin monta muutakin asiaa)

 

Joo, voi olla vähän kryptistä, mutta elämä on.

 

Ja jostain syystä alkoi soida sitten päässä Bon Jovin "It’s my life, it’s now or never. I ain’t gonna live forever! I just want to live while I’m alive… It’s. My. Life!"

 

Jos luit tämän, consider yourself meemed.

Kun Douglas Adams päätti kirjoittaa tarinan, joka alkaa sillä, että maapallo tuhoutuu, ei ehkä tietoisimpana tarinan johtotähtenä ollut pohtia ihmiselämää syvällisimmällä mahdollisella tasolla. Mutta luultavasti maapallon tuhoamiseen johtanut suuri antipatia, jota kirjoittaja sillä hetkellä sattui tuntemaan maailmaa ja sen ihmisiä kohtaan, oli jo aiheuttanut monenlaisia sangen osuvia oivalluksia ja hajatuksia elämästä. Minkä seurauksena tuo eräänlaisena scifisti-nörttien kulttikirjana pidetty Linnunradan käsikirja liftarille -sarja on oikeastaan kirja, joka luultavasti menee todennäköisimmältä kohderyhmältään enimmäkseen ohi ymmärryksen. Toisaalta, se seikka sopii kirjan luonteeseen kuin nappi silmään.

 

Voihan kirjan (tai paremminkin sarjan) lukea hauskana scifi-viihteenä, jossa ei ole päätä eikä häntää. Sellaisena minäkin sen aloitin. Olen lukenut aikoinaan paljonkin scifiä – kaikki alkoi Tripodien ajasta, jota nuortenkirjana markkinoidaan, mutta niinikään menee kohdeyleisöltään todennäköisesti enimmäkseen ohi – mutten nyt pitkään aikaan. Ja toki scifi-elokuvia katson ihan mielikseni. Tämänkin hitchhiker-kirjan viimeisimmän elokuvaversion olen sekä nähnyt että omistan sen dvd:nä. Mutta elokuva lähestyy tarinaa juuri siten kuin sitä yleensä lähestytään: sekopäisenä päähännättömänä avaruusseikkailuna. Mikä toki on elokuvassa täysin oikeutettua, muuten siitä tulisi aivan liian tylsä. Filosofia ja elokuva eivät sovi samaan lauseeseen edes.

 

Tarina, se kirjoitettu versio, jolla ei ole aina edes juonellisesti paljonkaan tekemistä tarinasta tehtyjen radio- ja tv-sarjojen kanssa, sisältää hurjasti insightia elämään. Ensinnäkin, on vallan hauska ajatella elämää liftaamisena, etenkin liftaamisena universumissa ja kun avaruus loppuu, ajassa. Kuulostaa kaukaiselta? Ehkä, mutta lienette kuulleet analogioista? Joskus vertasin elämää polkuun tai jokeen tai valssiin. Yhtä hyvin liftaamiseksi avaruudessa. Ja ihmisen mieli, kyllähän se liftailee aika-avaruudessa ihan jatkuvasti. Milloin hyppää muistoissa taaksepäin, milloin suuntaa ajatuksia kauas tulevaan.

 

Vaikka olisi päämäärätietoinenkin, on päämäärään pääseminen parhaimmillaankin liftaamista erilaisiin kyyteihin matkan varrella toivoen, että kyyti vie lähemmäksi määränpäätä. Eikä todennäköisyyksillä aina ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä lopulta tapahtuu. Kuten tarinan improbability drive. Joskus vain tapahtuu se kaikkein epätodennäköisin. Elämässä ei tosin voi valita, milloin improbability kytketään päälle milloin ei.

 

Tarina leikittelee ihmiselämän ja -mielen kummallisuuksilla välillä suorastaan herkullisesti. Kukapa ei välillä olisi miettinyt vaikkapa vastausta elämän syvimpiin kysymyksiin – ja aina välillä tuntuu, että 42 on ihan yhtä hyvä vastaus kuin mikä tahansa muukin. Kysymyshän on siitä, mikä on se oikea kysymys. Kysymys löytyy Arthurin aivoista: "What do you get if you multiply six by nine?" Niinpä niin, matikkakaan ei mene ihan putkeen, mutta näin se on 😉 On kysymyksiä ja vastauksia eikä ne aina mene ihan saumattomasti yhteen edes. Joskus voi vastaus yllättää, joskus voi kysymys yllättää. 

 

Entäpä sitten S.E.D? Se ei muuta mitään näkymättömäksi, mutta S.E.D.-kentän suojassa olevaa ei kukaan näe. S.E.D. on nimittäin Somebody Else’s Problem. Joten vaikka se on siinä, sitä ei kukaan näe, koska se on jonkun muun ongelma. Tai Universumin nimetön hallitsija, joka epäilee kaiken olemassaoloa ja yrittää olla hallitsematta sitä, minkä olemassaoloa ei edes usko koska ei voi asiaa pitävästi todentaa? Tai rinnakkaistodellisuus, joka on aivan kuten tämä, mutta juuri sellainen kuin itse haluat? Tai olento, jonka ruumis on ottanut avioeron mielestä, koska sen mielestä sen mieli oli liian rajoittunut? Tai kakunmuruista rakennettu laite, joka näyttää kuinka pieni ihminen on maailmankaikkeuteen verrattuna – minkä näkemiseen ihminen tuupertuu mitättömyytensä ymmärtäessään?

 

Ai kuulostaa utopistiselta vai? No onhan se. Mutta niissä piilee syviä yhtymäkohtia inhimilliseen elämään, toiveisiin ja ajatuksiin, kokemuksiin ja elämän näennäiseen tai todelliseen satunnaisuuteen. Tarinahan ei siis kuitenkaan ole kirjoitettu filosofia-teokseksi. Ei missään määrin pohdinnalliseksi teokseksi. Sehän on humoristinen avaruusseikkailu! Ja hurjan hauskaa luettavaa – joten olin aika yllättynyt siitä, miten paljon viisauksia siihen sisältyy ja kuinka paljon ajatuksia se herättää. Kymmenen, viisitoista vuotta sitten olisin minäkin ollut tälle liian nuori. Nyt osuu ja uppoaa 😀

 

"There is no point in driving yourself mad trying to stop yourself going mad. You might as well give in and save your sanity for later." –Ford Prefect

   

 

Iltapäivää jatkettiin jonkinasteisella shoppailukierroksella ja illalla sitten mentiin Olde Hansaan syömään. Kyllä oli taas hyvää ruokaa ja mainio siellä aina se ilmapiiri ja ennen kaikkea hyvää seuraa! Me oltiin tilattu sellainen menutsydeemi, jossa meille tuotiin tietyt alkuruuat ja pääruaat ja jälkkäri pöytään ja syödä sai niin paljon kuin jaksoi. Viiniä ruuan seuraksi ja baileys-drinkit jälkkärin kanssa ja ateria oli täydellinen!

 

  

 

Sitä siitä piti sitten mennä sulattelemaan hotellille, joten mentiin yhteen meidän huoneista juttelemaan. Parannettiin vähän maailmaa ja puitiin yhden jos toisenkin elämää, sitä sellaista normaalia, mitä nyt naiset porukalla tekee. Ja naurettiin kippurassa ja vedet silmissä.

 

 

Myöhemmin siirryttiin alakerran pubin puolelle, siitä sitten vielä osa meistä vähän myöhemmin yökerhoilemaan Tallinnan yöhön. Hotellin puolesta oli saatu vaparit Venus Clubille, mutta sehän oli ihan kamala paikka! Tosin jonkun aikaa viihdyin kyllä katsellen erästä palkattua tanssijaa, jonka jokainen lihas oli aivan upealla tavalla hallinnassa. Mutta se kävi vanhaksi aika pian, eikä muutkaan meistä siellä viihtyneet, joten lähdettiin pois.

 

Joukkion kolme vanhinta oli enää jäljellä, kun siitä sitten Viru-hotellin yökerhoon suunnattiin. Siellä olikin paljon parempi musiikki ja meininki muutenkin, joten sinne jäätiin. Tosin kavereiltani loppui kestävyys vähän kesken, kolmen aikaan lähtivät jo pois. Siihen mennessä minä olin kuitenkin jo saanut uutta tanssiseuraa, joten jatkoin tanssimista ja vähän juttelemista aina siihen saakka, kun meidät heitettiin vähän ennen viittä sieltä pihalle.

 

Tämä tanssiseurani, varsin mukava heppu, tällä kertaa tuon entryn aloittaneen kysymyksen esitti, saatellessaan minua hotellilleni. Minun vastakysymykseeni siitä, mikä hänet sai jaksamaan kanssani aamuun asti tanssilattialla ja vähän sen reunamilla, vastasi, että se on tämä minun valloittava hymyni ja energiani, sen lisäksi että olen kuulemma söpö, sexy ja symppis. Heh 🙂

 

Olin siis hotellihuoneessani vähän viiden pintaan ja nukahdin yllättävää kyllä suunnilleen saman tien kun pääni tyynyyn painoin. Puoli kymmeneltä nousin aamupalalle, mutten kyllä jaksanut lähteä enää vanhaan kaupunkiin kävelemään sen paremmin kuin Viru-keskukseenkaan pyörähtämään, joten relasin huoneeni ikkunalaudalla kattoja katsellen.

 

 

Puolilta päivin piti luovuttaa huoneet ja siitäpä sitten satamaan ja kotimatkalle. Paluumatkalla laiva keinahteli sen verran paljon, että hiljaiseksi kävi porukka, kun merisairaus uhkasi iskeä. Kotiin kuitenkin onnellisesti päästiin, minä hain matkalla tytöt yökyläpaikasta ja sain oikein kukkakimpun – olivat löytäneet kevään ensimmäisen kuulemma huikean suuren sinivuokkomättään metsästä sillä välin kun äiti rellesti Tallinnassa.

 

 

 

[Lisää kuvia Tallinnasta(kin) löytyy Flickristä: http://www.flickr.com/photos/marilka/ ja kuvagalleriastamme: http://pehkonen.1g.fi/kuvat/Tallinna08/ – ai miksi kahdessa paikassa? Laittelen kuvia vähän eri suodatusperiaatteella eri gallerioihin.]