Toissapäivänä oivalsin jotain, mikä ei oikeastaan muuttanut mitään, mutta muutti koko maailmani. Löysin jotain, mitä en olisi uskonut koskaan itsestäni löytäväni. Ja se heitti maailmani aivan uuteen asentoon. Nyt olen yhtaikaa iloinen ja surullinen. Olen yhtaikaa hämmentynyt ja täysin selvillä. Moni itseänikin ihmetyttänyt asia sai selityksensä. Toisaalta, jouduin aivan uusien pulmien eteen.

 

Pitkään olin tiettyjen asioiden suhteen eksyksissä, en tiennyt missä olen ja minne menen. Nyt olen kartalla. Tiedän missä olen. Mutta kompassi on vähän hukassa, en tiedä mihin menen. Tai oikeastaan, tiedän mihin voi mennä, mutten tiedä mihin kykenen. Kivikkoista maastoa edessä valitsinpa minkä suunnan tahansa.

 

Satuinpa sitten tähän saumaan lukemaan naamakirjasta erään kaverin tiedoista quoten, joka sopii kuin nappi silmään: "Because our problems have been our own creation, they also can be overcome." George Harrison

 

Juuri näin se on. Tämä kaikki kuitenkin vaatii hieman sulattelua. Vaatii paljon aikaa. Juuri nyt ei siis kannata ihmetellä, jos olen vähän poissaoleva. Jos voisin valita, kömpisin joksikin aikaa vain peittoni alle seuranani vähän punaviiniä ja ajatukseni. Mutta ei tästä junasta niin vain hypätä; perhe, työ ja ystävät pitävät kiinni arjessa ja vähän juhlassakin. Hyvä niin 🙂

 

Sitä paitsi, vaikka nyt on vähän oma pakka sekaisin, kyllä se siitä taas ajan kanssa oikenee johonkin suuntaan. Ainakin sen verran, etten näytä hautajaissaattueesta karanneelta, kuten taisin eilen näyttää, kun tanssikaverit vielä illalla laittoivat viestiä perään, että hei, mikä sun oikein oli?! Mukavaa että välitetään!

 

Linkin Parkin sanoin: "Stuck in my head again, feels like I’ll never leave this place, there’s no escape, I’m my own worst enemy". (Biisi on Given Up) Pitäisiköhän vaihtaa theme song 😉 Ainoa vaan, että minä en ole luovuttanut enkä luovuta ja tiedän viimein, mikä minua on vaivannut enkä muutenkaan ole ihan niin epätoivoinen kuin tuon biisin sanat. Joten toivoa on 🙂 So not 2 worriez, vaikka tämä entry varmaan monia hämmentääkin. I’m gonna be ok 🙂

 

[Totta puhuen, theme song pitäisi vaihtaa, mutten vaan voi laittaa siihen sitä, minkä juuri nyt todella siihen haluaisin. Oh well, nykyinen välttää yhä, jollei jotain muuta kompromissia tule mieleeni.]

– mutsi tuli eilen takas Suomeen (ja oli meillä eilisen päivän) vietettyään koko talven lokakuusta asti Kanarialla. Kyllä oli mukavaa nähdä taas, jutella taas kasvotusten 🙂 Tytöillekin iso juttu, että maamo on taas kotimaassa, kovasti ehtivät jo kaivata ja välillä laskea aikaa siihen, että taas maamon näkevät

– sisko tuli meille eilen myös töiden jälkeen ja illalla heitin himaan, oli jälleen kerran ihanaa jutella kaikesta. Kun vaan saataisiin aikaiseksi se tyttöjen ilta systerin ja serkun kanssa…

 

– lasten ilta- ja aamupesut on tässä lukaalissa ihan hirveät ja mietin juuri eilen illalla taas, etten edes tiedä kumpi on pahempaa: hoitaa asia itse vai kuunnella showta alakerrasta. En tajua. Tai siis tajuan – lapset reagoivat ilmeisesti näin tähän meidän stressaavaan ja kiireiseen elämäntilanteeseen. Silti en jaksa.

– tosikoisen kanssa on aina vaan yhtä vaikeita tietyt asiat, mutta tänään oli neuvola ja sain sekä vinkkiä lukea mll:n sivujen artikkeleita (miksen ollut itse niitä aiemmin hogannut?) että jälleen tuuppauksen ottaa viimein yhteyttä perheneuvolaan, jotta jonkun ammatti-ihmisen kanssa voisi vähän tsekata, mitkä olisi niitä parhaita tapoja toimia tosikoisen kanssa

 

Minulla on ihana perhe. Olipa elämässä mitä tahansa, takanani on turvaverkko. On äiti, isä, sisko, isoäitikin, joihin voi luottaa, joihin voi tukeutua, jotka ovat siinä kun minä tarvitsen ja joita varten minä myös olen, kun he sitä tarvitsevat. On suloiset ja ihanat lapset, joita minä rakastan aina ja toivon, että aikanaan heidän kanssaan välit ovat yhtä hyvät ja läheiset kuin minulla äitini kanssa, ja joiden toivon olevan keskenään aikuisina yhtä läheiset kuin minä olen siskoni kanssa. On mies, jonka kanssa olen jakanut tähänastisesta elämästäni jo puolet ja vaikka juuri nyt rakentaminen ja kaikenlaiset asiat joita joka parisuhteessa kai joskus tulee eteen jossain muodossa vievät oman veronsa, tiedän että meillä on edessä vielä koko loppuelämä yhdessä, jos vain jaksetaan tämän(kin) raskaan ajan yli.

 

Kaiken kaikkiaan, come what may tässä elämässä, tiedän, etten jää koskaan yksin. Ja se on paljon se 🙂

Ehkä joku vielä jonain päivänä selittää minulle, miksi it-ihmisten kokoontumiset aiheiden tai aiheettomuuksien ympärille ovat bootcampeja. Ei siis tietenkään saapasleirejä, kuten niin näppärästi taas suomensin, vaan boot as in tietokoneen käynnistäminen. Ymmärrän siis tavallaan yhteyden, mutta ei niitä koneita tänäkään viikonloppuna kovin monta kertaa bootattu ainakaan boottaamisen ilosta vaan kyllä ne puheenaiheet ja ryhmätyöt ihan muissa aiheissa kulki. Okei, lopetan saivartelun, vaikka se mielipuuhiini kuuluukin, etenkin hiukan yliväsyneenä.

 

Kyseessä siis on tällä kertaa ITpro.fi-yhteisön saapasleiri, jolla olin itse ensimmäistä kertaa mukana. Ai mikä ITpro.fi? Jos et ole it-ammattilainen eikä tietotekniikka kiinnosta, ei kiinnosta varmasti tuokaan (mutta huomaa, että loppublogini ei ole it-häröilyä vaan, well, jotain muuta). Jos taas olet it-ammattilainen etkä ole tuosta kuullutkaan, hyi häpeä! ja kipitä sitten saman tien tutustumaan (luettuasi ensin tämän entryn loppuun, tai sitten älä, whatever). Lyhyestä tässä kohti virsi kaunis: ITpro.fi on suomalaisten it-ammattilaisten kohtaamispaikka, eli ihan sivusto kelle vaan it-ihmiselle, ja ITpro.fi-yhteisö on ko. sivuston sisältöä tuottava asiantuntijoiden ryhmä. Johon minutkin siis on mukaan kelpuutettu.

 

Ja jottei yhteisöityminen menisi ihan vaan virtuaaliseksi vaikka virtualisointi kuuminta hottia nyt onkin, järjestetään yhteisön voimin näitä bootcampeja pari kertaa vuodessa. Ja jotta päästäisiin asiaan, mennään siihen viimein.

 

Eilen aamulla siis starttasin jälleen pihasta lauantaiaamuksi epäinhimilliseen aikaan (jos minulta kysytään), puoli yhdeksältä, ja ajaa huristelin tuonne Asikkalaan, Lehmonkärkeen boottaamaan ja cämppäämään. Sen verran olin ajoajan arvioinut väärin, että olin kymmenisen minuuttia alusta myöhässä, mutta toisaalta, ollen yhteisön harvoista naisista (ilmeisestikin) ensimmäinen cämpille uskaltautunut, hivenen myöhäinen entré oli ihan paikallaan 😉 Sain oikein aplodit sisään tullessani ja pokkasin kaikille sievästi hymyillen.

 

Kahvittelujen, windows-kuulumisten ja lounaan jälkeen suuntasimme mökeille ja rantaan. Päijänne oli vielä ohuenlaisessa jäässä, joka kimalteli upeasti auringossa. Ja maisemat olivat muutenkin melkoisen huikaisevat!

 

  

 

Jotta viikonloppu ei olisi pelkkää nörtteilyä, meille oli järkätty vähän ulkoilma-aktiviteetteja, pienimuotoinen skaba, jota varten meidät jaettiin kahteen ryhmään. Lajeina mm. tandemhiihtoa ja lakanalentistä. Ja extrana vielä vähän frisbee-golfia. Ja sehän oli vallan hauskaa! Siis se kaikki. Kuten myös ryhmäilyt. Ainoa hivenen yksinäinen hetki oli se, kun ukot lojuivat paljuissa, mutten yksin viitsinyt omaani korkata enkä jostain syystä nyt kuitenkaan sitten sinne alastomien miestenkään joukkoon arvannut mennä 😉 Torkuin siis sohvalla tovin kuunnellen fudista telkusta.

 

(paljuni, joka siis pysyikin kiinni)

 

Viimeistään  illallisella totesin, että sujuvasti olin joukkoon ainoana naisena solahtanut, kun sain ensin kohteliaisuuden "sä oot hyvä jätkä" ja sitten löysin itseni jonon hänniltä seisovaan pöytään mennessä 😀 Sieltä kohdin tosin löytyi sitten herrasmies tai kaksi, jotka usuttivat jonossa edelleen 😉 – ei sillä että se olisi sinänsä haitannut… Myöhemmin kahvilla ja konjakilla päättivät kuitenkin asian paikata ja komensivat naisen ensin kahvia hakemaan, jolloin jostain nurkasta kuului "onpa upea näky" vai miten se menikään 😀 Vähän jäi vaivaamaan, oliko kyse ehkä selästäni, siitä että joukossa oli nainen, takkatulesta vai ehkä jostain aivan muusta 😀

 

Ilta se siinä vierähti, puhuttiin asiasta tai asian vierestä tai ihan sujuvasti vaan pilkittiin – vähän painoi jo edellisen viikonlopun valvomiset, joten hiukan oli silmäluomi raskas. Mutta kun se pahin väsy siitä taittui, niin loppujen lopuksi olin nukkumassa vasta puoli kolmen aikaan – mutten sentään vasta viiden aikaan kuten monesti. Päin vastoin, viiden aikaan olinkin yllättäen jo hereillä ja terassilla kuvaamassa auringonnousua "laadukkaalla" nokialaisellani!

 

 

Sen jälkeen palasin kyllä sänkyyni vielä pariksi tunniksi pyörimään, mutta uni ei enää tullut silmään. Puoli yhdeksän aikaan sonnustauduin rantaan kävelemään ja penkille istumaan ja ihailemaan jo korkealla loistanutta aurinkoa, joka kultasi jää komeasti.

 

 

Yhdeksän aikaan sai jo aamupalaakin – oikeesti, koska muka olen matkalla aamupalalle ennen kuin sitä edes saa?! Yleensä kun hädin tuskin ehdin paikalle ennen kuin se laitetaan pois! Kaikkea kummaa sitä toisinaan niin. Aamupalan jälkeen ryhmämme heittäytyi oikein hyödylliseksi, vaikka oman kontribuutioni siihen annoinkin lähes vaakatasossa parin tuolin päällä lojuen. Mutta mikäs siinä, kun muut hoitelivat konepuolen 😉

 

Lounaan ja noin kuudennen kahvikupillisen jälkeen oli aika sonnustautua kotimatkalle ja hakemaat tyttöjä mummilasta, missä olivat tämän viikonlopun. On ollut vähän poissaoleva mutsi heillä, ja ensi viikonloppunakin olen menossa, joskin vain lauantaina iltasella (ja illalla ja yötä myöti, mutta aamuksi kotiin 😉 ). Tänä yönä, muutaman tunnin päästä, haen lentoasemalta oman mutsini, joka palajaa sanojensa mukaan piparkakun värisenä koto-Suomeen seuraavaksi puolivuotiskaudeksi. Jos sitä on tyttäret odottaneetkin, että maamo tulee taas Suomeen!

Kun olen täällä kotona yksin, kuulen vain koneeni tasaisen hurinan ja kellojen raksutuksen. Satunnaisen oven kolauksen jossain päin taloa (mitä seuraa aina myös noin kahden richterin maanjäristys tässä korttitalossa), kerran vartissa ohi huristavan auton. Ihana rauha, ihana hiljaisuus. Joskus tosin jopa siinä määrin, että alkaa ahdistaa ja laitan musaa soimaan.

 

Kun täällä on esikoinen kanssani, voi olla pitkään aivan yhtä hiljaista. Sitten kuuluu kolinaa, sitten se taas hiljenee. Satunnainen "Äiti?" jota seuraa "voinks mä ottaa kaakaota?" tai "saanks mä mennä kaverin kanssa ulos?" tai "voinks mä kattoa [dvd:tä]?". Välillä tyttärellä oli vähän pelibuumia ja pelaili netissä tuossa kahden metrin päässä ja silloin peliäänet täyttivät huoneen. Mutta ei taas pitkiin aikoihin ole koneelle kärttänyt.

 

Mutta kun tänne tulee kotiin tosikoinen. Ja sitten mieskin. Täällä alkaa korviahuumaava meteli. Tyttäret puhuvat toisilleen (ja meille) huutamalla – kuin olisivat vielä päiväkodissa tai koulussa. Riitelevät ja huutavat, kun kaikki ei menekään putkeen. Yhtä aikaa yrittävät selvittää asioitaan minulle ja isälleen. "Isi. ISI!! Hei MÄ puhun nyt!" "Älä puhu mun päälle, mä alotin ensin!" "Äiti!" "Isi!" "Hei mullon asiaa!" "Eiku nyt on mun vuoro!" Ja jos ei muuten saa ääntään kuuluville, alkaa etenkin esikoinen pitää ääntä ihan vaan äänentuottamisen ilosta.

 

Ja kaikkialla muualla niin hiljainen mieheni on kotona aivan toista maata. Saa puheripulin astuessaan kotiovesta sisään. Sitä se tekee, kun patoaa päivän aikana kaiken sisäänsä. Joten selittää sitten kilpaa lasten kanssa minulle ja lapsille mitä on päivän aikana syönyt ja miten renkaita ei saanut missään vaihdatettua ja miten pitää käydä rautakaupasta hakemassa sitä ja tätä ja miten se oli eilen loppu ja miten ilmanvaihtoputkien laittaminen onkin hankalampaa kuin luuli ja miten ei vieläkään tiedä laittaako siporex-harkkoja meidän makkarin wc:n seiniin vai ei ja….

 

Siis olen minä kiinnostunut lasteni asioista ja päivästä. Ja mieheni asioista ja raksastakin sopivissa annoksissa. Mutta yksi kerrallaan, rauhassa kiitos! On suunnattoman uuvuttavaa kuunnella kolmea ihmistä yhtaikaa ja vastata jatkuvasti vaatimuksiin – vaikka lapseni ovat kyllä mukavan omatoimisia monissa asioissa. Välillä tekisi mieli alkaa huutaa, ihan vaan AAAAARRGGHHH!!! ihan vaan siitä hyvästä, että en kestä enää. Ei yhtään vaatimusta enää! Ei yhtään ylimääräistä sanaa! Ei kykene! Ei pysty vastaanottamaan! Ei pysty kuuntelemaan enää yhtään kertaa, mitä tulee aloituksen "äiti" jälkeen. Tai "hei sanna…" jälkeen.

 

Niinpä minä, joka taas olen normaalisti puheliaampi kuin olisi ehkä edes tarvis, olen kotona aivan hiljaa. Koska en edes saisi suunvuoroa vaikka yrittäisin. Itse asiassa, tuo jatkuva meteli ja hälinä ympärillä on aiheuttanut sen, että vaikka näennäisesti olen läsnä, en kuule mitään. Sisäänrakennetut korvatulpat aktivoituvat ja tuunaan ulos kaiken ympärillä tapahtuvat. Istun pöydän ääressä lasittunut katse silmilläni, nyökkäilen ja ynähtelen, tajuamatta puoliakaan siitä, mitä minulle puhutaan. Aivoni eivät ota enää vastaan. Hälinästä tulee puuroa, joka kimpoaa suoraan takaisin aivokuoresta.

 

Tämä johtaa siihen, että minua sitten suorastaan ravistellaan hereille koomastani. Että minulta pyydetään jotain viisi kertaa ennen kuin tajuan, että tuohon pitäisi oikeasti reagoida. Että tällöinkin ensin ärähdän ärtymystä epätoivotusta herätyksestä ja sitten hajamielisesti mumisen "pyydä isiltä" "pyydä että sisko auttaa" "ota tuoli", vaipuessani takaisin koomaani. Ja sitten minut ravistellaan hereille uudestaan, "NO MITÄ!!!" ja ehkä sen jälkeen jo rekisteröin mitä minulle sanotaan. "Ai, isi on jo lähtenyt" "ai, sisko ei pystykään auttamaan" "ai, et yletykään tuolinkaan kanssa" – "ai, kyse olikin jostain aivan muusta". Huokaisten autan ja vaivun takaisin.

 

"NO MITÄ NYT TAAS?! Ai, syliin. No tule murupieni syliin 🙂 " "Eikun mä haluun syliin!" "Mennään sohvalle niin mahdutte molemmat syliin. Mun kultaset 🙂 "

 

…eli sanaselityksiä Marilkan elämä-sanoista, jotka kirjattiin edelliseen entryyn. Ja koska ei olla enää meemimässä (heh, minulla on tapana keksiä myös ihan omia sanoja), saatan lisätä joukkoon muutaman, kuusi on loppujen lopuksi aika vähän kuvaamaan kokonaista elämää.

 

Kun työpäivä päättyy, tulee aika moni kotiin ja lysähtää sohvalle katsomaan telkkua. Kun minun työpäiväni päättyy, haen lapsen hoidosta, sitten kipin kapin kotiin syöttämään pari lihapullaa ja vaihtamaan päälle synttärivaatteet, viemään lapsi synttäreille, ruokakauppaan, tuomaan ruuat kotiin ja tarkistamaan, että esikoisella on kaikki hyvin, hakemaan lasta synttäreiltä, laittamaan lapsia iltapalalle (miten VOI olla nälkä synttäreiden jälkeen?!) ja iltapesulle ja nukkumaan – ja sitten kello onkin jo yhdeksän ja ehkä pari tuntia raaskin tehdä jotain omaa ennenkuin on pakko mennä nukkumaan ja siitä parista tunnista sitten kilpailevat kirja, tietokone (jolla multitaskaan sujuvasti netissä, mesessä, valokuvien kimpussa, blogeja lukemassa ja kirjoittamassa, omia projekteja tehden…), mies ja telkkari (joka häviää kaikkina muina päivinä paitsi torstaina jolloin tulee neloselta joko Lost tai Criminal Minds.

 

Olen useinkin ymmälläni monenlaisista asioista. Kuten miksi ajattelen näin. Tai miksi tunnen noin. Tai miksi käyttäydyn jotenkin (kunnes huomaan, että on pms). Tai miten eilen saunaan ripustelemieni treenivaatteiden päälle on yön aikana ilmestynyt minikokoinen pikku-myy (toisilla on saunatonttu, meillä näemmä sauna-myy). Tai mitä kaksi lentoliskoa tekee käsilaukussani.

 

Ks. kiire. Jos unta kertyy yössä noin 6-7 tuntia, selviän, jos juon päivällä paljon kahvia, joka saa unohtamaan väsymyksen, ja jos nukun viikonloppuna aamuisin kymmeneen eli univelkoja edes ministi pois. Mutta jos viikonlopun koko unisaldo on yhteensä kymmenen tuntia, viikko menee 6-7 tunnin yöunilla ja seuraavan viikonlopun unisaldo-odotus ei ole paljon edellistä runsaampi, alkaa sitä jo miettiä, miten seuraavan viikon selviää hengissä… Oma vika tietenkin, mutta toisaalta, ilman noita aktiviteetteja riutuisin henkisesti. Nukutaan sitten haudassa. Tai vaikka kesälomalla.

 

Jollen jopa onnellinen. Mutta koska tiedän, miltä tuntuu olla todella onnellinen, tiedän, etten tällä hetkellä ole sitä kovin täysillä, koska elän läpi murrosvaihetta jonka kanssa olen ajoittain ahdistunutkin. Silti minulla on paljon, mistä olen onnellinen, joten tulin siihen tulokseen, että ahdistunut + onnellinen = tyytyväinen. Jää plussan puolelle kuitenkin, eikös?

 

Elämä ei ole pysähtynyt, sen paremmin ajassa ja arjessa kuin henkisessäkään mielessä. Minä olen matkalla jonnekin minuna ja elämäni kietoutuneena kanssaeläjieni elämään on matkalla jonnekin koko ajan. Viime kädessä taivaaseen, kun joskus tämä matka täällä päättyy.

 

Silti elämä on tässä ja nyt, se pitää elää kun se tapahtuu. Olen tietoisesti opetellut olemaan ajattelematta "sitten kun", kuten minulla yhteen aikaan oli aina tapana. Ehkäpä tämä osittain johtaa myös kohtaan kiire. Carpe Diem.

 

Kappas, kun valitsee riittävän laaja-alaiset sanat, selviää sittenkin kuudella 😉

 

[Ja jälkipuheena sana "meemi", jota muiden muassa itsekin olen ihmetellyt, se on wikipedian mukaan kulttuurievoluution vastine geenille, tietokokonaisuuksia, jotka elävät vain aivoissa tai aivojen tuottamissa esineissä kuten tietokoneissa. Se on niinkin vanha sana, että käytetty ensimmäisen kerran vuonna 1976 (kirjassa). Susan Blackmooren mukaan "meemit varastoituvat aivoihin (tai muihin kohteisiin) ja siirtyvät eteenpäin jäljittelyn kautta." Myös mieleen soimaan jäänyt biisi on meemi, joten minulla oli oikeastaan edellisessä entryssä tuplameemi 😀 ]