Painonhallinta se on taas yhdellä jos toisellakin ollut tapetilla, joten satunnaisen kommentoinnin lisäksi olkoon nyt yhden entryn verran minunkin tapetillani. Se kun on asia, jonka kanssa minäkin olen elämääni viettänyt, sekä perinteisesti ylikiloja murehtien, mutta viime aikoina ihan uusia pulmia havaiten.
En kai olisi minä, jollen aloittaisi tätäkin sieltä antiikin roomasta, joten aloitetaan sieltä. Tuossa edellisessä entryssä taisin mainita, että kymmenkunta vuotta sitten minulla oli painoa kymmenkunta kiloa enemmän kuin nyt. Sen jälkeen sain tyttären, sitten toisenkin, ja vajaat viisi vuotta sitten painoin peräti 89kg. Siinä oli jo aika monta kiloa enemmän kuin kymmenkunta vuotta sitten. Silloin otin itseäni ensimmäistä kertaa niskasta kiinni. Heti kun tosikoinen söi muutakin kuin rintamaitoa, aloin tiputtaa noita ylimääräisiä kiloja pois silleen hissuksiin. Ja puolessa vuodessa pääsinkin jo niihin mittoihin, joissa olin ennen kuin aloin odottaa esikoista, 75kiloon.
Tuohon aikaan olin kotiäitinä ja päivittäiseen rutiiniimme kuului ulkoilu ja tulihan siinä liikuttua itsekin, kun lasten kanssa puistoili ja touhuili. Joten noiden noin 14kg:n pudotus ei oikeastaan ollut mikään juttu. Oikeastaan en tehnyt paljon muuta kuin jätin pois jokapäiväisen herkun. Ja söin ehkä vähän kohtuullisemmin. Mutta olin niin onnellinen jo pääsystä tuohon, että kun tuli vastaan kynnys, en jaksanut tsempata sen yli.
En minä kuitenkaan ihan noissa lukemissa pysynyt, vaan vähän kerrassaan painoa kertyi taas vähän lisää. Ei onneksi ihan kamalasti, mutta pari vuotta sitten painoin jo 79kg. En minä siitä erityisemmin välittänyt, olin ihan tyytyväinen olemiseeni ja olemukseeni. Enhän minä koskaan ole ollut mikään hirmu hoikka, joten en oikeastaan edes osannut kaivata sitä. Mutta sitten puolisentoista vuotta sitten syksyllä minussa tapahtui jokin selittämätön, minkä seurauksena aloin hoikistua.
Siis mitä tapahtui? En tiedä itsekään, mutta muutokset ovat jatkuneet. Niitä on mm. se, että tunnen itseni kylläiseksi melko vähästä (siinä missä ennen en juuri ollenkaan) ja se, etten enää pidä kovin makeista asioista kuten limsoista ja maitosuklaan sijaan syön mieluummin tummaa (siinä missä ennen join aivan liikaa kokista ja tykkäsin erityisesti geishasta ja muista makeista suklaista) ja se, etten enää oikeastaan edes kaipaa pastaa tai perunaa tai vaaleaa leipää tai muita hiilihydraattipommeja (siinä missä ennen saatoin syödä pelkkää pastaa ja rakastin vaaleaa leipää). Ja lisäksi se, että liikunnan määrä viikossa tuplaantui entiseen verrattuna, nyt se on siitäkin vielä tuplaantunut.
Lopputuloksena – jos sitä sellaiseksi voi vieläkään sanoa – on elämänsä kunnossa oleva nainen, hoikempi kuin ikinä. Ja koska on kaipailtu kokovartalokuvaa, tässä nyt on melkoisen tuore (ihan ihme ilmeellä 😀 ), tosikoisen eräänä aamuna nappaama kuva, ja vieressä vertailun vuoksi kuva elokuulta 2006.
(kunnon kokoinen versio tuosta uudesta kuvasta täällä – tämä space kun pienentää kuvia niin hävyttömästi – mutta tuota toista en kyllä laita muualle nettiin!)
Niin, viime alkusyksystä painoin enää 62kg. Siinä se on kokolailla hyvin siitä asti pysynytkin enkä enää ole juuri vaa’alla käynyt. Niinpä hämmennykseni olikin aikamoinen, kun tässä erään kerran vaihteeksi vaa’alle eksyin ja se näyttikin lukemaa 60,5kg! Mistä tullaan siihen ensimmäiseen uudenlaiseen pulmaan. Nimittäin niin upealta kuin tuntuukin se, että on saanut itsensä hoikkaan kuntoon, ja se että muutos näyttää varsin pysyväiseltä, olenkin alkanut nyt miettiä, että entä jos ei tämä painon putoaminen pysähdykään? Sillä minullahan on tuota pituutta sentään 168cm, joten ei nyt ihan alle kuudenkympin edes tarvitsisi tippua. Etenkään, kun en ole rakenteeltanikaan mikään siro. Näenhän itsekin, että ei tästä oikeasti enempää tarvitsisi laihtua, ettei vallan luisevaksi muutu!
Sillä minä en enää tietoisesti yritä laihtua. Syön ihan normaalisti, monipuolisesti ja terveellisesti. Sen verran kuin kroppani kertoo, että on hyvä syödä. Liikun kyllä säännöllisesti mutten ylenmäärin; pari tanssituntia viikossa ja kerran tai kaksi juoksen n. 8km lenkin (paitsi etten ole sitäkään siis pystynyt näiden flunssailujen vuoksi toteuttamaan tämän vuoden puolella kovinkaan usein). Pitääkö tässä alkaa laskea kaloreita (joita en muuten ole koskaan laskenut erityisemmin, jossain määrin osaan niitä arvioida kyllä ja se on laihtumiseen riittänyt kyllä), jotta päivän aikana saa ravintoa riittävästi? Hämmentävää.
Ja edellisestä sitten seuraa se seuraava pulma. Joka nyt ei ole uusi eikä yllättäväkään itsessään. Vaatevarastoni olen luonnollisesti jo viimeisen vuoden aikana uusinut noin 100prosenttisesti. Luulin jo viime kesänä saavuttaneeni koon, jonka mukaan uskalsin ostaa vaatteita. Mutta kuinka ollakaan, olen taas saanut laittaa monet housut syrjään liian isoina ja kesävaatteitakin on pakko ostaa taas sopivia, vaikka niitä juuri viime kesänä ostin. Tässä tulee eteen sellaisia juttuja, kuten että ostin maanantaina kivan uuden kevättakin, kokoa 34 (!!), jota voisi käyttää nyt niin että olisi vaikka fleece alla. Mutta kun pieninkin fleeceni on kokoa 40, mikä ei yksinään haittaa ihan kamalasti, mutta takin kanssa tulee vähän makkara olo… Joten eikun fleeceostoksillekin siis. En vain siedä kulkea epäsopivissa vaatteissa.
Niin, ja kuten kuvasta näkyy, minulla ei ole myöskään sormuksia enää vasemmassa nimettömässäni. Ja siihen on niinkin yksiselitteinen syy, kuin että ne putoaisivat siitä sormesta. Kaikki kolme sormustani (kihla, vihki, ja esikoisen syntymästä saatu) ovat jo jonkin aikaa olleet oikeassa nimettömässäni, mutta viime aikoina ne ovat uhkaavasti pyörineet siinäkin sormessa… Ja rintavarustukseni jo harmillisen paljon pienentyneestä koosta (kun en mikään isoryntäinen ole koskaan ollutkaan) en taida tässä yhteydessä tämän enempää viitsiä kirjoittaa edes 😀
Don’t get me wrong. Nautin uudesta hoikasta ja hyväkuntoisesta kropastani – mutta liika on liikaa laihtumisessakin. Pidän myös vaateostoksilla käymisestä – mutta kun siihen menee rahaa, jota nyt ei koskaan ole liikaa.
Ongelmia ne on nämäkin. Kuten sekin, että viimeiset muutaman päivän on verenpaineeni taas ollut normaaliakin matalampi (normaali siis noin 115-120/60-65), sillä headrushit ovat taas olleet normaaliakin freaquentimpi juttu – ja eilen jouduin skippaamaan tanssitunnilla lattianpoikki-pyörimiset, kun pökerrytti jo pelkkä seisominen ensimmäisten jälkeen.
Ei, en minä valita 🙂 Mutta kaikella tuntuu olevan nurjatkin puolensa.
