Ensin systeri ja sitten vielä serkkukin. Pitäähän minunkin kantaa siis korteni mietekekoon. Ei sillä, etteikö niitä päässä vilistäisikin – ja mitä muutakaan nyt yleensä tänne kirjoitan kuin ajatuksiani, tai tapahtumia, jotka triggeröi ajatuksia.

 

Sen jälkeen, kun olin harmitellut sitä autoasiaa, jossain vaiheessa iltaa lukaisin tuon siskoni sen päivän blogimerkinnän ja kirjoittelin sinnekin jo kommentin asiasta. Minä olen melkoisen avoin ja iloinen näin päällisin puolin ja minua(kin) pidetään yleisesti ottaen sosiaalisesti toimivana ihmisenä. Sosiaalinen olenkin ja tulen toimeen kaikkien kanssa ja olen sellainen kaikkien kaveri. Mutta kolikolla on kääntöpuolensakin. Vaikka olen näennäisesti ehkä turhankin avoin, minullakin on raja, jonka taakse vain hyvin harva pääsee. Voi jopa olla, että se raja loppujenlopuksi kulkee hyvinkin korkealla. Juttelen ja kuuntelen, jaan kaikenlaista, mutta ihmiset eivät ehkä sitten kuitenkaan pääse oikeasti lähelleni.

 

Jäin nimittäin miettimään jälleen kerran, miksi kaikesta huolimatta minulla on vain muutama hyvä ystävä, vaikka hirveän paljon kavereita ja hengaan kenen kanssa tahansa. Ehkä se johtuu juuri siitä. En sitoudu antamaan itseäni kokonaan kellekään. Tai sitten minulle on vaan niin kauan riittänyt vain mieheni ja ne pari hyvää ystävää, etten ole edes kaivannut. Tai jotain muuta. En tiedä. Ehkä vaan puhun liikaa ja hengästytän kaikki muut 😉

 

Kirjoitin siihen kommenttiin systerille, että minun on helpompi olla 1 on 1 tilanteissa kuin isossa jengissä. Isossa porukassa olen enempi hiljaa, vierestäkatsoja, vetäytyjä. Saatan jopa tuntea itseni yksinäiseksi porukassa. Jollen tunne kaikkia siinä porukassa oikeasti hyvin. Mutta kaksin melkein kenen tahansa kanssa on helppo olla ja jutella. Osaan small talkin, enkä edes pelkää hiljaisia hetkiä. Mutta sen verran tätä täsmennän tässä, että kun porukka on mukava ja oloni siinä tuntuu turvalliselta, viihdyn toki loistavasti. Ja sopivassa väkijoukossa, johon voin tavallaan kadota, on hauskaa myös.

 

Sain päähäni, että Marilkan pähkinät tarvitsevat teemabiisin. Ajatus sai alkunsa yhdestä naamakirjan 10second interview:n 505:stä kysymyksestä: "What would your theme song be?" Laitoin siihen ensin, viime viikolla, että se olisi Within Temptationin Stand My Ground. Hieno biisi ja kyllähän sekin voisi theme songini olla sinänsä. Mutta eilen hyräilin päähäni soimaan jäänyttä Linkin Parkin Breaking the Habitia ja totesin sen sopivan elämääni tällä hetkellä paljon paremmin.

 

Eihän mitään biisiä voi sanasta sanaan elämäänsä sijoittaa, tai sanotaan, että aika harvoin voi, mutta tuossa on jotain sellaista, mihin kykenen hyvin rileittaamaan. Elämässäni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana miljoona muutosta. Sekä ulkoisia, ihan konkreettisia muutoksia, että sisäisiä muutoksia. On tullut monta firstiä. Olen tehnyt monta asiaa toisin kuin koskaan ennen. Olen rikkonut monta tapaa. Hyvässä, mutta ehkä välillä vähän huonossakin. Elämä on.

 

Tänään sain duunissa lapun kaulaan. Meidät viimein laputettiin. Johan siitä monta vuotta puhuttiinkin. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni minusta on hyvä duunikuva. Ehkäpä kuvauksen kohde on ensimmäistä kertaa elämässään noin tuon edelläkin mainitun viimeisen vuoden ajan ollut kuvauksellinen. Kortin saaminen toi mieleeni kymmenkunta vuotta vanhan edellisen henkilökorttini (jota en onneksi ole joutunut enää vuosiin kaulassani roikottamaan). Kaivoin sen laatikostani, näytin muutamalle työkaverille ja tuomio oli kaikilla sama: näytin kymmenen vuotta sitten paljon vanhemmalta kuin nyt. Näytin kymmenen vuotta sitten kymmenen vuotta vanhemmalta kuin nyt.

 

Katsokaa vaikka:

elokuulta 1999        ja  marraskuulta 2007
    

 

Miten voi nuori ihminen olla noin täti??? Olihan minulla tietty kymmenkunta kiloakin enemmän silloin kuin nyt ja sen näkee naamasta. Ja ilmeestä näkee, miten pehmeä ja kiltti on saanut särmää itseensä. Olen erinäköinen, mutta väitän myös, että hyvin erilainen kuin kymmenen vuotta sitten. Ja löytöretki itseeni jatkuu. Opin koko ajan itsestäni lisää piilossa olleita puolia. Ihminen on mielenkiintoinen olento. Jatkuvassa muutoksessa. Täynnä kaikkea, mikä tulee esiin vasta kun on oikea hetki.

 

Muutos on välillä hyvästä. Vaikka yleensä olen muutosavastarintainen, tänään tuntui hyvältä jopa vaihtaa työpiste duunissa kokonaan toiselle (organisatorisesti oikeammalle) puolelle 😀 So I’m breaking my habits and giving room to the me of 2008.

Vai olikohan se päivä alkujaankaan hyvä? Tosikoinen herätti minut raa’asti jo puoli kymmeneltä, ja raahauduin alakertaan vain istuakseni vielä melkein puoli tuntia tokkuraisena sohvalla katsomassa viimeisiä lastenohjelmia, kun ei sitä galaxia kuulemma kuitenkaan vielä voinut lopettaa ja tulla aamupalalle. Niin, siis meillähän on varsin aamu-uninen sakki täällä, vaikka lapset toki arkirytmissään heräävät viikonloppuisinkin kohtailaisen aikaisin. Mutta katsovat sitten lastenohjelmat ja miehen kanssa yleensä noustaan vasta kymmenen aikaan ja aamupala meillä syödään vasta tuolloin.

 

Niinpä oltiin nytkin aamupalalla siis vasta kymmenen jälkeen, huolimatta aikaistetusta herätyksestäni. Mies suivaantui jo aikaisemmin, kun heräsi lasten heräämiseen eikä saanut tällä kertaa uudelleen unta, joten oli jo lähtenyt raksalle. Kahvia pannullinen ja aamupalaa naamaan. Koneelle ja vähän meseilyä ja naamakirjailua ja päivä tuntui oikein mukavalta. Tuli tosin vähän kiire lähteä viemään esikoista kaverin synttäreille, mutta ehdittiin sentään. Näitä syntsyjähän riittää… Ei tosin enää muutamaan kuukauteen tarvitse taas itse järkätä, tosikoisen eilisten sukulaiskutsujen jälkeen.

 

Tosikoisen kanssa palattiin tuohon "kylälle" (siis että nyt asuu niin landella, että puhutaan niistä kylistä, joille niin muinoin naureskeltiin), hakemaan pizzat paikallisesta Kotipizzasta ja maantieteellisesti ottaen taas takaisinpäin raksalle viemään pizzaa miehelle ja anopille ja syömään sitä siellä itsekin. Laiska päivä siis, no kp today (tai no joo, tiskit kyllä vielä pitäs hoidella tänään kuitenkin, mutta ei siellä ole kuin parit aamu- ja iltapala-astiat).

 

Tosikoinen ei jaksanut siellä raksalla taas pitkään hengata, joten palattiin himaan autotallista mukaan matkaan noukittujen lasten potkisten ja hiekkalelupussillisen kanssa. Lähdettiin vähän ulkoilemaan, mentiin tuonne läheisen päiväkodin pihaan. Siellä on iso magee kiipeilyteline ja tämä outo mutsikin intoutui vaihteeksi kiipeilemään. Kevät tekee senkin. Tai no, ainahan minä kiipeilen 😀 Meillä oli tosi hauskaa. Leikittiin apinoita ja laiskiaisia ja whatnot, tangoissa kiipeillen ja roikkuen ja kieppejä tehden.

 

  

 

Sitten tuli aika lähteä hakemaan esikoinen sieltä synttäreiltä, ja tultiin sitten kaikki kolme taas himaan. Jolloin tullaan kohtaan "turned bad". Olin tuossa parkkiksella, oikaisemassa autoa ruutuun, kun kuului rysäys. Taakseni oli ilmestynty bemari, jota en todellakaan mistään ollut nähnyt, kun peruuttamaan ryhdyin. Järkytyksissäni menin vielä sitten myöntämään syyllisyyteni – vaikka näin jälkeenpäin ajatellen, mitä ihmettä se ajoi siitä takaani, vaikka minulla oli peruutusvalot päällä?! Parkkis ja paikka jossa olin, on niin ahdas, etten todellakaan nähnyt sitä autoa ennenkuin oli jo myöhäistä. Ja nyt lienee myöhäistä enää alkaa riidellä. Plääh.

 

Niin hassua kuin se olikin, tulin kotiin ja aloin itkeä. Lapset olivat lähteneet keskenään sinne samaiseen päiväkodin pihaan ja itkuni keskellä mietin, olinko kovinkin huono äiti, kun päästin 5vuotiaan tättähääräni vain pari vuotta vanhemman (tosin hyvin vastuuntuntoisen) siskon kanssa tuonne säätämään potkiksilla. Onhan tuossa muutama kadunylityskin! Mutta osaa kai nuo, siis tuo tättähääräkin. Tuolla ne nyt mekastavat dinoineen olohuoneessa taas.

 

On minullakin jo ihan pikkuisen parempi olo. Olin suunnitellut istuvani sohvannurkkaan lukemaan sillä välin kun tytöt ulkoilevat, mutta tuo minut tolaltani saanut peltipräjäys (johon lasteni melko viisas huomautus oli: "se on vaan auto") muutti suunnitelmiani ja tulinkin – yllätys yllätys – koneelle. Ja bongasin mesestä yhden ystävän, jonka kanssa ei ole ehditty jutella viikkoihin 🙂 Mutta aika gloomy olen vieläkin. Nämä on jotenkin tällaisia kupin ylivuotoja, kun tulee yhtään mitään ylimääräistä ikävää elämään.

 

Eikä tänään edes paista aurinko. Ja ajatukset pitäisi vähitellen kääntää huomiseen työpäivään. Höh.

Talvella on suurinpiirtein se ja sama missä sitä on. Kaikkialla on yhtä harmaata ja ankeeta ja pimeetä ja loskaista. Mutta aina tässä kevään ja kesän tullen kaipuu tuonne Stadiin iskee oikein kunnolla. Keväinen ja kesäinen Helsinki – ah! Ja tässä kohdin Helsinki rajautuu about kantakaupungiksi, Munkkiniemi vielä pääsee mukaan sattuneista syistä 😀 Olen munccalainen, nyt ja aina. Asuin siellä reilut 16 vuotta – koko lapsuuteni ja nuoruuteni – ja se asuu minussa.

 

Olin juridisestikin helsinkiläinen vielä kolme vuotta sitten, mutta siinä vaiheessa olin jo asunut 12 vuotta kehäykkösen väärällä puolella. Siis hädin tuskin Helsingissä ollenkaan. Tästä nykyisestä nurtsilaisesta perspektiivistä jälkeenpäin asiaa katsoen, on oikeastaan ihan sama, asuuko sitä jossain tuolla kehien välissä Helsingin rajojen sisällä vai täällä vielä vähän kauempana kokonaan eri kunnassa. Yhtä kaikki,  se ei ole the Helsinki siellä sen enempää kuin täälläkään. The Helsinki on kantakaupukialueella.

 

Don’t get me wrong! Alkushokin jälkeen viihdyin Itä-Helsingissä hyvin ja täällä landellakin oikein loistavasti (ja asun mieluummin Nurmijärvellä kuin Espoossa tai Vantaalla, kun valita piti – go figure 😉 ). Mutta Helsinki on aina Helsinki. Tosin oikeastaan, en haluaisi asua siellä kantakaupungissa (Muncca kelpaisi kyllä!), mutta rakastan kulkea siellä. Viettää siellä aikaa. Ei se talvella tosiaan houkuttele sen enempää kuin mikään muukaan paikka (jos ei lasketa omaa sänkyä tai sohvaa takanedustalla). Mutta näin keväisin kyllä! Ja kesäisin vielä enemmän.

 

Kävellä kaivarinrantaa jätskitötterö kädessä, auringon paahtaessa ja kevyesti suolaisen merituulen puhaltaessa. Katsella laivojen lähtöä kauppatorilla tai suokissa lokkien kirkuessa pään yläpuolella. Kulkea krunikassa sen komeaa arkkitehtuuria ihaillen. Kävellä espaa etnisen musiikin soidessa. Istua rantakalliolla antaen ajatusten lentää merituulen mukana tai tuomiokirkon portailla kavereiden kanssa jutellen. Twilight zone, vaaleanpunainen hetki juuri ennen auringonlaskua, merestä heijastuen, talojen välistä siivilöityen – kaunein hetki maailmassa, kauneimmillaan Helsingissä!

 

 

Silloin joskus opiskeluaikaan vietin kaiket päivät stadissa, luennot kun olivat siellä yliopiston päärakennuksen tuntumassa tai krunikassa. Nykyisin – ja niin kauan kuin lapsia on ollut – pääsen stadiin paljon harvemmin. Välillä lähden sinne tarkoituksella lasten kanssa – hekin kuitenkin ovat syntyjään stadilaisia, toivoisin heidänkin oppivan rakastamaan syntymäkaupunkiaan vaikka nyt nurmijärveläistyvätkin pahasti. Ja vie minua sinne sentään työkin jonkin verran. Nautin joka hetkestä siellä, ja hauskaa on ollut huomata, että tytötkin tykkäävät siellä kulkea (ja esikoinen on tykästynyt krunikan hienoihin taloihin!).

 

Eilen oltiin lasten kanssa Finlandiatalolla konsertissa. Jätettiin auto kisikselle ja käveltiin Töölönlahden rantaa Finlandiatalolle (tai no, minä ja esikoinen käveltiin, tosikoinenhan ei osaa kävellä vaan pomppii ja ravaa). Ja se vaan on niin kaunista! Joutseniakin nähtiin siellä uiskentelemassa.

 

  

Jokin minussa on aina pakahtua, kun stadissa kuljetaan. Joka solu täyttyy tuntemuksista ja muistoista. Vahvat on juuret, eikä niitä pääse pakoon. Ei sillä, että edes haluaisin 😉

Ovatpa prätkät päässeet ulos talleistaan näin huhtikuun tullen 🙂 Tuolla niitä pörisi tanssituntimatkallani vaikka kuinka. En ole koskaan itse ollut prätkäihminen, ne on lähinnä pelottaneet minua, kun niillä pääsee niin kovaa ja kuitenkin niissä ollaan ihan ilman peltiä ympärillä. Mutta tänään yhtäkkiä huomasin toivovani, että minullakin olisi moottorippyörä. Ei muuten, mutta vaikka toitsuni on aivan ihana ja kiihtyy loistavasti, prätkät kiihtyy vielä niin paljon paremmin… Kun vois vaan suhahtaa liikkeelle. Tunnen jotain omituista mielihyvää joka kerta, kun lähden valoista hallitun komeasti jättäen kaikki muut katselemaan perävalojani 😀

 

Kun pääsin tanssituntimatkallani motarille asti, sain riemukseni huomata, että sinnehän oli vaihdettu kesärajoitukset! Riemusta yksin autossani kiljuen painoin tallan pohjaan ja hujautin mittarin sataan neljäänkymppiin – karstat pois moottorista ja pölyt pois päästäni :)) IHANAA paahtaa baanalla kesänopeuksin! Alkoi taas tehdä mieli sinne Saksan baanoille ja kunnon nopeuksille. Hymyilin autossa korvasta korvaan ja huidoin nyrkkiäni voiton merkkinä. Ja sitten hiudoin sitä ärtymyksestä, kun eteeni kehtasi tulla hitaampia, jotka eivät ollenkaan ymmärtäneet, että minä tahdoin ajaa keväthumussa. Raskas se oli kaasujalkani muutenkin koko matkan; onneksi on vakionopeudensäädin, ettei ihan mene vallattomaksi.

 

[Nyt mies muistuttaisi minua siitä, että autossa on vielä talvikumit, mutta saa noilla kitkoillakin painaa sataakuuttakymppiä, joten vielä mentiin turvarajan sisäpuolella]

 

Uskokaa tai älkää, mutta sellainenkin siellä motarilla painatti menemään. Ja ihmiset autossa paljain päin, tukka hulmuten. Mahtoi olla kuitenkin vielä aika kylmää kyytiä. Avoauto on prätkän ohella toinen asia, josta en juurikaan ole haaveillut, ihan sellaisesta praktisesta syystä, että siinä menee tukka sekaisin 😀 Oikeesti, mun letti on kyllä nykyisellään sellainen, että sehän ei mene miksään mistään, joten huono syy. En tiedä. Ne ei ole minun tyyliäni vaan.

 

Sitähän tuolla taas riittää. Saisivat ihmiset edes vaihtaa nastat pois, jottei ne tekisi sitä enää enempää. Toivottavasti kadut saadaan pian taas puhtaiksi. Vaikka luulen kyllä, että se hiekoitus on ollut tänä vuonna täällä päin maailmaan normaalia vähäisempää, sattuneista syistä.

 

Aurinko paahtaa (juu, ihanaa, että paistaa, mutta kun siis…) suoraan meidän makkarin ikkunasta sisään koko päivän. Ja minä istun tässä makkarin ikkunan vieressä tekemässä töitä koko päivän. Tässä on aika kuumat oltavat ja sisäilma on muutenkin tässä asunnossa tullut kamalan kuumaksi. Luultavasti osasyys on kaukolämpöiset vesipatterit, jotka on parissa paikkaa pakko pitää auki ja sitten ne on tulikuumat, ja koneellisen ilmanvaihdon puute, kun ei noiden tuuletusräppänöiden asennosta ota selvää erkkikään. Ikkuna on nytkin auki ja silti on kuuma.

 

Tällä viikolla on huomannut tuolla tanssitunneillakin tämän kevääntulon, kun ei siellä salissa oikein ilmanvaihto ole taas ajantasalla ja tunnilla hiki taas virtaa… Tosin siihen nyt on osasyyllinen myös vaihteeksi melkoisen raskaanpuoleinen tanssisarja.

 

HymyHymyHymy (eikä mitään tekstiviestejä!) – kesä on kohta täällä!

Eilen luki naamakirjani statuksessa "is sort of running out of hours". Kaveri kysyi ihan loogisesti, että miten ihmeessä sitten ehdin jotain facebookin statuksia päivittää, jos kerran aika on kortilla muutenkin. Naamakirjan statuksen päivittämiseenhän ei tietenkään mene kuin pieni hetki, kännykälläkin se käy noin minuutissa. Samoin kuin kommentin heittäminen siihen jaikuun. Parempi kysymys – tai oikeastaan se ystäväni kysymyksen taustalla ollut kysymys – on tietenkin, miten yleensäkin ehdin sitten tänä nettielämää elää tässä samalla, jos kerran aika on niin kortilla.

 

Minulla on sellainen tapa, että kun työskentelen (tai teen ihan mitä ikinä omalla ajallani) koneellani, minulla on aina selaimessa auki vähintäänkin jaiku, facebook ja oma spcaeni. Useimmiten myös lolcats ja gmailini. Pikalinkkirivilläni on lisäksi salakuuntelut ja flickr sekä tietyt blogit (sekä työhön liittyviä että kavereiden). Niitä on siis helppo pikaisesti kurkkia ilman että siihen menee paljon aikaa. Ai mitä on lolcatsit? Ne on hauskasti otsikoituja kissa(ja muita)kuvia. Entä salakuuntelut? Tsekkaa itse 😀

 

Minä uppoudun kyllä helposti työhöni – tai mitä ikinä teenkin – ja voi hujahtaa tunteja ilman, että liikahdankaan tuoliltani tai muistankaan kurkistella mitään nettisivuja tai palveluita. Mutta aina en tee sellaista, mihin uppoutuisin täin täysin. Monesti päiväni ovat jo valmiiksi sirpaleisia, hommasta toiseen syöksähteleviä. Silloin siirtyessäni hommasta toiseen pidän pikku breikin, kurkkaan jonkin tai kaikki yllä mainitsemani, siihen menee noin kolme minuuttia. Sellainen tupakanmittainen 😉 Samoin, jos teen jotain puuduttavaa. Tai raskasta aivotyötä. Ihminen tarvitsee pieniä pausseja välillä. Tai ainakin minä tarvitsen.

 

Meillä duunissa aika moni polttaa tupakkaa. Minulla on siihen omat teoriani, jotka juontavat juurensa suht samasta lähteestä kuin minun nettiaddiktioni. Mutta minä siis en polta tupakkaa, vaan olen nettiaddiktoitunut 😉 Piipahdukset netissä noilla ja muillakin sivuilla, milloin missäkin, ovat minun röökitaukojani. Keskeytyksiä työstä silloin kun keskeytyksen tarvii. Tai kun alkaa keittää. Tai jotain.

 

Vasta kun vastasin tuohon ystäväni eilen esittämään kysymykseen, tajusin kunnolla, miksi minusta tuntuu, että jatkuvasti kyllä roikun naamakirjassa ja ties missä, mutta tuntuu, etten koskaan ehdi enkä oikeastaan edes jaksa, perehtyä niihin applicaatioihin siellä niin kovin paljon. Enhän minä oikeasti juuri koskaan vietä aikaani vain facebookissa! Sekin on minulle enempi kommunikointiväline, jota käytän muiden juttujen lomassa. Samalla kun teen töitä tai samalla kun värkkäilen jotain muuta tässä koneellani vapaa-aikanani. Aina on jotain proggista menossa. En minä ehdi miettiä kuumimpia kavereita tai… jotain. Enkä edes surffailla juutuubissa.

 

Mitä tästä voi päätellä? En oikeastaan ole niinkään addiktoitunut nettiin vaan ihmisiin. Kommunikointiin netin välityksellä. Sähköpostiin ja pikaviestintään. On kiva saada kommentteja, jopa naamakirjakutsuja, etenkin jos niistä näkee, että on ajatusta takana. On kiva kommentoida, vaikka vain muutama sana vaihtaa mesessä tai jossain edellä mainituista välineistä. Ehkä tämä johtuu siitä, että käkin täällä niin eristyksissä suurimman osan aikaani. Etätyössä kotona yksin. Illalla koneellani yksin – tai kaksin, mies omalla koneellaan 😀

 

Niin, jos joskus tuntuu blogientrynikin hajanaisilta, voi se johtua siitä, että kirjoitan niitäkin toisinaan paloina työn ohessa. – Jaah, röökitauko ohi, takaisin hommiin.