Aamu valkeni sumuisena, mutta sumuverhon läpi kuulsivat nousevan auringon säteet. Vielä oli aavistus pakkasta ja tiet tuolla landella vähän jäiset ajellessani tosikoista päiväkotiin vähän ennen yhdeksää. Mutta sumu oli suurimmaksi osaksi hälvennyt. Aurinko loisti jo verrattain korkealla ja lämmitti jo suloisesti. Ihanaa! Ollaan jo kesäajassa. On kevät, ihana ihana kevät!

 

Tätä hetkeä olen odottanut koko pitkän syksyn tai talven, tai miksi noita kuukausia syyskuusta tähän hetkeen ikinä kutsuukin. Koko pimeän ja sateisen ajan. Koko sen ajan, jonka olisin mieluiten viettänyt karhun tavoin umpiunessa, upoksissa pehmoisen ja lämpöisen peittoni alla. Talven ankeutta ei juurikaan vähentänyt lumettomuus. Hämmästyksekseni huomasin, että se melkein (siis MELKEIN) pahensi sitä, pahentaessaan pimeyden pimeämmäksi. Mutta lumi, well, ei minulla sitä sinällään ikävä ollut, kuten lienette huomanneet 😉

 

Tämä on se vuoden hetki, jolloin minunkin soluni alkavat taas herätä eloon. Yksi kerrallaan, samaa tahtia luonnon kanssa. Imen lämpöä ja energiaa auringosta. Elämä voittaa. Kevät on ihmeellinen aika. Kuollut herää eloon. Syntyy uutta elämää.

 

Rakastan jokaista kevään merkkiä. Sitä märän maan tuoksua, kun lumi ja jää sulavat ja multa on vetistä. Leskenlehtiä, ensimmäisiä silmuja kevään aikaisimmissa pensaissa ja puissa. Valkovuokkoja, sinivuokkoja. Ensimmäisiä voikukkia. Ja sitä parasta kaikista: koivujen silmuja. Se on kevään kohokohta ja huipennus. 

 

Vaihdoin tänään jo untsin mokkikseen ja pitkävartiset saappaat niihin uusiin mageisiin korkokenkiini. Kylläpä oli keväinen olo, kun lounaalla kuljin tuolla kaupungilla auringon lämmittäessä suloisesti! Tästä se lähtee. Ja kesä on ennen kuin huomataankaan 🙂

 

Tervetuloa kevät! Tervetuloa aurinko!

Meidän nuorimmainen se täyttää jo viisi. Virallinen päivä on ensi keskiviikko, mutta juhla-aika on alkanut. Tänään oli lastenkemut ja juhlittiinpa niiden päälle neitiä vielä perheen keskenkin. Huomenna ystävien luona, yhteisbileitä heidän kahden tässä kuukauden sisään vuosia täyttävän lapsen kanssa. Ensi lauantaina juhlat sukulaisille. Minä tykkään juhlista ja jopa niiden järkkäämisestä. Olisi vaan niin kiva, kun ei olisi aina niin kiire, että koko homman joutuu huitaisemaan kasaan.

 

Oma vika kai se on, etten eilen tullut kotiin siivoamaan kämppää (siis en minä väitä, että lastenkutsuja varten pitäisi kotia puunata, mutta jos nyt edes vieraat mahtuisivat sisään kahlaamatta leluissa, kirjoissa, peleissä, peitoissa, tyynyissä, hiekassa…) vaan jäin istumaan iltaa muutaman työkaverin kanssa. Nimittäin, kun vienosti sitten ilmaisin harmini siitä, että kämppä on niin kamalan sotkuinen ja aikaa sekä siivoamiseen että viimeiseen kauppareissuun että kaikkeen muuhun valmisteluun vain lauantaiaamu, tulee vähän kiire, sain vastaukseksi kovin vilpittömän pahoittelun "sori mä unohdin".

 

Tuota unohtamista on kovasti ilmassa, kuten Kikan kuin minun näppikseltäni tulleeseen vuodatukseen kommentoin. No, sorilla ei hima siivoudu, joten lauantaiaamuna hommiin vaan. Kaikeksi onneksi – vaikka sekin sapetti ensin – lapset heräsivät kukonlaulun aikaan enkä minäkään saanut enää kunnolla unta sen jälkeen, joten mies ja minäkin noustiin poikkeuksellisesti jo puoli ysin aikaan aamupalalle! Mies tosin lähti tietty siitä sitten raksalle, minä jäin tekemään kaiken tarvittavan.

 

Työnjakohan on kaiken aa ja oo. Joten koska kyse on 99% lasten sotkuista ja minunkin ipanani ovat sentään jo 5 ja 7, voi jotain vastuuta siivoamisesti edes yrittää sälyttää jo heillekin. Patistin siis lapset toiveikkaana hommiin ja lähdin itse käymään siellä kaupassa, sekä palauttamassa yhdet kirjastonkirjat sillee viimetipassa. Palasin vajaa tunti myöhemmin. Olohuoneessa ei ollut laitettu tikkua ristiin, lastenhuoneessa ehkä kaksi lelua paikalleen. Ja tyttäret valittivat minulle kilpaa, kuinka se toinen ei siivoa. Savu alkoi hitaasti luikerrella ulos korvistani.

 

Ladottuani kauppakamat jääkaappiin menin tosikoisen kanssa siivoamaan olkkarin ja yhteispelillä se ihan sutjakasti menikin (lue: tytärkään ei vain katsonut päältä äidin siivoamista). Ja sitten yläkertaan jeesaamaan esikoista lastenhuoneen kanssa. Parempi etteivät yrittäneetkään enää samaa kohdetta raivata… Esikoinen lipsautti jossain välissä, miten hän on reippaasti auttanut minua – oikaisin kyllä, että minä se häntä olen auttamassa. Niin tai näin, lopputulos (josta esikoinen kyllä oman räjähdysnurkkansa siivosi hyvin ansiokkaasti) oli oikein kelvollinen.

 

Imuri käteen, hiekat pois eteisestä, roskat pois portaikosta ja lastenhuoneesta (kertokaa hei mulle mistä ihmeestä tulee se kaikki epämääräinen paperisilppu kaikkialle?!) – hups, no ei noita dinoja, miten ne jo lattialle ilmestyi?! Vihaan meidän imuria. Se on niin surkea. Onneksi kohta on se keskuspölynimuri.

 

Vihdoin keittiöön, jätskikakun valmistelu, tarjottavat astioihin, ilmapallot täyteen ja roikkumaan vähän ulos ja vähän pöydän yläpuolelle ja vähän olkkariin. Varttia vaille juhlat keksin lakata vielä varpaankynteni 😀 Ja tietty synttärisankarin myös. Jostain hyvin mystisestä syystä tosikoisen synttärit ovat aina aloittaneet lakatut varpaankynnet -kauteni, vaikkei vielä sandaalisäät ihan olekaan 😉 Mutta ihana kevätsää tänään oli kyllä!

(ou nou nou nou, don’t tell me i’m insanely vain – i know it already 😀 )

 

Lastenkekkerit oli ihan kivat. Viisi vierasta ja omat oli varsin sopiva määrä. Kaksi kutsutuista ei päässyt tulemaan (joista toinen ei ilmoittanut asiasta, vihaan sitä, ettei ilmoiteta!), mutta kyllä nuo seitsemän tyttöäkin saivat täällä elämää aikaiseksi ihan riittävästi! Oli pullonpyöritykset ja Herra Susi, paljonko kello on -leikit, piilosilla lapset olivat, ja tavaranpiilotuksesta oikein keksinyt sai aina synttäripussinsa (jossa oli saippuakupliksia ja dumleja). Esikoinen hoiti melkein kaiken "leikityksen", minä sain vain katsella vierestä 🙂

 

Ja tietty syötiin synttäriherkut. Kakkuna jo toistamiseen linna-jätskikakku; prinsessat ne vaan on aina yhtä in!

 

 

Juhlien jälkeen tyttäret hetken aikaa nauttivat komeasta kevätsäästä puhaltelemalla niitä saippiksia tuolla meidän takapihalla. Aivan ihanan lämmin aurinko, joka oli lämmittänyt terassin laatat niin, että saatoin astella niille paljain jaloin lakattuine varpaankyntineni ottamaan kuvia tytöistä kevätsäässä.

 

Kauan eivät jaksaneet siellä olla, kun olivat ihan poikki synttäreiden jäljiltä. Ja ilmeisen hyvin olivat herkut neideille maittaneet, kun ei sitten edes illemmalla "perheenkeskenjuhlinnan" tortillat ja kääretortut enää oikein maistuneet 😉 Iltasella minä lähdin vielä käymään raksalla – ai että olisi tehnyt mieli mennä sinne miehen kyydissä ja juosta takaisin himaan, mutta vitsit kun ei ole kunnossa niin ei 😦 Tytöt jäivät kotiin leikkimään tosikoisen uusilla leluilla.

 

On se vaan ihanaa, että ne leikkivät niin ihanasti yhdessä tuntikausia ja että ne voi jättää kotiin keskenään ihan hyvillä mielin tunniksi, melkein pariksikin. Hyvä kun muistavat, etten olekaan yläkerrassa koneella 😉

Linnunradan liftarin käsikirjassa, tai siis siinä kirjassa, jossa kerrotaan linnunradan liftarin käsikirjasta, kerrotaan planeettatehtaasta. Tehtaasta, jossa valmistetaan – tai oikeammin valmistettiin tuhansia vuosia sitten – planeettoja toiveiden mukaan. Kullalla päällystettyjä planeettoja, aurinkorantaplaneettoja, planeettoja, joissa sai kahlata kaloissa jne. Tehtaasta saattoi jokainen (riittävän rikas) tilata itselleen unelmiensa planeetan.

 

Samalla periaatteellahan voisi joku perustaa helvettitehtaan. Sellaisen, mistä se visukinttu helvetinomistaja voisi tilata uusia, kustomoituja helvettejä maksimoidakseen jokaisen onnettoman helvettiinjoutujan kokemuksen. Otetaan vain jokaisen pahimmat tuskanaiheuttajat ja rakennetaan niistä paikka, jossa ikuisuutensa joutuu viettämään, jos ei taivaaseen pääse.

 

Jos minua varten rakennettaisin helvetti (mihin uskoakseni en silti ole suinkaan joutumassa), se olisi se paikka jälkeen when hell freezes over. Kaipa se liian kuumakin olisi kamalaa, mutta henkilökohtaisesti koen liian kylmän paljon pahempana asiana – ainakin näin ihmisen rajallisesta käsityskyvystä katsottuna. Pätsi on niin vaikea kuvitella.

 

Minun helvettini voisi siis olla jäätä, lunta ja pakkasta. Ja ainaista auton raapimista jäästä keskellä lumihankea. Joka kerta kun olisin saanut auton puhtaaksi, se olisi uudestaan jään ja lumen peitossa ja saisin aloittaa alusta. Kuin Sisyfos kivensä kanssa. Uudestaan ja uudestaan. Lahkeet kastuen. Sormet jäätyen. Ikuinen vihuri puhaltaen. Palellen kuoliaaksi – melkein, muttei ihan. Ei kai helvetissä enää uudestaan voisi kuolla? Pääsisi liian helpolla. Ja tämän päälle ikuinen pms.

 

Jep, olen kai minä ennenkin kertonut, ettei talvi ole minun teekuppini. Juuri näin paljon vihaan sen sivuvaikutuksia. Lunta ja kylmää ei tarvitsisi ollenkaan olla muualla kuin ulkoilupaikoilla. Luistinradoilla ja hiihtoladuilla ja ehkä läntti takapihalla lumiukkoa varten. Paikoissa, joihin minun ei tarvitsisi mennä, jos en nimenomaan tahtoisi. Paikoissa, joissa se ei haittaisi elämääni. Etenkään pms-päivinä.

 

[Hyvä on, hyvä on, pms talking here. Tiedänhän minä, että se, mistä helvetissä oikeasti on kyse, on paljon pahempaa kuin auton skrabaaminen pms-aamuna. Tai edes se pätsi.]

Eilispäivä alkoi klo 4:45 kellon soittoon. Suihkuun ja vaatteet päälle ja meikit naamaan, jota vasten heti ulko-ovesta astuttuani iski silmitön lumipuhuri. Se luvattu lumimyräkkä oli jo yöllä saapunut meidän yllemme ja lunta oli maassa jo melkein kymmenen senttiä tuohon aikaan. Vastasataneeseen lumeen oli minua noutamaan saapunut taksi jättänyt ensimmäiset renkaanjäljet, jotka varmaan olivat jo hyvin peittyneet siihen mennessä, kun muu talon väki oletettavasti noin pari tuntia jälkeeni sonnustautui lämpimistä kodeistaan ulos myrskyyn.

 

Siinä taksin tasaisesti auratessa renkaanjälkiä lumiseen tiehen pohdin, mikä mahtaa olla lentoliikenteen tila moisessa säässä. Kuinkahan pahasti koneet myöhästelevät. Kenties oli lentoni niin aikaisessa tai sitten ei myräkän vaikutukset vielä olleet ehtineet lentoihin vaikuttaa, mutta lentoni Kokkolaan lähti hämmästyttävästi prikulleen ajallaan, nousu oli myräkästä huolimatta tasainen, samoin koko lento. Ja koneessa sai jopa sämpylän ja kahvin, kun se ei ollut mikään bluuwan 😉 Matkalla koneen kapteeni ketoi, että sää Kokkolassa oli pilvetön, erehtyen siinä asiassa kyllä pahasti. Pilvipeite siellä oli, mutta myrsky nousi vasta iltapäivällä.

 

Seuraavan taksin otin siellä Kokkolassa. Tosin ensin lueskelin tunnin verran lentokentän piskuisessa kahviossa, sillä lento oli aivan liian aikainen. Kokkolaan mennessä vaan ei ole valinnanvaraa. Tilasin siis taksin, kun ajattelin, että on sopiva hetki siirtyä asiakkaan luo, mutta pääkaupunkilaisen hämmästykseksellä jouduin odottamaan taksia hyvinkin parikymmentä minuuttia. En siis ollut asiakkaan luona suinkaan niin ajoissa kuin olin toivonut, vaikken toki aivan myöhässäkään.

 

Matkalla asiakkaalle ymmärsin kilometri kilometriltä paremmin, miksi olin saanut sitä taksia odottaa. Lentoaseman ja Kokkolan keskustan välissä oli vain liki suora tie, jonka varrella oli peltoa, peltoa ja peltoa. Ja Kruunupyyn liikenneympyrä. Taksi oli siis mitä ilmeisimmin saanut tulla ihan sieltä Kokkolasta asti minua noutamaan, ei ihme että kesti! Taksi vei minut ihan reipasta vauhtia, hiljentäen vain kameravalvonta-alueella, mutta käyttäen hämmentävän runsaasti vilkkua aina tarpeen vaatiessa. Pohjanmaalla ei ilmeisestikään tiedetä, että ammattitaksin tunnistaa siitä, että vilkku vilahtaa vain kerran 😉

 

Päivä vilahti ohi asiakkaalla ja taas löysin itseni taksista, matkalla takaisin sille piskuiselle lentokentälle, jonka kahviossa jälleen istuin kirjaa lukemassa, koneen lähtöä odottamassa. Lumimyrsky oli yltänyt Kokkolaan saakka iltapäivän aikana ja pikkuinen potkurikone, jonka piti tuoda meidät takaisin Helsinkiin näytti melkoisen surkealta siinä puhurissa ja lumituiskussa. Ja kävelymatkalla terminaalista koneeseen melkein sai jääkuorrutuksen.

  

 

Vähän siellä koneessa katselin, jotta pyörivätkös ne propellit ihan varmasti. Aika pomppuinen oli nousu ja melkein koko lento. Välillä tuntui, että tuuli vastaan niin että koko koneen eteneminen hidastui. Lennettiin täydessä valkoisuudessa, vaikkakin kaiketi jotenkin pilvien yläpuolella. Jossain siellä horisontissa näkyi pieni oranssi raita kertomassa siitä, että aurinkokin siellä jossain laskee. Ihan hailakkaa sinistä taivasta saattoi nähdä, jos oikein pinnisti ja kurkki suoraan ylöspäin koneen ikkunasta. Ja lennolla tarjottiin sämpylä ja juotavaa – päivän kolmas valkoinen sämpylä (enkä edes muista, milloin olen edellisen kerran syönyt yhtään täysvalkoista sämpylää…), lumen ja kokovalkoisen maailman kunniaksi 😉

 

Laskeuduttiin viimein turvallisesti Hesa-Vantaalle, vaikka oli kyllä vinkeä laskeutuminen, kun vasta aivan viime hetkillä alkoi näkyä valoja ja maata, siihen asti vain laskeuduttiin alaspäin valkoisessa usvassa. Mitään muuta ei näkynyt kuin kalvakkaa valkoisuutta kaikkialla. Eerie. Lentokentällä oli varmaan parikymmentä senttiä lunta kaikkialla ja siinä valkoisessa pimeydessä ne valaistut aina yhtä hämmentävät <- Y -> ja L23 -> jne. kyltit näyttivät vielä roiskaistummilta kuin yleensä.

 

Vielä päivän viimeinen taksikyyti kotiin. Että satuinkin sitten taas yhden pumppaaja-kuskin kyytiin, joka kaiken lisäksi vuodatti minulle koko 25minuutin ajon ajan avio-ongelmiaan! Siis ei mitenkään silleen, että olisi odottanut minulta jotain vastaan, vaan ihan vaan kertoili pala palalta ongelmista, jotka olivat yhtäkkiä parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen heitä kohdanneet. Kuinka hän kokee tulleensa vähän vedätetyksi tai jotain. Just what I needed, pitkän ja raskaan matkapäivän jälkeen! Vietin siis matkan ynähdellen "niinpä" ja "näin on" ja "varmasti" ja toivoen, että oltaisiin jo perillä.

 

Illalla sammuin sänkyyn kuin saunalyhty, melkein ennen tyttöjä, yhdeksän maissa. Aamu valkeni aurinkoisena ja kimaltelevana, kun kaikkialla oli talven ihmemaa, vaikka on melkein huhtikuu.

Kyllähän se lähestyvä kevät on kuitenkin tänäänkin kyntensä näyttänyt. Helsingissä oli jo aivan vesikeli ja tippuu ne räystäät täällä landellakin, vaikkei lumi ihan samassa määrin täällä vielä olekaan sohjoontunut kuin stadissa.

 

Tänäänkin on tiputellut taivaalta välillä jotain lumennäköistä, välillä on aurinko paistanut. Tuullut on tänäänkin. Mutta myrsky siirtyi minun sisälleni, kun raahauduin ihan turhaan toimistolle saakka ja parista muusta syystä ja sitten vielä erehdyin työntämään pääni soppaan tietämättä siitä mitään taas etukäteen ja… I’ve got to stop doing it! Siis lupautumaan asioihin ennen kuin tiedän niistä mitään. Tulen joka kerta vain pahalle tuulelle, kun löydän itseni tilanteesta, jossa olen JO luvannut jotain ja totean, ettei homma olekaan pelkkä pala kakkua. Minulla on liian suuri tarve auttaa ihmisiä, etenkin töissä, kun on sinänsä kyse yhteisestä hiilestä.

Pääsiäinen tuli ja sitten se meni. Tuplapitkä viikonloppu, miksi sekin silti tuntui liian lyhyeltä? Taitaa olla niin, että kesäloma olisi jo kovasti paikallaan, mutta vielä pitää melkein kolme kuukautta jaksaa puurtaa ennen kuin sen aika koittaa. Onneksi nyt on vain nelipäiväinen viikko ja niitäkin on pari muutakin luvassa vielä ennen sitä kesistä.

 

Viikko sitten lauantaina, silloin kun niin nautiskelin elämästäni ja kävin kunnon lenkilläkin, oli asteen verran pakkasta. Sunnuntaiaamuna heräsin uudessa flunssassa. Jo siinä lenkin loppumetreillä silloin tunsin, että keuhkot ärtyivät taas. Sitä flunssaa on sitten jatkunutkin siitä asti, ja jatkuu yhä. Lekuriin en ole vielä(kään) tämän kanssa mennyt, katsotaan torstaina, tänään ei jaksa ja huomenna pitäisi lentää Kokkolaan päiväksi. Pääsiäisen vietin siis flunssaisena ja väsyneenä, yrittäen tropata tätä höyryhengityksellä pari kertaa päivässä – mm. juuri nyt.

Kait tämä tästä on jo menossa… Luulisin 😉

 

Pitkäperjantain tunsin tehneeni keittiöpalvelua koko päivän. Aloitin leipomalla hedelmä-rahkapiirakan (tosi hyvää!), tiskaamalla ja laittamalla ruuan sille armeijalle, joka oli meillä raksalla talkoissa. Jatkoin tiskaamalla ja vähän myöhemmin laittamalla tuhdit iltapalaleivät talkoolaisille, iltapalan lapsille ja taas tiskaamalla. Tiedän, normaalia perheenäidin elämää, mutta minä en olekaan normaali perheenäiti 😉 Olen keittiölaiska, teen vain sen, mikä on pakko. Ja tämä tiskikoneettomuus pakottaa tekemään enemmän kuin ennen.

 

Lauantaina vain ruokin lapset ennen kuin lähtivät landelle vaarin kanssa ja laitoin ihanaa lammasta, jota sisko tuli syömään minun ja mieheni kanssa ja myöhemmin illalla tiskasin. Riittävästi siinäkin minulle 😉 Sunnuntaina pääsinkin valmiiseen pöytään anoppilaan ja eilen en ollut kotona. Tiskit odottavat tätä iltaa, mutta ei niitä onneksi kamalasti ole (vielä).

 

Lapset saivat taas suklaamunia enemmän kuin tarpeeksi. Minä taisin syödä yhden puolikkaan sellaisesta, jossa ei ollut lelua sisällä. Joskus vielä teininä muistan vedelleeni kavereiden kanssa kindereitä vaikka kuinka, ihan vaan koska piti kerätä niitä norsuja ja kilpikonnia ja mitä niissä milloinkin oli niitä kivoja hahmoja (vs. rakennettava krääsä). Nythän kindereitä saa kaupasta aina, mutta minä tylsä äiti olen kieltäytynyt ostamasta niitä muulloin kuin pääsiäisenä (tai oikeastaan en osta niitä pääsiäisenäkään, koska lapset saa pääsiäismunia muutenkin niin paljon).

 

Lauantaina landelta kotiuduttuaan muksut maalasivat kolme keitettyä kananmunaa itse, siinä se meidän jäljellä ollut munavaranto olikin. Hämmästyttävää kyllä, eivät edes tapelleet siitä, kumpi sai maalata kaksi, kun munia oli tuo epätasainen luku. Tosikoinen sen odd-egg-outin maalasi, koska esikoinen teki tarkempaa työtä oman yhden munansa kanssa, joten tosikoisella oli ensin eka muna valmis.

Sunnuntaiaamuna sitten syötiin nuo pääsiäismunat aamupalalla.

 

Eilen en ollut kotona siitä syystä, että flunssastani huolimatta olin kuoron pääsiäiskonsertissa Kotkassa laulamassa. Lauluääni kulkee kummasti, vaikka puheääni onkin maassa. Sen muodostaa niin eri tavalla. Oli ihanaa laulaa ja ihan hyvä konsertti, vaikka meitä oli aika vähän ja ehkä jotenkin joku pieni puhti poissa. Ehkä siksi, että niin moni vakilaulaja puuttui riveistä. Ehkä siksi, että oli niin kiire aikataulu, että valmistautuminen ei ollut ihan perfetto. Ehkä siksi, etten minäkään suinkaan ollut ainoa flunssainen siellä.

[Musica Fidei harjoittelee ennen konserttia]

 

Eihän se nyt tietenkään sinänsä tavatonta ole, että maaliskuussa on lunta ja pakkasta ja suorastaan helmikuiselta vaikuttavia päiviä. Mutta jotenkin sitä tuntuu, että saisi jo riittää. Olisi se talvi voinut olla silloin kun oli talven aika, pakkoko se on nyt tässä kevään korvilla rykäistä päälle? Kieltämättä silti eilinen auringonkimallus lumella oli hienon näköistä ja pelkästään jo se, että aurinko paistoi – ja paistaa tänäänkin – nostaa mielialaa kummasti 🙂 Elämä tuntuu heti paremmalta ja vähemmän vaikealta, kun aurinko näyttäytyy.

Tänäänkin silti tyydyn pääasiassa ihailemaan tuota aurinkoa ja sen kimaltelua vain tästä ikkunastani – ja jossain vaiheessa tiedän joutuvani sulkemaan vähän verhojakin että näen jotain näytöltäni 😦 Ellen ota konetta sängylle… Työpäivähän tässä taas on alkamassa.