Kolibri on pieni lintu, mutta monella tapaa hyvin erityinen. Se on mm. ainoa lintu, joka kykenee lentämään takaperin ja oikeastaan mihin suuntaan vain, jopa ylösalaisin. Sillä on uskomaton kyky "leijua" paikallaan imiessään mehiläisen tavoin mettä kukasta. Mehiläisen tavoin se myös kuljettaa siitepölyä muassaan, hedelmöittäen kasveja, joista se imee mettä. Kolibrit ovat erakkolintuja, jotka pienestä koostaan huolimatta ovat vahvoja ja määrätietoisia puolustaen reviiriään paljon itseään isompiakin lintuja vastaan.

 

Kolibri on kaunis kuin mikä. Tai onhan niitä erilaisia ja erinäköisiä. Ihan pieniä ja pikkuisen isompia. Kolibreista pienin ja samalla maailman linnuista pienin, kimalaiskolibri, painaa vain 1,8grammaa ja on 5,7cm kokoinen. Suurinkin kolibri, jättikolibri, painaa vain 20grammaa ja on 21,5cm kokoinen. Kolibreja on värikkäitä ja vähemmän värikkäitä. Toiset ovat vihertävän harmaita, toisissa on lähes sateenkaarimaisesti kauniita värejä.

 

(Kolibrikoriste mutsin kanarianpartsilla)

 

Kolibri on ollut jo pitkään minun – kuten varsin monen muunkin 😉 – suosikkilintu. Eihän niitä täällä Suomessa ole, enkä ole koskaan sellaista luonnossa nähnyt missään muuallakaan, mutta sen pienuuden ja vahvuuden yhdistelmässä ja upeissa väreissä ja lentotaidossa on jotain kiehtovaa ja hienoa. Samoin kuin minuun vetoaa niiden yhteys värikkäisiin kukkiin, mikä saa kolbrin vaikuttamaan vielä värikkäämmältä kuin se oikeastaan itse aina onkaan.

 

Kolibrissa on minulle jotain henkilökohtaista symboliikkaa. Jotain tulevaa, jotain nykyistä. Kuten pupuissa ja liljoissa. Ne merkitsevät minulle enemmän kuin vain pupuja ja liljoja. Ne liittyvät elämäntilanteisiin, kasvuuni ja sisimpääni. Siksi pupu pääsi olkavarteeni kuutisen vuotta sitten. Siksi lilja pääsi nilkkaani nyt. Siksi kolibri pääsee lapaluuhuni kunhan aika on oikea. Ei vielä. Mutta jonain päivänä. Kun aika on oikea.

 

Voi olla että minussa on jotain vikaa 😉 Nilkkani lilja ei ole ehtinyt vielä parantuakaan, kun jo suunnittelen uutta tatuointia. Oikeastaan peräti kahta. Kolibria oikeaan lapaluuhun ja jotain vielä määrittämätöntä, luultavasti kukkaa, alaselkään selkärangan vasemmalle puolelle. Voi olla, ettei toinen tai kumpikaan toteudu pitkään aikaan, tai ehkei koskaan, tai sitten ehkä hyvinkin pian. En tiedä 😀 

 

Mies tosin taitaa tarvita vähän aikaa tottua ajatukseen, että tatskoja tulisi vieläkin lisää. Pupusta puhuttiin kuukausia ja vastustus oli ankara, kunnes lopulta vain totesin, että vartalo on minun, joten päätös on minun, ja otin tatskan. Kyllähän mies siihen tottui ja kun otin puheeksi toisen tatuoinnin, vähän enempi puun takaa tyyliin "aion muuten ottaa toisen…", kysyi vain, millaisen ja totesi, että sehän on ihan kivan näköinen. Mutta kun eilen otin puheeksi kolmannen mahdollisuuden, nousi taas sieltä "no eikö nyt kaksi jo riitä?!".

 

Anoppi tänään totesi liljastani, että no tuohan ei ole pahassa paikassa, että sitten kun kaduttaa… Mitenniin kaduttaa? Mistä hän päättelee, etten olisi ajatellut asiaa kunnolla ja loppuun asti! Nämä on tarkkaan mietittyjä, nämä tatuointini. Ne ovat osa minua. Enemmän kuin vain siksi että ne ovat ihossani. Ne ovat ihoni alla, niiden merkitys on syvällä minussa.

 

Tämä on minun kolibrini:

Jääköön siis nyt mieleeni hautumaan ja odottamaan oikeaa hetkeä – sikäli kuin se joskus tulee.

Korkattiin sitten pääsiäinen tänään syömällä mämmiä iltapalaksi. Tytötkin rohkaistuivat sitä maistelemaan. Muutaman lusikallisen ajan maku oli heistäkin ihan jees, mutta sitten tökkäsi, kuten arvata saattoi. En minäkään sitä kovin monta lusikallista saa alas, vaikka mausta sinänsä pidänkin. Kerta vuoteen pääsiäisenä sitä kuitenkin vaan on saatava.

 

Muut pääsiäisherkut rajoittuvat meillä tänä vuonna lampaan sisäfileisiin (ja nekin epäortodoksisesti lauantaina), jotka haudutan uunissa kermassa sipulien kanssa – lampaan paistia en muista milloin olisin viimeksi pääsiäisenä syönyt – ja ehkä se huomiseksi jälkkäriksi aikomani persikkarahkapiirakka menee pääsiäisherkusta. Niin ja saahan nuo muksut varmaan pääsiäismunia lauantaina, kun menevät landelle vaarin ja isoisoäidin kanssa.

 

Muutama pääsiäiskoriste meillä sentään on, mutta nekin kaikki sellaisia, jotka tosikoinen on tehnyt hoidossa. Onneksi on päiväkoti 😉 Nostan hattua niille kaikille hoitajille, jotka tuota meidänkin vekaraa siellä jaksavat paimentaa ja keksiä vielä kaikkia kivoja askartelujakin. Meillähän ei vuosiin pääsiäiskoristeita oikein ollutkaan, mutta lasten myötä niitäkin alkoi vähän edes kertyä. Nyt ne on kuitenkin kaikki autotallissa joulukoristeiden seurana – enhän minä pakatessa muistanut niitä sieltä ottaa tänne mukaan.

 

Usein olen vanhoja perheen perinteitä noudattaen laittanut pääsiäiseksi pashan, toisinaan sen kanssa jopa perinteisen reseptin mukaisen kulitsan, kunnes totesin, että se nyt on oikeastaan pullaa siinä missä vähän helpommallakin tehty pulla, joten sen koommin en ole jaksanut vaivautua 😉 Tänä pääsiäisenä en jaksa pashaakaan laittaa, eiköhän me ilmankin pärjätä. Anoppi varmaan on sellaisenkin tehnyt, joten sitä saanee sunnuntaina siellä.

 

Huomisen päivän olen vakaasti aikonut vain levätä, mieluiten vähän jopa nukkua. Sen verran on pakko jaksaa, että tiskit keittiössä odottavat (vaikka vastahan minä tiistaina mielestäni tiskasin…) ja ruuan lupasin laittaa miehelle ja talkoolaisille, joita huomenna meidän talolla ahertaakin monta. Ja sen jälkeen olisi kai uusiksi se keittiön siivous. Mutta muuten lepään, jos vain lapset antavat, sillä olenpahan taas siinä flunssassa, joka muistaakseni tuli yhtenä kirosanana eilenkin mainittua. Tänään jouduin koko päivän puhumaan ja nyt on ääni menossa ja maanantaina olisi kuoron konsertti. Toivottavasti ääni paranee siiheksi – mutta paikalle menen parani tai ei…

 

Kuulostaa hyvin arkiselta tämä meidän pääsiäinen, vaikka sen pitäisi periaatteessa olla ihan iso juhla sanomansa vuoksi meillekin, jotka kristityiksi tunnustaudutaan. Totuun lienee kuitenkin, että vaikka asian muistaa, en ole osannut varmaan koskaan sillä tavoin viettää pääsiäistä ja viimeisetkin rippeet siitä jäivät sille tielle, kun pääsiäisen aina vietti Lapissa partion laskettelureissulla. Joten enempi se on vain mukavasti vähän pitempi viikonloppu, miniloma, näin kesälomaa odotellessa. Vielä ehkä enempi nyt, kun mies on valtaosan tästäkin raksalla.

 

Hyvää pääsiäistä joka tapauksessa kaikille, kuka sen mitenkin sen mieltää ja sitä viettää!

Heräsin ja maa oli lumen peitossa, mistä seurasi

Esikoinen joutui jälleen odottamaan koulukyytiään aika pitkään

Keuhkoni ovat taas kipeinä, yskittää ja kurkkua kutitttaa ja on räkäinen olo, mistä seurasi

En voinut tänään mennä tanssitunnille ja ensi viikollakaan en pääse sille yhdelle tunnille, joka ensi viikolla olisi

Töissä taas meni ensimmäinen puolistoista tuntia siihen, että kone päivitti ensin Windowsia ja sitten buuttasi ja sitten päivitti Symantecia ja… minkä häkellyttävänä seurauksena

Jouduin communicator-pimentoon, eli en enää pikaviesti firman sisäisesti ennen kuin ongelma selviää…

Lupauduin tekemään homman, jonka ajattelin menevän noin tunnissa, mutta joka pala palalta osoittautuikin vähän isomman puoleiseksi – ja lisämausteena vähän muita koukeroita matkassa

Piti olla mukavat lounastreffit vanhan ystävän kanssa, mutta söinkin yksin – kalenterimerkintä väärin ja avot… Mutta saatiin sentään sovittua uusi deitti 🙂

edellisten kolmen kirosanan ja sen kohta kerrottavan hyvän seurauksena olen yhä töissä, minkä seurauksena 

en todennäköisesti ehdi tänään enää ruokakauppaan, mikä kostautuu sitten huomenna tai lauantaina hyvin ruuhkaisena kauppareissuna

 

Kävin tänään Duck’s Tattoossa laitattamassa uuden tatuoinnin

oikeaan nilkkaani, aivan nilkkaluun yläpuolelle. Se on sellaiset neljä cm korkea ja nätti 🙂 Eikä sattunut senkään vertaa kuin muistin, mutta kyllä se tylppä jatkuva kipu (vaikkei varmaan kymmentä minuuttia kauemmin kestänyt) lopuksi alkoi vähän pyörryttääkin. Niin kävi viimeksikin, pupun kanssa. Mutta nyt on lilja nilkassa 🙂 Jee 🙂

 

[Ja sitten vielä tässä kirjoittamiseni lomassa työkaveri kävi fixaamassa communicointi-ongelmanikin, olen taas mukana hiekkalaatikolla 🙂 yksi kirosana vähemmän 😉 ]

Useimmiten matkaani tanssitunnille siivittää Radio Rock. Eilen kuitenkin radio oli ihan hiljaa, kuten minäkin suurimman osan matkaa, kuunnellessani silmiäni pyöritellen ja hymynkare suupielissäni takapenkin taukoamatonta räpätystä. Puolet ajasta olin aivan pihalla siitä, mitä siellä tapahtui ja mistä siellä puhuttiin. Puheenaiheet vaihtelivat yhtä nopeasti kuin Tudorsien kohtaukset.

 

"Nyt on niiin iso mutka, että pitää oikein jarruttaa!" aloitti tosikoinen ensimmäisessä 90 asteen mutkassa sitten pihasta kurvauksen. ? Enkös minä mutkissa aina…? Esikoinenkin siihen jotain absurdia vielä kommentoi, mutten muista millään mitä. Sen jälkeen takapenkki oli matkan ensimmäisen ja viimeisen kerran hiljaa peräti noin kolmen kilometrin ajan esikoisen pelatessa takapenkiltä löytynyttä fudispeliä ja tosikoisen ilmeisestikin pohtiessa syntyjä syviä. Sillä hiljaisuuden rikkoi tosikoisen kysymys: "Äiti, miksi serkkujen isi ja äiti eros?"

 

Avasin jo suuni muotoillakseni hienon ja lapsen ymmärrettävän vastauksen, mutta esikoinen hihkaisi siihen kohti: "Hei arvaa kuin monta pokaalii mä sain!" Äiti pääsi pälkähästä 😉 "Mä sain niitä kolme!!" Pikkusiskohan ei halunnut huonommaksi jäädä, joten lesosi vastaan, vaikkei yhtään tajunnut mistä oli kysymys: "Mä oonki saanu niitä kymmenen! Tai 24!" "No etkä varmaan oo!" "Oo-oon! Ainakin 14." "No et, kun se pallo menee aina nopeempaa, ku saa pokaalin." Riita poikki ja peli pikkusiskolle ja kunhan ensin selvittivät, mistä ne pokaalit edes näkee, kuului hyvin pettynyt ääni: "Höö-ööh, mä sain vaa yhen…" "Älä välitä hei, en mäkää yleensä saa kuin yhen tai kaks," kuului lohdutus. Ihanaa solidaarisuutta vaihteeksi 🙂

 

"Tää on tosi pomppunen tie," kommentoi esikoinen, kun päästiin siitä motarille. "Joo, talven kuluttama tämäkin," vastasin, mutta ei minua taidettu kuulla, sillä takapenkiltä kuului jo tosikoisen hillitöntä hihitystä. "Eikun sun pitää tanssii muotitanssii! Näin, kato, mä  näytän," ohjeisti esikoisen ääni. "Okka!" ja lisää hihitystä, "mut nyt on sun vuoro ja mä kutitan sua!" Ja seuraavaksi hihitti esikoinen. "Kaulasta kutiaa aika helposti, hihihihii." "Nii kutiaa!"

 

"Yäk! Bakteereja!" syleksi esikoinen. "No mitäs ite söit mun sormia!" naureskeli tosikoinen. "Blyääh…" "Nää pääsee siitä läpi!" tosikoinen rallatteli sitten. "Mut mullapa onkin suojakupla kaikkialla!" "Mut nää pääsee siitäki läpi." "Ei ne voi päästä siitä, kun ei sitä oo oikeesti olemassakaan!" kuului esikoisen logiikka ja saman tien vaihtui leikki: "hei, aletaaks sitä, et polvet ei saa liikkuu?" "Okka! Mut housuista ei sit oteta," suostui tosikoinen. "No otetaanhan! Ku housuista sen just näkee!" "No okei sit…"

 

"Hei, miks me kierretään tästä, miksei me käännytty jo tosta?" hämmästeli esikoinen risteyksessä. Iskä on kai vieny toista reittiä viime aikoina. "No kun tuohon rakennetaan tunnelia. Ja kattokaas kohta, kun näkyy puoliks purettu silta," avasin minäkin suuni pitkästä aikaa. Esikoinen tiiraili tunnelia ja sitten siltaa ja sitten totesi, että oikealle kääntyisi tie Ilmalaan ja sitten "mähän arvasin, et jossain kohti tota bussia lukee ‘liikenne’!"

 

"Hahaa! Sun polvet liikku! Hävisit!" pääsi silloin jo tosikoinen kuittaamaan. "Mut mä en ollukkaa enää mukana," kuului puolustus. "No enhän mäkää!" Jep 😉

 

"Kohta näette suuuuuren nähtävyyden!" julisti esikoinen, "Hartwalll Areeenan! Sinne mahtuu kaikki ihmiset." "Hardly," mumisin samalla kun mieleeni muistui jälleen se, miten tosikoinen pari vuotta sitten kutsui areenaa Jokerien uimahalliksi sen jälkeen kun isi oli jollain tanssituntimatkalla ensin valistanut tyttäriään, että se on Jokerien KOTIhalli. Tosikoisen ääni palautti minut takaisin nykyhetkeen: "No eikä varmana mahdu, ku ihmisii on tosi paljon!" Parin kilometrin mittaisin debatin jälkeen päädyttiin siihen, että sinne mahtuisi kaikki helsinkiläiset, jos halli suurennettaisiin puolen Helsingin kokoiseksi. "Koska tiesiksä sen, äiti, et Helsinki on paljo isompi ku sen kaikki ihmiset."

 

Luultavasti väittely ei olisi päättynyt vielä tuohonkaan, jollei tosikoinen olisi juuri sillä hetkellä bongannut Lintsin Rinkeliä. "Hei, tuolla on se pyörä, mut siinä ei kait oo niitä vaunuja. Eikuu…" "Koreja?" auttoi isosisko. "Nii…" "Lintsille rakennetaan uutta laitetta," selvitti silloin esikoinen. "Jaa joo, voi olla, niin ne usein talvella tekee, kun se on kiinni," vastasin jo vähän hajamielisesti. "Mut äiti, arvaa mitä ne ei kyl SAA! Ne EI SAA purkaa Linnunrataa!" "Ei kait ne, kun se on se vesitorni… mut jos siellä on hometta, se voi kyl olla kesällä kii…" heittelin from the top of my head. "Mut jos ne vaik korjaa sitä nyt talvella, nii ettei siellä kesällä oo sitä mätää!" sanoi esikoinen toiveikkaana. 

 

"Mut hiihtolomalla Lintsi oli auki, mun kaveri oli sillon siellä," puuttui taas puheeseen tosikoinen. "Oliks sun kaverilla hiihtoloma?!" ihmetteli esikoinen, jonka mielestä se on vain koululaisten etuoikeus. "Sen äiti on ope, sillä on koulun lomat," yksinkertaistin asian. "Heh, no jos se haluaa oppii lukemaan ennen koulua, ni se varmaan oppii helposti, kun sen äiti voi opettaa," pohti esikoinen siihen. Ihana luottamus opettajaan ei horjunut vaikka kuinka koitin selittää, että kyllä ihan yhtä lailla minä olisin voinut opettaa esikoista lukemaan ennen koulua, jos hän vaan olisi halunnut ("Mutkun mä en halunnu"), tai opettaa nyt tosikoista, jos tämä haluaisi. "Mut se oppis helpommin, kun sen äiti on opettaja." Okei sit…

 

"Tonne ei saa ajaa," tulkitsi sillä hetkellä tosikoinen liikennemerkkiä aivan oikein. Ei sinne ei, eipä olisi oltu menossakaan. Sen sijaan mäkeä alas suoraan valoihin, jolloin mumisin äitini kuolemattomat: "Just ehdittiin punasille…" "Täs on aika raskasta seistä valoissa," totesi esikoinen. "Kuinni?" ihmettelin, sillä minusta se ei ollut ollenkaan raskasta. "No kun täs joutuu pitämään koko aika jarruu pohjassa tiukemmin kuin jos olis tasasta." "Aha," äännähdin ja nykäisin käsijarrun päälle, "voihan vaikka käyttää käsijarruakin." "Mikä on käsijarru?" kysyi tosikoinen. "Tää tässä," oli väsynyt ja hyvin selkeä vastaukseni 😉

 

"Äiti, mä voin kattoo, koska vaihtuu!" sanoi sitten aina-liikennevalo-avulias tosikoinen nähdessään, kuinka kuikin kävelijöiden liikennevaloja. Selitin, että katson kyllä ihan itse, kuskin pitää katsoa itse. "Tää on kaupunkia," oli tosikoisen sujuva aiheenvaihto. "Eh…? Joo…" huokaisin jo uupuneena. "Voi räpäräpäräpäräpä-räppäppää, takapenkin räpätys…" "No räpäräpäräpä nii!" vastasi minulle esikoinen, juuri kun kurvattiin viimein tanssikoulun pihaan.

Lauantaina illalla huomasin hämmästyksekseni, etten ollut koko päivänä edes muistanut tietokonettani, nettiä, feisbuukkia ja jaikua. Ja kuviakin blogia ja flickeriä ja ties mitä varten otin vasta illalla. Kieltämättä, harkitsin blogiin kirjoittamista jo lauantai-iltana, mutta dismissasin ajatuksen hyvin nopeasti. En edes nostanut tietokoneeni läppää koko päivänä, vaan jätin kaiken nettielämäpäivittämisen sunnuntaille. Kännykkäänkään en koskenut. Joskus on kai ihan hyvä olla vähän self-sufficient. Kun normaalisti on aina vastaamassa jonkun tarpeisiin.

 

Miten häkellyttävää silti! Sillä normaalisti päivitän naamakirjastatustanikin vähintään kerran päivässä, heitän ainakin jotain jaikuun jossain välissä ja jos ei muuta niin ainakin tsekkaan niitä muuten vaan. Ja nyt kun olen alkanut striimata kuvia flickriin, laittelen niitäkin sinne lähes päivittäin. Se, etten ole koneeni ääressähän ei mitenkään asiaa haittaa, onhan mulla puhelin. Sellaiset asiat kun hoituvat oikein näpsäkästi myös mobisti.

 

Taisi olla torstai-iltana, kun otin kuvia siitä Indicasta ja totesin duunikavereille, että no nyt yksi on jo netissäkin, kun sitten tuli juttua tästä online-elämästä. Onhan minulla kai ollut aina jonkinmoinen tarve broadcastata elämääni, sillä lähes siitä asti, kun minulla on ollut oma nettiyhteys, on minulla ollut nettisivutkin. Eli vuosia saa laskea taaksepäin reilut kymmenen. Ensimmäiset nettisivuni toteutin, jee! wordilla. Mutta ne eivät olleet kovin pitkäikäiset, vaan hyvin nopeasti ne muuttuivat fronttarilla tehdyiksi. Staattiset sivuni ovat kokeneet muutamankin upgreidauksen ja faceliftin vuosien varrella, mutta perussisällöltään ne ovat olleet aika samat koko ajan.

 

Pitkään ne minulle riittivätkin. Lasten synnyttyä päivitin lähinnä heidän sivujaan. Jonkin aikaa aktiivisesti joka osastoa, nyttemmin lähinnä enää niitä kuvia. Esikoisella ja tosikoisella on siis yhä omat manuaalipäivitteiset kuva-arkistot sivustoillaan, erillään muista kuvagallerioistamme. Web-hotellimme kuvagalleriassa on erinäisiä kansiollisia valokuvia, mutta sekään ei sitten näemmä ole minulle riittänyt, kun niiden ja näiden space-albumien ja facebookin albumien lisäksi päädyin vielä streamaamaan kuvia suoraan flickriin. Flickr on eräänlainen kuva-blogini.

 

Puolisentoista vuotta sitten ryhdyin kirjoittelemaan tätä blogiakin ja tähänhän koukkuunnuin heti ihan täysin. Pitäähän sitä nyt saada kertoa ja kirjoittaa kaikki nämä hurjan tärkeät ajatukset muidenkin luettaviksi! Jäämään maailmankirjoihin, seuraaville polville hamaan microsoftin palvelinten tuhoutumiseen asti! Ja mitä en kirjoita tänne, heittelen noteina naamakirjaan, tosin niitä myös sieltä poistelen välillä. Ja jottei teksti netistä loppuisi ja projektit minulta, aloitin tosiaan vielä uuden ammattiin liittyvän bloginkin. Sen funktio nyt on sitten tosin hiukan toinen kuin tämän.

 

Ai mikä se jaikukin vielä on? No se on se paikka, johon voi heitellä randomeita ajatuksia, joista ei ole blogientryiksi tai edes noteiksi asti. Asioita, joita voisin sanoa jollekin ääneen, kun tekee mieli sanoa jotain ääneen (mikä minulla tietenkin on kovin usein 😉 minkäs sitä mahtaa suunnattomalle tarpeelleen kommentoida aina ja kaikkea, ja mielellään hivenen sarkastisesti. M.O.T.), mutta kun ei ole ketään kenelle sen sanoa, sen voi kirjoittaa jaikuun. Tai sitten sen voi kirjoittaa sinne ihan muuten vaan. Ja sitten sinne voi feedata blogejaan ja flickriä, luonnollisesti.

 

Kyllä minä nyt silti rohkenen väittää, että minulla ihan on elämä, kaikesta huolimatta. Oikeammin minulla on suorastaan kaksi. On tämä oikea busy ja välillä aika loca elämä ja sitten on tämä virtuaalinen online-elämä, joka on oikeastaan heijastus tästä oikeasta. Vähän niinkuin elämäni projisoitaisiin jatkuvasti kankaalle, vähän niinkuin Viidakkokirja kakkosen alussa Mowglin kerratessa tarinaansa siitä, miten tuli viidakosta ihmiskylään. Ja koska projisoija olen minä, se elää sulassa synkrassa tosielämäni kanssa, ja juuri siinä mittakaavassa kuin itse haluan.

 

Mikä näyttää olevan aika laajasti 😉 Mutta ainakin kaikki halukkaat ystävät ja tuttavat ja kanarialla majailevat äidit ja kiireiset siskot ja serkut ja kumminkaimat pysyvät mukana elämäni aalloissa 🙂 Ja onhan tämä poikinut uusiakin ystäviä, mikä sen mukavampaa! Kun tähän vielä yhdistää meseilyn tai skypeilyn ja pari meililistaa, voi sanoa, että online-elämä on vähintään yhtä vilkasta kuin oikeakin. Se on mukava bonus irl-elämälle. Kunhan muistaa pitää sen irlin etusijalla ja projisoida sitä tänne eikä toisinpäin…