Töissä täällä vielä istuskelen, muutama ihan oikeasti työasiakin pitäisi vielä saada tehtyä, vaikka tuossa lounaan päälle jo istuin työkaverin kanssa "yhdellä" 😉 Vapaailta siis vaihteeksi meikäläisellä tiedossa, niitä on nyt piisannut ja lähitulevaisuudessa näkyy lisääkin – näemmä se vähän iskee takaisin, että on niin kotikissana elämäänsä elänyt, tämä murrosikä kriiseineen iskee näin vanhemmiten.

 

Minut voinee siis bongata stadista tänään ainakin jossain vaiheessa iltaa (se punainen ratkaisevaa osaamista -ilmapallo voi olla ilmiantava tekijä) ennen kuin menen yhden kaverin luokse ja sieltä jatkamme jossain vaiheessa vielä jonnekin. Ensimmäinen vappuni näin, ihan hauskaa 🙂 Huomenna pitäisi sitten lasten kanssa tulla stadiin vähän kulkemaan ja hakemaan auto, jonka ihan sujuvasti aion taasen jättää firman parkkihalliin.

 

Vanity ainakin ennallaan 😉 Kas tässä parit kuvat uusista mekoistani, joihin olen niin tyytyväinen:

 

 

 

Lilan mekon kanssa mutsin kanarialta tuoma bolero. Kyl taas kelpaa 🙂

I’m sort of functioning again. Life is sort of winning. It’s funny tho, how that makes me feel like I’m not feeling at all. A little numb. Makes me wonder if I’m working on the issues at all. If it’s over, perhaps. But it’s good to function again. Good to be able to laugh again. Right? I can’t go on crying all the time, can I? Life goes on and I go on with it. My life is not over, even tho it sometimes feels like it. Yes, the moments of utter pain come, and go. Leaving me with a gloomy underflow while my subconcious is at work. But also leaving me able to enjoy moments and do the normal stuff.

 

Normal stuff like go shopping for a dress to wear at a wedding that’s coming up in June. Believe me, it’s not an easy task even in the spring, when shops are full of dresses! I might be picky or something, but nothing really looks nice to me. I have an issue with colors – somewhere on the way I’ve become all black and grey. I have an issue with flowers and weird seveties-type figures. I have an issue with stripes and polka dots. I want something in one color only – but what color? Can’t wear black to a wedding can I? I want something beautiful but not too fancy. Simple but nice.

 

I found a couple such dresses after all. But then I took a look at the price tag. And my hair went up. I mean, I’m not paying like 200euros for a dress, when there’s no guarantee that I’ll ever wear it again, even! And, well, at the moment, I wouldn’t pay 200euros for just about anything. Anything that’s not for our house.

 

Then, finally I found a nice dress for only 50e. But, yeah, but. There wasn’t one in my size! The sizes ended in 36, when I needed a 34. Since when? Well, since I last went shopping for a dress, apparently. That was a month or so ago, when I bought that black one. A 36 that was a tad tight under my armpits. But not anymore, I noticed, as I wore it in that party on the weekend. This is taking a toll on me. But I’m NOT buying too big clothes no matter what. I’ll keep myself slim now that I finally am slim. I like it. Anyway, it’s much more fun to complain about too big clothes and not finding small enough clothes in shops than the other way round 😀

 

So, I found no dress yesterday. But I did buy a headset – finally, after listening to my mom and a couple friends nag about my headsetlessness for, like, months. Actually, I did discover that I have a built in mic in my laptop, so skyping would have been possible all along anyhow. But now I have a headset. Yey.

 

After my unsuccessfull dress-shopping and successfull headset-shopping, I became a hobbit for a while. I think I’ve mentioned just a couple 😉 times before how much I love my dance classes. Again yesterday, it so totally made me forget there was any trouble in my world, made me feel great and alive and happy. Hopping and bouncing as a hobbit to Värttinä’s fantastic music from the Lord of the Rings musical. Absolute fun! I love it!

 

Life might be hard and maybe it takes a while before you die even. But it’s good to notice that I’m getting a grip on mine again. The process might be long. But at least I’m not a living dead while it lasts. And what’s so consoling, I’m not the only one going thru difficult things like this. People survive. I survive. One way or another. I only hope I can stick to the right way.

Onhan tämä elämä sekaisin, on. Aamulla lyö todellisuus päin naamaa, mutta päivää kohti helpottaa, kunnes illalla on taas vaikeaa. Päivällä mukavat asiat – tai ihan vaan pakko-asiat – pitävät ajatukset muualla ja vain hetkelliset pysähdykset antavat tilaa ahdistukselle. Mutta kyllähän sen huomaa, ettei kaikki ole hyvin. Kärsivällisyys on nollassa. En osaa syödä enää ollenkaan.

 

Esimerkiksi eilisen saldoksi jäi:

klo 9, aamupala: kaksi mukillista kahvia

klo 14, lounas: kahvi, sipulirenkaat ja hedelmäpussi mäkissä

klo 16, "välipala": dajmpirtelö valion baarista, lasi punaviiniä teatterilla

klo 18:30, päivällinen: vajaa cookie ja latte kahvilassa

klo 20, iltapala: muutama lusikallinen tiramisua

klo 01, yöpala: muutama lusikallinen tiramisua

Ei tuosta monta kaloria voi kertyä… ei vaan maistu 😦 Tänään sentään sain kolmen kahvikupin seurana yhden paahtoleivän sisääni aamupalalla.

 

Eilen oli kuitenkin muutoin puuhakas ja kiva päivä. Tosikoinen pääsi synttärilahja-leffaan isoäitini kanssa. Sillä välin minä kävin esikoisen kanssa vaihdattamassa toitsun renkaat jossain, missä renkaita vaihtoi ulkomaailaissyntyinen mies, joka katseli minua partyvetimissäni ja lähtiäisiksi sanoi: "en tiedä onko sinulle sanottu, mutta kun hymyilet, on maailma kauniimpi paikka". Mies siis sai minut flirtillään hymyilemäänkin. Ei sitä perushymyileväisyyttäni näemmä kitke pois edes matka läpi tuskien. Niin, olen siis kuullut ennenkin, ja jälkeenkin jo, vähän eri sanoin joka kerta.

 

Renkaiden vaihdon jälkeen mentiin esikoisen kanssa stadiin, missä tapasin vanhaa ystävääni ja jätin esikoisen isoäitini hoiviin. Istuttiin ystäväni kanssa Teatterin terassilla, juteltiin. Oli ihanaa nähdä häntä, oli ihanaa jutella 🙂 Ja saatiinpa jopa aikaiseksi sopia seuraavat treffit saman tien, ettei jää taas meilailun varaan! Ystävän mentyä jatkamaan omaa iltaansa elokuvissa, kävelin rauhaksiin kohti Hakaniemeä, istuin hetken kahvilassa jyrsimässä keksiä ja juomassa sen latten, ennen kuin oli aika mennä toisen ystäväni syntymäpäiväjuhliin Ravintolalaiva Wäiskille.

 

Party oli kiva, vaikken sinne mennessä ketään hostin lisäksi tuntenutkaan. En ole sitä tyyppiä, joka istuu nurkassa yksin, jos ei ketään tunne – vaikka eilen mielentila oli kyllä sellainen, että alkuun juuri niin teki mieli tehdä. Ryhdistäydyin, valitsin juhlien pirteimmän seurueen ja lyöttäydyin seuraan. Ja sen jälkeen bileet olivat oikein kivat 🙂 Tanssiminen tosin ei oikein maittanut – varma merkki siitä, ettei kaikki ole hyvin. Mutta ei siellä niin kamalasti porukka tanssinut muutenkaan, vaikka oli live-musaakin. Kotiuduin vähän ennen neljää, en ehkä yhtään kriisini kanssa edenneenä, mutta ainakin hauskaa pitäneenä senkin keskellä.

 

Hymystäni sain siis kuulla siellä bileissäkin. On se vaan kumma hymy. Se kuulemma parantaa särkyneitä sydämiä, tekee maailmasta kauniimman, kirkastaa päivän, on vaarallinen, särkeekin niitä sydämiä. Nousee huulilleni ja on tuota kaikkea jopa silloin kun olen itse aivan rikki. Parantaisikohan oma hymyni minutkin, jos voisin hymyillä itselleni? Enpä usko. Kun katson peilistä omiin silmiini, ei hymyilytä, ei sitten ollenkaan. Mutta koska kuitenkin siis hymyilen muuten, minulla lienee toivoa.

 

that smile at the party

Tosikoinen puki aamulla päälleen collegetakkia, jonka vetskarin vetojuttu oli kuivurin jäljiltä jäänytkin kauluksen luo. Puseron helmat pienissä käsissään tyttönen katsoi hämmentyneenä vuoroin toista nurkkaa, vuoroin toista ja lopulta kuului hellyyttävä "äitii…?". Äiti löysi vetskarin ja veti sen kiinni.

 

Esikoinen kömpi hetki sitten syliini halimaan ja juttelemaan pieniä juttuja. Nyppi samalla kaulani ihoa solisluiden päältä (ne jaksavat aina kiinnostaa lapsia, kun ovat niin ulkonevat) ja kysyi: "miksi iho on tällainen, että sitä voi nyppiä?" Sanoin, että iho tulee sellaiseksi kun tulee vanhaksi. Tytär katsoi minua ja sanoi: "et sinä oo mikään vanha, ei 32 ole vielä mikään luku!"

 

Thank God for my babies! Jos ei minua juuri nyt mikään muu saa hymyilemään, omat lapset kyllä 🙂