Irrottelin äsken lappuja esikoisen uusista vaatteista, niistä, jotka eivät vielä olleet päässeet käyttöön tänään. Ja tulin jälleen ajatelleeksi, kuten jo kaupassakin ja muutaman kerran ennenkin, miten hassua on, että esikoinenkin niin pitää mustasta. Musta-mieltymys on tullut viimeisen puolen vuoden sisällä ihan tosissaan. Ja nyt näistä uusista vaatteista kolmesta teepaidasta kaksi oli mustia, kaksista kapreista toiset on mustat. Jos olisin ostanut vain yhdet kaprit, musta olisi ollut valinta. Monta kertaa olen kuullut muutoinkin tyttären sanovan jollekin, että musta on hänen lempivärinsä.

 

Onko musta edes väri? En tiedä. Mutta onhan se minunkin lempivärini, ainakin vaatteissa. Liekö sitten äidin esimerkki tyttären musta-kirvoittajana? Mutta minun vaatteenihan pääsääntöisesti ovat mustia, joten esimerkiksi nyt kesävaatteita itsellenikin ostaessani olen oikein tietoisesti pakottanut itseäni valkkaamaan muutakin kuin mustaa. Lopputuloksena pinkkiä tai harmaata shortsia, toppia ja mekkoa, ja tämä yksi valkoinen toppi, joka edellisen entryn lopussa näkyy.

 

Hassua, mutten vaan pääse sittenkään siitä pinkistä eroon 😀 Melkein se jo hiipui, mutta taisi olla enempi mielialan syytä, nyt olen taas hommannut vaatekaappiin kirsikkaakin, kun se taas on muodissakin 😉 Ja juu, tyttäretkin saivat pinkkiäkin, mutta myös lilaa ja turkoosia. Mutta musta on pääväri… Se on myös mun mutsin vaatteissa hallitseva väri, jostain syystä.

 

Sen sijaan tosikoinen ei suostu päällensä laittamaan mitään, missä on yhtään mustaa. Väriä pitää olla, mieluiten juuri pinkkiä 🙂 Hieno juttu, mustat saa sen pinkin seurakseen 🙂

Jos viettää ravintola Teatterissa aikaa yhtä mittaa n. 10-11 tuntia, ehtii nähdä yhtä jos toistakin. Ja tehdä yhtä jos toistakin. Tiedän mistä puhun, kokeilin sitä viime yönä 😉 Korjattiin nimittäin ystäväni kanssa se parin (vai kolmen?) viikon takainen missimme istua paikallisessa (tai sen pihalla) ja lähdettiin eilen stadiin ja Teatterille iltaa viettämään. Jo varttia yli neljän dösällä…

 

Teatterin kahvilassa on mielettömän hyvät salaatit ja mielettömän hyvät toastit. Ensitöiksemme istuttiin siis siihen syömään rucola-vuohenjuusto-toastit. Siitä sujuvasti siirryttiin seuraavalle tasolle, alakerran baariin, istumaan ja juttelemaan. Välillä piti käydä hytisemässä ulkona kylmässä – että osaakin olla kylmää viime viikonlopun ihanien bikinikelien jälkeen! Ja päälle vielä satoikin. Terassi oli katettu jättivarjolla, mutta kuivaa oli silti vain aivan keskellä. Sisällä pari ulkokuntalaista miestä istui naapuripöytään kuuntelemaan meidän päättömiä juttuja ja kyselemään, mistä löytyy Rymy-Eetu. Niinkuin me tiedettäis… Mutta kaverilta löytyi kaveri, joka tiesi 😀 Joten siis, edellisen lauseen voinee korjata, että niinkuin me oltais tiedetty – koska nyt mekin tiedetään 😀

 

Yläkerran yökerhossa oli alkuillasta yksityibileet, joten se avattiin isolle yleisölle vasta kymmeneltä. Me hipsittiin sinne puoli yhdentoista aikaan, jolloin siellä oli aika tyhjää vielä, ilmeisesti lähinnä ko. yksityistilaisuuden ripejengi, osa aika hurjassa kunnossa jo, myötähäpeä oli välillä suuri. Suomi pelasi Ruotsia vastaan, mikä näkyi paikan hiljaisuutena, kun ei matsia siellä voinut seurata. Minä tunnustan kyllä tsekkailleeni kändellä tilannetietoja ja lopputuloksen myös (entisenä himofanina pakko hehkuttaa väliin, että hyvä Suomi! Ruotsi pitää löydä aina kun tilaisuus tulee!).

 

Istuttiin pitkään yläkerran terdellä – hauska lähes sisätila, katettu ja seinätkin tehty muovisista "verhoista", jotka saa kelattua kesällä ylös. Lämpölamput (ja yön jatkuessa matsin päätyttyä huisisti lisääntynyt väkimäärä) pitivät tilan niin lämpimänä, että hihattomassa topissanikin pärjäsin siellä mainiosti. Paitsi alkuun, kun istuttiin avoimen nurkan luona. Siellä piti vähän kääriytyä huopaan, joita siellä myös oli tarjolla.

 

Siirryttiin jossain vaiheessa tanssilattialle siitä. Musiikki oli sitä kamalaa yksitoikkoista jytkettä, jota kaikkialla tiettyyn aikaan soitetaan. Povailin, että eiköhän sieltä jossain vaiheessa läjähdä vähän kasariakin kehiin ja joo, tulihan sieltä sitäkin 😉 tosin himmeellä tavalla miksattuna, mutta tunnistettavana thrillerinä sun muuna. Loppuvaiheissa yötä musa oli jo kunnolla tanssittavaakin, lattarityylistä stuffia – sääli, että siinä vaiheessa oli jo leikin lopun aika käsillä! Mutta mikä ihme siinä on, me and italian guys? Törmään noihin italianoihin aina kaikkialla 😀 Joko ne on niin nopeita tai suomalaiset miehet niin hitaita tai sitten vain miellytän italialaista silmää, mutta taas minut poimi ensimmäisenä tanssiin italialainen mies. Myöhemmin tanssin vähän yhden hänen kaverinsakin kanssa, joka het kättelyssä tokaisi: "you are a dancer, i can see." "Yeah, sort of…".

 

Yö kului nopsaan, eikä aikaakaan kun jo oli valomerkin aika. Ei nyt ihan saman tien rynnätty ulos pilkun jälkeen, mutta melko pian. Alkoi ulosmeno"hupi". Se härdelli siellä narikoilla on aina yhtä huvittava. Tuupitaan ja tönitään ja jopa siellä pari jätkää ryhtyi uhoamaan toisilleen ja pukareita yritti rauhoitella joku nainen. Eipä siitä sentään tappelua tullut, olipa sitten tuon naisen ansiota tai ei 😉

 

Takkia päälle vaan ja ulos taksijonoon, kunhan narikan ruuhkasta selvittiin. Yllättävän lyhyt jono oli, mutta syy taisi olla se, ettei siitä oikein taksia meinannut saada kirveelläkään, joten useimmat varmaan talsivat suosiolla jonnekin ihan muualle taksia kyttäämään. Siellä sitten jonossa jo yksi sammui kadulle, toinen murjotti täydellisen kettuuntuneena, kolmas ilahtui siitä, että neljäs huolestui sammuneesta. Kolmas oli sammuneen kaveri turkkusest ja neljäs ei jeesinyt sammunutta huolestaan huolimatta. Minä lopulta autoin turkulaista nostamaan kaiffarinsa jaloilleen ja aina välillä vähän pitelemään pystyssäkin.

 

Turkulainen oli sangen hauska kaveri, vaikkei ensin ollenkaan ymmärtänyt, miksi minä ja kaverini kikatettiin aavistuksen hysteerisinä muiden murjottaessa taksijonossa, joka väheni noin taksi kymmenessä minuutissa -tahdilla. Minä nyt en yleensäkään vaivaudu pottuuntumaan asioista, joille en mitään mahda, mutta täytyy myöntää, että kanssajonottajien edesottamukset kutkuttivat nauruhermojani – ja kaverini nähtävästi myös – kovasti. Etenkin kun tämä sammuneen kaveri kertoi olevansa Turusta. "Figures :D" totesin jo toisen kerran sinä yönä – ensimmäinen kerta oli tanssilattialla, kun se tanssikaverini kertoi olevansa Italiasta. Jotkut jutut ne vaan ovat niin selittäviä 😉

 

Loppujen lopuksi päädyttiin samaan taksiin turkulaisen ja kaverinsa kanssa. Todettiin heidän viemisensä olevan kustannustehokkaampaa kuin että oltaisiin menty samalla taksilla siinä välissämme seisseen murjottajan kanssa. Taksimatka näiden kundien kanssa oli kerrassaan hauska (lähinnä sen turkulaisen ansiosta, toinen oli aika hiljasta jätkää). Mietin hiljaa mielessäni, jotta näinköhän saadaan lukea omista edesottamuksistamme iltiksen taksi-blogista sitten viikolla 😛 Loppumatka oli vähän hiljaisempi, kun alkoi jo väsymys hiipiä minuun ja kaveriini. Johan se kellokin kävi melkein viittä tuolloin…

 

Kotio siitä ajallaan päästiin, ihan kunnialla. Puoli kuuden aikaan olin nukkumassa, puoli yhdentista aikaan taas hereillä. Tänään käytiin esikoisen kanssa vaateostoksilla jumbossa ja haettiin tosikoinen yökylästä kaverin luota. Tosikoinenkin sai jumbosta uuden kesämekon, mekoista kun tyykkää 🙂 Esikoiselle yritin kaupitella edes yhtä mekkoa, mutta kun ei niin ei.

 

Kotiintultua tytöt vaihtoivat heti uusia vaatteita päälleen ja koska minullakin sattui olemaan keskiviikkona ostettu uusi toppi päällä, piti ihan ottaa kuvia perheen naisista uusissa kesävetimissä 😉

 

   

Eilen olin palaamassa iltasella kotiin leffareissulta, kun noin Hämeenlinnanväylältä noustessani, auringon häikäistessä silmiäni, jouduin yllättäen laittamaan pyyhkijät päälle. Taivaalta tippui vettä tuulilasiini ihan kunnolla. Ihan kesken kaiken, vaikka juuri olin ajanut rutikuivaa moottoritietä. Tuulilasin läpi en edes nähnyt sateen lähteestä kuin aavistuksen reunaa, taivas edessäni näytti pilvettömältä ja ilta-aurinko pilkotteli vielä juuri puiden yläpuolella.

 

Noin tuntia aiemmin olin vielä istunut elokuvateatterissa vähän toisenlaisessa sateessa ja paisteessa. Olin ystäväni kanssa katsomassa P.S. I love you -elokuvaa, joka oli vähän erilainen draaman ja komediankin välimuoto. Ei tipu ihan täysin kumpaankaan kategoriaan. Kaunis, vähän erilainen elokuva, josta kuivin silmin selviävän tarvitsee olla joko todella kova ja paatunut tai muuten vain sellainen, jota ei leffat yleensäkään saa itkemään. Vaikka myöntää täytyykin, että oli se aika epärealistinenkin monelta osin, mutta sallittakoon se nyt elokuville muutenkin.

 

Väliin siis satoi, väliin paistoi, kun vuoroin itketti ja nauratti. Se oli oikeastaan melko kivalla tavalla elämänmyönteinen elokuva. Sellainen, että vaikka se itketti, siitä jäi omalla tavallaan hyvä mieli. Sellainen "kaikesta voi selvitä" -mieli. Sellainen "elämä jatkuu vaikeidenkin aikojen jälkeen" -mieli. Joten jos elokuvan aikana, sen herkistämänä, miljoonaan kertaan itseltäni kyselinkin, miten ihmeessä minunkin elämäni tässä vielä käy, jätti elokuvan loppu sitten kuitenkin päällimmäiseksi uskon siihen, että kyllä minunkin vielä käy ihan hyvin. Positiivista.

 

Näihin fiiliksiin sopikin siis jotenkin vallan erinomaisesti tuo yhtaikainen sade ja aurinko. Nyt voi ehkä sataa, mutta aurinkokin on tuolla jossain, ja jos ei sulje siltä silmiään, voi sen nähdä paistavan minunkin elämässäni jopa sateen keskellä. Siitäkin huolimatta, että tämäkin päivä alkoi huudolla ja riitelyllä. Se kuitenkin jatkui anteeksipyytämisellä. Elämää tämä kaikki vaan on. Elämää, joka on vain elettävä. Elämää, joka jatkuu joka tapauksessa. Jos kulkee kohti aurinkoa, pääsee pois sadepilven alta. Kuten eilenkin, kotipiha kylpi ilta-auringossa, sateesta ei enää ollut tietoakaan.

 

Luulen, että minun sateeni kestää vähän pitempään kuin muutaman kilometrin verran – on se vähän rankempikin kuin eilinen sade – mutta koska aurinkokin ainakin satunnaisesti pilkistelee, on mahdollisuudet hyvät päästä sateen alta pois vielä kokonaankin. Sitä paitsi, Alatalokin laulaa, että kun aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä. And summer is good 🙂 Sitä odotellessa.

Aina ei kaikki mene ihan putkeen, vaikkei johdot edes kulkisi lattialla. Verhojen kaukosäädinkin oli hukassa, enkä ehtinyt edes kävellä aamulla kahviautomaatille asti. Ovi oli jumissa, eikä kaikki muutenkaan päässeet kaikkialle, minne olisi pitänyt ja lisäksi puhelutkaan eivät kytkeytyneet oikein. Vesikannuakaan ei saanut ilman keittiöbyrokratialuentoa. Ja yliajalle mentiin, paitsi sitten ihan lopuksi kun jäi peräti 4 minuuttia aikaa yli. Mutta lähdinkö vielä silloin? Ehen, tuntia myöhemmin starttasin auton, kun oli parit meilit lähteneet ja unohtuneet laukut palauteltu ja kaappikin taas paikallaan. 

 

Jonotin postissa hyvän tovin tiskille kainalossa paketti, joka piti palauttaa asiakaspalautuksena. Sitä olisi pitänyt vähän teipata, mutta paikallisessa pikkukyläpostissani olen tottunut siihen, että ystävällinen postintäti teippaa siinä tiskillä. Toisin kävi, kun joutui käymään ihan tuolla suuren maailman postissa Espoossa:

 

"Teippi on tuolla paketointi-tiskillä", sanoo minulle täti tiskin takana. Katsahdan takanani kiemurtelevaa jonoa ja kiire-kukkasistani väsyneenä ja hivenen ärtyisenä mokomasta "asiakaspalvelusta" tiuskahdan: "Ja sinäkö et sitä voi teipata tässä tiskillä?" Täti ojentaa kätensä ja lykkää pakettini viereen piskuisen paperiteippirullan (onko se sana? kun on paperiliimaakin as opposed to kunnon liima? kumminkin sitä sentin levyistä, joka ei pysy edes paperissa) ja katsoo minua merkitsevästi. Huokaisen ja kysyn: "No voitko edes tehdä tälle paketille ne muut jutut ensin, niin käyn teippaamassa sen sitten?" "Toki. Ja sitten voit viedä paketin suoraan tuonne rullatiskille niin ei tarvitse jonottaa uudestaan."

 

Jep, kiitos. Mikä se sellainen posti on, jossa ei ole edes pakettiteippiä asiakaspalvelutiskin takana? Ja mikä se sellainen postintäti on, joka ei voinut sanoa suoraan, että laitan tarrat, mutta tässä ei ole teippiä, voit käydä teippaamassa paketointitiskillä ja viedä sitten rullatiskille? Olisi minulta säästynyt ärtymisen vaiva ja tätsy säästynyt joutumasta tiuskinnan kohteeksi. Myönnetään, oli minussakin vikaa; olen kyllästynty itsepalveluun, haluan asiakaspalvelua!

 

Mutta tänään onkin ollut muutenkin asiakaspalvelijoiden aateliset vauhdissa muutenkin. Meidän jääkaapissamme oli pelkkä valo jo tänä aamuna, joten kun tulin kotiin (jouduttuani jättämään tanssitunnin väliin miehen raksasäätöjen takia) kävin ruokakaupan kautta. Kassat olivat harvinaisesti peräti lähes kaikki lähes vapaita, joten suuntasinpa vain lähimmälle.

 

Jolloin kassan tyttö tokaisi minulle: "Tuolla takana olisi ihan vapaa kassa." Hämmennyin aivan täysin, tuijotin tyttöä toinen käsi kiinni hihnalle juuri nostamassani mehutölkissä, toinen kärryssä ottamassa seuraavaa. Tyttö korjasi: "Saat sinä siihenkin tulla, mutta ajattelin vain, että tuolla on kokonaan vapaa kassa." Edellisen asiakkaan tavaroita oli ehkä 5 jäljellä, joten änkytin: "Ei tuossakaan taida kauan mennä, kauemmin minulla menee näiden tavaroiden lastaamisessa hihnalle", yhä paikalleni jähmettyneenä. Edellinen asiakas jo katsoi minua huvittuneena ja kassaakin alkoi hymyilyttää. Ravistin pääni selväksi ja ladoin kamat hihnalle. Ei asiakkaita saa noin hämmentää!

 

Tai kukkasia vaatteissa. Kävin tänään GinaTricot-nimisessä vaateliikkeessä ja vaatteissa oli paljon kukkasia. Mutta oli siellä paljon vaatteita ilmankin ja olisin oikeasti voinut ostaa puoli kauppaa tyhjäksi… Olin silti semi-järkevä ja ostin vain yhden topin ja mekon. Ja menin Hentsuun, josta olisin taas voinut myös ostaa puoli kauppaa tyhjäksi, vaikka sielläkin oli monessa vaatteessa niin kukkia kuin pallojakin. Pääsin silti sieltäkin ulos melkein järjellisesti, mukaan lähti shortsit, musta biletoppi ja pinkki toppi – ja viimeisenä heräteostoksena bilekäsilaukku. Kyllä nyt stailaan itseäni bilekuntoon 😉 Ta jotain… Mutkun lauantaina olisin menossa taas…

 

Hakiessani tyttöjä raksalta ruokakaupan jälkeen miehen hoivista (päivään jotenkin sopi, että jouduin jättämään tanssitunnin väliin miehen soittaessa, että "on ollut kamala kiire koko päivän, ei millään ehdi ja…" ja saatiin melkein riita aikaiseksi minun seisoessani pukukopissa, eikä edes tuosta aiheesta vaan ihan muusta…), sain todeta esikoisen olleen synttäreillä peräti niin nätisti puettuna, että kukkafarkuissa (joo ei nätit, vanhat ja resuiset) ja kollarissa. Miehet… Olivat sentään saaneet kaverille ostettua lahjan (jota en yllättäen ollut ehtinyt ostaa itse), mutta sen sijaan, että olisivat löytäneet lahjalle lahjapussin, joita meillä on vino pino, olivat sitten ottaneet lahjapussiksi seppälän (sentään vaaleanpunaisen tukevan) vaatekassin 😀 Noh, ainakin lapsi oli päässyt synttäreille ja on sekin jo paljon 😉

Aina välillä muiden blogit ja kommentit herättää niin monta ajatusta, ettei omien kommenttien heittäminen sekaan tunnu riittävän, vaan pitää oikein kirjoittaa ikioma entry aiheista. Niinpä nyt seuraa sekalainen kokoelma ajatuksia, kaikki kyllä jostain tuolta mieleni pohjilta löytyneitä, mutta juuri nyt akuutisti jonkun muun triggeröimiä.

 

 

Mitä sitä ei nainen ulkonäkönsä eteen tekisi? Hiukseni ovat olleen milloin minkäkin punaiset nyt, oliskohan 13 vuotta? ja niiden sävy on vaihdellut elämäntilanteeni ja värjäyshetken mielialani mukaan. Välillä on ollut syvää purppuraa, välillä lähes mustaa vähän ylipoltettua väriä. Välillä melkein oranssia (mutta siitä on aikaa). Nyt on jo jonkin aikaa ollut tätä hehkuvaa punaista, Liven Hypnotic Red, välillä hivenen tummempi Red Passion.

 

Päänahka näiden kanssa tosiaankin menee, kun ovat niin stydejä aineita (mutta ymmärtäähän sen, kun on niin stydi punainenkin sitten!), mutta todellakaan ei muista värisarjoista löydy samanmoisia punaisia. Ja luonteeni, elämäni, fiilikseni – ne vaativat räiskyvää punaista tällä hetkellä. Ei siis auta kuin kestää 😀 Aina se ehtii siitä tasaantua ennen seuraavaa värjäyskertaa 😉

 

 

Näitähän on tässä itsellenikin sattunut jonkinkin verran viimeisen about puolen vuoden aikana, ja toki aina silloin tällöin satunnaisesti muutenkin. Osa on facebookin ansiota, osa ihan sattumalta sattuneita. 

 

Naamakirjasta on löytynyt lapsuuden ajan paras ystäväni, jonka kanssa oltiin paita ja peppu melkein kymmenen vuotta, jostain 4-5vuotiaista lähtien. Ja ala-asteajan paras luokkakaverini, jota en ollut nähnyt ala-asteen jälkeen kuin ehkä kerran ohimennen 15- tai 16vuotiaina jossain pikkusisarusten joulujuhlassa tai jotain. Ja mökkinaapurit, joiden kanssa vietin kesät landella ainakin 6 kesän ajan noin ala-asteikäisinä (ja joiden kanssa oltiin tosin samassa lukiossakin myöhemmin). Ja monen monta muuta vanhaa (jos kohta uudempiakin) ystävää.

 

Ihan sattumalta on tullut kohdattua mm. yksi vanha luokkakaveri ihan ammattipiireissä, toinen oli meillä kurssilla (siitä tosin taitaa olla jo yli se puoli vuotta aikaa).

 

On se joka kerta yhtä häkellyttävää ja toisaalta myös riemastuttavaa kohdata vanha ystävä tai luokkakaveri tai muu tuttu, jonka kanssa on jotain elämänsä aikaa elänyt. Se on kuin löytäisi kateissa olleen elämänsä palapelin palan, vaikka vain pienen, mutta kuitenkin osan sitä suurta kokonaisuutta, joka tekee ihmisestä sen, mitä on.

 

Hassuinta on, että omassa kouluajassani on paljon sellaista, minkä ennemmin uohdan kuin muistan – ja olen melkeinpä onnistunut unohtamaankin kaiken paitsi tiedon siitä, että kamalaa oli – mutta silti on hauska tavata niitäkin luokkakavereita, jotka silloin elämästäni h*lvetin tekivät. Joskus tuntuu, että melkein tekivät minulle palveluksen kiusaamisellaan. Minusta on tullut itsenäinen, itsellinen ja vahva, osittain juuri sen vuoksi. Ihminen on outo olento. Ja minä olen selviytyjä. Mikä ei tapa, se vahvistaa.

 

 

Minä seurailen myös ainakin ehteissäni noita kuukkelointeja, joilla blogiini/kuviini eksytään. Ne on oikeasti niin hassunhauskoja välillä, ettei paremmasta väliä! Mitä se sitten ikinä kertookaan omasta blogista 😛 Top-listaa google-hauista, joilla pääsee Marilkan pähkinöihin (poissulkien marilka ja peanuts ja playa del cura -haut):

 

– siskon kanssa saunassa

– kolibri

– no pun intended

– puppugeneraattori

– out of my way i am running

– mikä on nuorten mielenterveystilanne

– Italialainen illallinen

– "vitsaa"

– Tulistuva lapsi

– impulssikontrollihäiriö

– "may day"

 

Ja paljon muita, mitkä ei nyt just löydy listalta ja joita en tietenkään muista kun yritän muistella. Välillä sitä vaan ihmettelee, mitä kaikkea ihmiset googlesta etsiikään! Toisaalta, sitten sitä miettii, mitä kaikkea sitä oikein blogiinsa kirjoittaakaan, kun kerran niillä hauilla se oma blogi löytyy 😀