Viikonloppu on hujahtanut jälleen nopeammin kuin on ehtinyt kissaa sanoa. Kotona ei ole juuri ehditty luuhata, vaikka sain minä tänään sentään keittiön siivottua, sämpylöitä leivottua (niitä on kiva leipoa, ovat hyviä ja lapsiltakin liikenee kiitosta joka kerta 😉 ), ruuan laitettua ja paistoinpa uunissa pakastimesta löytyneitä korvareita ja aprikoosirahka-piirakoitakin. Pyykkejä tuolla olisi silti kolme koneellista odottamassa kaappeihin viikkaamista. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen, ensin piti laitella vähän viikonlopun kuvia koneelle ja nettiin ja kirjoitella blogiakin 😉

 

Myönnetään, että viikonloppuja vähän lyhentää se, että nukutaan aamuisin niin myöhään. Mutta pitäähän sitä joskus nukkua, eikö? Eilenkin siis noustiin miehen kanssa vasta kymmenen pintaan, hänelläkin vapaapäivä raksalta. Aamupalaa lasten kanssa ja liikkeelle. Ensin oli rautakauppa-keikka ja sieltä mentiin suoraan Lintsille päivää viettämään. Oltiin siellä jo vähän ennen yhtä, odoteltiin kaltsilla Lintsin avautumista.

 

 

 

Kunhan Lintsi aukesi, oli jo tytöillä kova kiire päästä sisälle ja laitteisiin. Meillä oli firman järkkäämä Lintsi-päivä (ei tosin mitään yhteistä ohjelmaa, vaan ihan perhepäivä), joten meillä oli rannekkeet valmiina ja niinpä väenplajoudesta huolimatta päästiin ensimmäisiin laitteisiin lähes jonottamatta. Vekkula oli kohde nro 1 (ja olipa muuten sitten myös viimeinen, missä käytiin koko porukalla). Se on tytöistä aina yhtä hauska paikka.

 

Oli niin mukavaa olla koko perheenä liikkeellä jälleen, että yritettiin pysytellä yhdessä mahdollisimman paljon. Ihan täysinhän se ei onnistu, sillä tosikois-parka on vielä niin pätkä, että joutui tyytymään 100-120cm rannekkeeseen, eikä näin ollen pääse kaikkialle, minne isosisko pääsee. Vähän uhkasi neidiltä jo loppuillasta päreet palaa, kun ei mielestään päässyt minnekään, minne olisi mieli kovasti tehnyt, mm. vuoristorataan, ketjukaruselliin, viikinkilaivaan (minne muuten särkiksessä pääsisi aikuisen kanssa), uutuuslaite-salamaan… Tykkää tosikoinen monorailista ja muista rauhallisemmistakin laitteista, mutta parhaita on vempeleet, jotka menee lujaa!Hurjapäiden sukua se on tuo nuorempikin neiti.

 

 

Jos kohta siis esikoinenkin. Vekkulasta piti saman tien sännätä sateenkaareen, mihin minä lähdin kaveriksi ja yllättäen löysin siinä pyörityksessä muutaman vuoden kateissa olleen oman sisäisen hurjapääni. Puhuin siis heti sateenkaaren jälkeen esikoisen ympäri pitelemään käsilaukkuani sen aikaa, että kävin teinien seassa pyörimässä kieputtimessa, jee 😀 Nautin jälleen pitkästä aikaa vauhdista ja pyörityksestä ja jopa vapaista pudotuksista ihan kybällä, taakse nojaten, hymyillen. Heh.

 

Esikoinen pääseekin jo vaikka minne – ja odottaa kovasti, että olisi ensi kesänä jo sen vaaditut 140cm, että pääsisi testaamaan loputkin… Se onkin sillä ja hilkulla, sen verran kovaa vauhtia kasvaa, ettei 9cm vuodessa ole suinkaan mahdoton ajatus. Että neitiäkin sitten kieputtimeen ja kieppiin? Toisaalta, saisinhan sitten kaverin itselleni niihin 😉 Kirnun tyttö kylläkin ilmoitti jättävänsä väliin. Minä senkin viimein testasin ja sehän oli älyttömän siisti! Mutta liian lyhyt, kuten ne kaikki ratahärvelit on.

 

 

 

Niin moni laite käytiin kuin aika suinkin periksi antoi. Kaikki mihin päästiin kaikki yhdessä, kuten linnunrata ja pikajuna, panoraamassakin käytiin.

 

 

Esikoisen kanssa minä tai iskänsä käytiin kaikkissa laitteissa, mihin tyttö suinkin jo pääsee edes aikuisen kanssa. Sillä välin toinen meistä kävi tosikoisen kanssa jossain muualla, kuten pikajunaa tai linnunrataa uusiksi. Reppanaa harmitti vaan tosiaan harmitti ja lujaa, kun jäi monta kivaa vehjettä pääsemättä. Lopulta jo lohdutin hattaralla… Toivottavasti pikkuneiti venähtäisi pituutta ensi kesäksi 11cm, niin saisi jo isomman rannekkeen, mutta se on paljon epätodennäköisempää kuin se, että siskonsa kasvaisi sen 9cm. Harmi.

 

 

Jollain nousee varmaan nyt jo tukka pystyyn, kun täällä oikein toivon, että lapseni mahdollisimman pian pääsisivät vemppumaan ties mihin laitteisiin. Ymmärrän 😀 Mutta minä olen itse pienestä asti ollut vauhtihullu, rakastanut Lintsilläkin niitä hurjimpia laitteita aina ja lapseni ovat ne merkit osoittaneet myös jo kauan sitten. Mikäs siinä kun kerran tykkäävät, tykkäänhän minäkin! En minä näe mitään syytä pitää niistä poissakaan, kunhan mitta riittää turvallisuuden puitteissa.

 

Aikahan se taas loppui kesken, tai oikeastaan olisi Lintsi vielä ollut auki, mutta kun ollaan vielä koulurytmissä, piti lähteä kotiin jo puoli kahdeksan aikaan, kun koko sakkia jo muutenkin alkoi väsyttää. Vesilaitteet jäivät esikoisen harmiksi käymättä (oli niin kova tuuli, ettei meidän aikuisten tehnyt mieli kastua tai antaa kastua) ja minulta jäi nyt se salama testaamatta vielä. Ensi kerralla taas lisää.

 

Mutta kylläpä sen reissun jälkeen nukuttikin, niin lapsia kuin meitäkin! Ja jälleen tietenkin nukuttiin tänäkin aamuna pitkään, vaikka sitten lähti mies raksalle jälleen. Lounaan jälkeen (eli noin puoli kolmen aikaan) lähdin minä tyttöjen kanssa uimaan. Kyllä on neitoset vedessä yhtä mahdottomia petosia kuin Lintsilläkin 🙂 Esikoisella on jo täysin vankka uimataito, tosikoinen tulee hyvää vauhtia perässä. Hyvä niin, sillä kohta menevätkin mökille, siellä sitä uimataitoa tarvitaan. Vaikkei kai vesi vielä ihan uimalämpöistä ole? Toisaalta, milloin se olisi estänyt lapsia uimasta? Minor detail, phah!

Relaxing in our backyard, eyes closed, in the sun. A peculiar mix of nature and human made sounds fill my ears and my head.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

I like it 🙂

Tiesin toki jo illalla, että aamulla on edessä aikainen nousu, tai no siis, ihan normaaliaikainen, puoli seiska. Nukkumassa olin silti siihen normaaliin puolenyön aikaan, tai ehkä jo himpun ennen. Uni ei tullut silmään heti, mutta heti kun olin nukahtamaisillani, alkoi esikoinen valittaa sängyssään. Oli valitellut mahaansa jo illalla, nyt tuli sitten oksennus.

 

Sitäpä siinä sitten kestikin muutaman tunnin. Sitä, että yritettiin nukkua, minä en saanut unta ja juuri kun olin vaipumassa viimein uneen, oksensi lapsi jälleen. Onneksi on jo monta vuotta osannut oksentaa ämpäriin, joten ei sentään lakanapyykille tarvinnut keskellä yötä ryhtyä. Jos tuosta tosikoinenkin sairastuu, saattaa sekin riemu vielä koittaa – en tiedä, miten on tämän laita hänellä.

 

Jeejee. Ei olekaan mahatautia meillä nähty pitkään aikaan, mutta ei nyt oikeastaan olisi väliksi ollut nytkään. Eipä sille silti mitään voi, tietenkään. Jotenkin silti toivoisin, että jäisi vain esikoisen sairastamaksi tällä kertaa ja että menisi nopsaan hältäkin ohi, sillä huomiseksi meillä olisi rannekkeet koko perheelle Linnanmäelle! Ja minulla ensi viikollaKIN tuota ohjelmaa siihen malliin, ettei olisi aikaa sairastaa. No oikeasti, milloin olisi?

 

Tämä viime yön mahatautiepisodi nyt kuitenkin verotti muutenkin vähäistä unimäärääni ja kasvatti muutenkin suurta univelkaani siihen malliin, että kun noin 4 tunnin yöunen jälkeen nousin ja lähdin ajelemaan n. 60km päähän asiakkaalle, kurvasin ensimmäiseksi ensimmäisen huoltoaseman pihaan hakemaan jättisuuren kahvin (kotona en jaksanut keittää) ja koska siellä ei ollut EDiä punaisena, otin tölkin sokeritonta RedBullia. Ihan ok sekin. Ja perillä asiakkaalla hakemaan kahviosta lisää kahvia (ja sainpa sieltä ihanan lämpimän sämpylänkin!).

 

Silmät on silti ristissä yhä ja aivotoiminta hiukan tahmean oloista. Mutta eiköhän tästä taas selvitä sillä kuuluisalla rutiinilla, joka kicks in, kun kytken sen vaihteen päälle, kohta. Ja hyviäkin uutisia sain: päiväni on vain puolikas, pääsen puolen päivän jälkeen lähtemään kotiin ja voin vaikka nukkua iltapäivän. YES!

Väsyttää. Niin maan vietävästi. Kaikki se minua eteenpäin puskenut vihainen adrenaliini on haihtunut pois ja jäljelle on jäänyt armoton nimenomaan fyysinen väsymys. Eilen tanssitunnillakin jäsenet tuntuivat aivan vierailta jatkeilta, jotka eivät minua oikein millään olleet totella.

 

Iltaisin ei silti uni oikein tule, hassua kyllä (tai sitten se johtuu siitä kahvin määrästä, jonka päivän aikana juon 😉 ), mutta aamuisin nukuttaisi kyllä niin makeasti, niin makeasti (ja siksipä sitten juon sitä kahvia niin paljon, töissä pitää kuitenkin jaksaa).

 

Kroppa kaipaa myös ravintoa jälleen. Kun vielä jokin aika sitten saatoin mennä päivän läpi lähes syömättä, nyt on kyllä nälkäkin ja ruoka maittaa. Tottumuksesta syön silti ihan kohtuudella – en minä enää osaa suuria määriä kerrallaan mitään syödäkään. Mutta vuorokauden aikana enemmän kuin vielä muutama päivä sitten.

 

Viime päivinä olen taas päässyt edes vähän lataamaan akkujani myös aurinkoenergialla. Nyt kun taas on aurinkoiset päivät, ei minua pitele työpaikan sisäpihalta koko päivää poissa mikään. Kuten viime keväänäkin, aina kun vain taukoa voi pitää, istun hetken pihalla auringonpaisteessa, ja kotiin tultua istun takapihalla kunnes aurinko katoaa puiden taa. Minulla on aurinkokennot, jotka lataavat sisäisiä akkujani auringon lämmöllä ja valolla 😉 

Lepo, ruoka, aurinko. Siinäpä ne tärkeimmät tekijät, joilla nämä fyysiset akkuni latautuvat. Henkinen puoleni sai pikalatauksen täyteen silloin maanantaina. Siitä lähtien olen vain hymyillyt ihan non-stop 😀

 

 

Minunkin happy recharge on tällä hetkellä complete 🙂 Elämä on taas mallillaan ja ihanaa 🙂 Ihanaa 🙂

Ihanaa 🙂 Aurinko paistaa, istun takapihan portailla. Auringossa on mukavan lämmin, vaikkei ilma muuten edelleenkään ihan kesäinen olekaan. Ei silti yhtä kylmäkään kuin tässä muutama päivä on ollut. Sää sopii loistavasti myös huulillani karehtivaan hymyyn, joka pitkästä aikaa ulottuu aidosti silmiin asti ilman mitään ulkoista syytä. Hymyyn, joka on noin eilisillasta asti nykinyt suupieliäni ylöspäin tuon tuostakin. Onnelliseen hymyyn.

 

Ei uskoisi, että vain pari päivää sitten vielä itkin pahaa oloani portailla. Samaan aikaan tosikoinen laittoi soimaan Jippiin CD:n. Esikoinen oli ulkona, minä istuin portaiden alapäässä itkemässä ja Jippii soi yläkerrassa tosikoisen laulaessa mukana. Laulujen sanat pääsivät jonnekin syvälle sisälleni, sisältäni nousi rukous, viimeinkin avunpyyntö ylöspäin.

 

Sunnuntaina juttelin jälleen mesessä parinkin ystävän kanssa ja tällä kertaa keskusteluja seurasi jälleen uusia oivalluksia. Ensimmäisiä sitten tämän pahimman "riisiajan" laukaisseiden. Marikkikohan se oli, joka jossain kirjassa siskonsa sairastaessa pohti, mikä se sellainen riisi oli, mikä siskolla oli menossa? Kyseinen "riisi" kuitenkin oli se, joka ratkaisi pikkusiskon sairauden etenemisen: paraneeko vai meneekö pahemmaksi. Siksi se minulle tulee aina mieleen näitä viime viikkojani miettiessäni.

 

Sillä kuten Marikin siskon kävi siinä kertomuksessa, myös minulle tämä "riisiaika" oli eräänlainen vedenjakaja tässä viimeisimmässä (mutta ei siis suinkaan elämäni ensimmäisessä eikä varmaan viimeisessäkään) teini-iässäni, kriisissäni, miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua. Ja eilen oli tämän riisin ratkaisunhetki. Eilen oivallukset työstyivät jossain mieleni sopukoissa, seurauksella, että talveni selkä taittui.

 

Ennen tanssituntia istuin odottelemassa tunnin alkua, mielessäni soiden ajatus elämäni palasten keräämisestä. Ja niin kävi, että tanssitunnin alkuun mennessä oli huulilleni jo noussut tämä hymy, joka oli antanut itsestään merkkejä jo siinä päivän mittaan. Eikä se ole sen jälkeen kadonnut. Ihmeellinen on se rauha ja tyyneys, jonka olen sisääni saanut kaiken sen myrskyn tilalle, joka vielä jokin aika sitten minua repi. Minun on jälleen hyvä olla.

 

En ole niin untuvikko, että luulisin elämän olevan tästä eteenpäin pelkkää hymyä ja seestettä. Tiedän vaikeampienkin hetkien vielä käyvän vierailulla, mutta oleellista on, että olen jälleen pohjimmiltani ehjä. Tiedän, että olen jo voittanut, joten vaikeat hetket eivät enää voi minua rikkoa. Sillä tämä ei ole minun aikaansaannostani, vaan Jumalan, joka yhä riittävästi minuakin rakastaa, että kun vihdoin osasin – ja siihen kykenin – pyytää Häntä auttamaan minua, auttoi Hän saman tien. Tavallaan olin kuin tuhlaajatyttö, joka ymmärsi palata kotiin. Ja sain juuri niin avosylisen vastaanoton kuin tuhlaajapoika konsanaan 🙂

 

Minä olen onnekas. Minulla on ihana perhe, rinnallani miehistä parhain. Mies, joka on jaksanut kanssani jo montakin elämäni kriisiä ja teini-ikää. Joka on sietänyt monet oikkuni ja silti yhä rakastaa ja tukee minua. Joka on jo puolet tähänastisesta elämästäni ollut paras ystäväni. Joka monesti vaistoaa minun mielenliikkeeni ja tarpeeni uskomattomalla tavalla. Osaa antaa tilaa, kun sitä tarvitsen, osaa ottaa lähelle, kun sitä kaipaan.

 

Eilen illalla pyysin mieheltäni anteeksi, että olen viime kuukaudet elänyt niin itsekkäästi, monesti unohtaen perheen parhaan ja ajatellen lähinnä vain itseäni. Pyysin anteeksi sitä, että olen ollut niin paljon reissun päällä. Kiitin miestä, että hän on taas yhden vaimon teini-iän kestänyt ja sanoin, että nyt on taas aikuinen palannut.

 

Talven selkä on taittunut, kesä tekee tuloaan.

 

P.S. Olen pahoillani, jos joku on kokenut tai kokee blogini liiankin yksityisalueella seilaavana – myönnän, että intimiteettialueeni on pienempi kuin useimpien, mikä johtaa avoimempaan puheeseen ja kirjoittamiseen kuin moni muu tekisi. Mutta ei täällä lue mitään, mistä en yhtä hyvin voisi puhua ihmisten kanssa – ja ole puhunutkin. Mukaan lukien mieheni (sitäkin on minulta kyselty).