Ulkoa pää on taas vähän uuden näköinen. Olen jo kai pari vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti harkinnut hiusten kasvattamista pitemmiksi, mutta aina kuitenkin leikannut ne takaisin lyhyiksi heti kun niistä on tullut se sellainen hallitsematon pörrö, jollaiseksi tämä luonnonkihara kuontaloni (vilkutus vaan Tepulle!) menee kun se vähän kasvaa muodostaan ulos. Ja minulla kun EI riitä aika ja kärsivällisyys ja mikään muukaan siihen (eikä päänahkanikaan oikein siedä useimpia aineita pitkäaikaisesti), että oikein laittaisin hiuksiani aamulla. Niiden pitää olla muotoilusuihkauksella ja kahdella haraisulla kunnossa.

 

Niin siis, nyt olen sitä kasvattamista jälleen sekä harkinnut että yrittänytkin. Mutta tänään noita kiehkuroita katsellessani kyllästyin jälleen. Ja painelin kampaajalle (meillä on tässä työpaikan lähellä sellainen hirmu hyvä pieni kampaamo, johon melkein aina saa silti ajan samana päivänä). Jotain edistystä silti, sillä tällä kertaa en sanonut, että pidetään malli, lyhennä 3cm joka puolelta, vaan peräti ilmaisin ääneen ajatukseni vaihtaa vähän lookia ja pidentää vähän hiuksiani.

 

Lopputulos on malli, joka ei nyt niin kamalasti vielä ero entisestä (ainakaan sitten kun itse pääsen sitä taas pörröttämään – kampaajahan ne laittoi niin nätisti että!), mutta jossa on jo tätä kasvatusajatusta huomioitu. Eli korvat jääkin nyt tarkoituksellisesti hiusten peittoon, takatukka leikattiin suorassa linjassa ja jahka tämä tästä vähän kasvaa ja taas tasataan, olisi tarkoitus olla sellainen polkkatukkamainen hiusten alaosa ja selkeämpi otsatukka, mutta takaraivo ja päälaki menee yhä kerrostetusti.

 

Yritin ottaa tästä kuvia, mutta a) kännykkäkuvat on niiiin surkeita ja b) ei tämä kuvissa sitten kuitenkaan niin kovin erilaiselta näytä kuitenkaan… Katsotaan myöhemmin, jos vaikka ixus deliverais paremmin 😉

 

Sisältä päin pää on paljon masentavampi. Sitä kun ei oikein uuteen kuosiin saa millään. Se tehokkaampi prosessori, lisämuisti ja isompi kiintolevy olis vieläkin tilauksessa vaan kun ei kukaan osaa kertoa, mistä sellaiset päähänsä saisi ja miten ne sinne vielä asennettaisiinkin. Nimittäin olen tullut aivan 100% kalenteri/muistutus/tehtävä-riippuvaiseksi. Päässäni ei pysy enää oikein mikään. Joskaan se nyt ei ole mitään uutta, johan sitä olen valitellut ainakin viimeisen reilun vuoden, ellen pitempäänkin…

 

Kaikenlaista siellä on kyllä. Lähinnä sitä sellaista pitkäkestoiseen muistiin tallentunutta dataa oikein kiitettävästi. Tässä kun on kevään mittaan tullut aika lunastaa näitä lupauksia täällä töissä, olen omaksikin hämmästyksekseni huomannut osaavani ja tietäväni paljon paljon enemmän kuin edes kuvittelin. Sieltä se asia vaan suoltuu jostakin takaraivosta kun sitä oikeasti tarvitsee. Hurjaa!

 

Mutta sitten kun pitäisi muistaa maksaa laskut. Laittaa lapselle eväitä päiväkodin metsäretkeä varten. Viedä lapsi hammaslääkäriin (tai röntgeniin oikomisseulontaa varten). Varata aika lääkärille. Valita lastenhuoneiden seinien maalit. Soittaa isoäidille! Ottaa pää, tietokone ja avaimet mukaan töihin. Muistaa, mitä tekee huomenna tai ylihuomenna töissä tai illalla – seuraavasta viikosta puhumattakaan!

 

Syvä huokaus kertoo kaiken. Kalenterini (joka sujuvasti sykronoituu Outlookin ja kännykän väliä, joten esim. tässä koneen ääressä istuessani san muistutksetkin oikein tuplana 😉 ) on täynnä merkintöjä, kuten "tee metsäretkieväät", "soita lääkäriaika", "tarkista leiriaikataulu" jne. ja Outlookini ToDo-lista täynnä tehtäviä "valmistele se-ja-se", "tarkista tuo", "ota ne-ja-ne mukaan" jne. Toisaalta, onhan se hyvä, että edes on moiset apuvälineet olemassa 😛

 

Ehkäpä sitä syksyllä taas on vähän paremmalla mallilla taas pää sisäpuoleltakin, kun saa kohta levätä koko piiitkän (5 viikon 🙂 ) loman? Toiveajattelua, luulen… Mutta ainakin pääni on ulkoisesti varmaan loman jälkeen paremmassa mallissa? Vai liekö sekin vain toiveajattelua, ei kai tämä minunkaan tukkani niin nopsaan kasva? Oh well, palataan asiaan, öh, joskus?

Se systerin bongaama meemi, jossa pitää vastata kysymyksiin biisien nimillä. Koitetaas 🙂 Ja koska kert sekä sisko että serkku selvisivät haasteesta yhden bändin biiseillä niin enhän minä mitenkään voi huonommaksi pistää 😉 Eli pistetääs Shania Twainin biisein menemään.

 

 1. Sukupuolesi?
The woman in me

2. Mikä on suurin unelmasi?

3. Mitä inhoat?
Don’t be stupid

4. Millainen fiilis sinulla nyt on?
Rock this country

5. Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
I ain’t goin’ down

6. Mistä asioista pidät?
When you kiss me

7. Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Thank you baby!

8. Missä haluaisit olla?

Honey, I’m home

9. Kuvaile elämää?
C’est la vie

10. Kuvaile itseäsi?

She’s not just a pretty face

11. Mitä sinä haluaisit juuri nyt?

 

Tämähän nyt ei ole varsinainen meemi, tai ei ainakaan ennen tätä ollut, mutta pakkohan siihen oli tarttua, kun Miudis heitti ilmaan kysymyksen: "Oletko koskaan miettinyt millainen voisi olla sinun nurinkurinen päiväsi?"

 

Eli millainen se olisi?

 

Saisin varmaankin nukkua häiriöttä puolille päivin, ja saisin jopa nukuttua ilman silmälappuja. Tai tarkemmin ajatellen, en edes kaipaisi saada nukkua vaan heräisin kuudelta pirteänä enkä edes tarvitsisi ensimmäiseksi kahvia. Itseasiassa nurinkurinpäivänä en kahvia joisikaan. En loisi katsettakaan puhelimeeni tai tietokoneesi, en välittäisi tuon taivaallista sähköposteista, blogeista ja naamakirjasta. Kulkisin koko päivän verkkareissa ja nuhjuisessa paidassa, meikittä, tukka sekaisin. Jalassa risat lompsut. Nurinkurinpäivänä en avaisi suutanikaan paitsi puhuakseni kahdella sanalla jonkin tuikitärkeän asian. Töitä en sinä päivänä tekisi, en edes ajattelisi.

 

Nurinkurinpäivänä lapsosenikin nousisivat sängystä aurinkoisina ja virkeinä, tekisivät aamutoimet patistamatta ja hoputtamatta. Samoin iltatoimet nurinkurinpäivän iltana. Esikoinen pukisi päälleen hameen ja vaaleanpunaisen paidan, tosikoinen luultavasti kulkisi koko päivän samoissa vaatteissa vaihtamatta niitä kertaakaan. Esikoinen ei tiuskisi, tosikoinen ei saisi yhtään raivaria koko päivän aikana. Tytöt eivät saisi aikaan yhtään riitaa vaan leikkisivät sovussa koko päivän. Minäkään en menettäisi malttiani kertaakaan lasten kanssa.

 

Sinä päivänä mies ei ajattelisi raksaa kertaakaan päivän aikana eikä kysyisi kertaakaan, onko kaapissa jotain herkkua. Kaikki tykkäisivät ruuasta, jonka pöytään laittaisin, vaikka luultavasti nurinkurinpäivän ruokalistalla olisi silakkapihvit ja paakkuinen perunamuusi. Jälkiruuaksi tekisin varmaankin jotain suuritöistä herkkua. Sen jälkeen mussuttaisin salmiakkia koko päivän.

 

En nurinkurisena päivänä kaipaisi juttukaveria, en sosiaalista elämään sen paremmin sähköisesti kuin oikeastikaan. En kaipaisi mitään äksöniä, en ottaisi valokuvia, en haluaisi lukea enkä tehdä mitään koneella. Saattaisin tosin katsoa reality-sarjoja telkusta koko päivän, ainakin jos aurinko paistaisi ulkona. Jos taas olisi kylmää ja sateista, lähtisin varmaankin ulkoilemaan. Radiossa soisi Classic FM.

 

Säähaitari on koko toukokuun ollut niin omituinen, että joka kerta kun luulee tietävänsä, miten ulos tulee pukeutua, onkin jälleen pahasti väärässä. Sää on jo muuttunut.

 

Esikoinen huomasi tänään taksia odottaessaan, että repusta oli avaimet poissa. Eihän niitä siinä aamukiireessä löytynyt, jo pelkäsin pahinta, että ovat hukkuneet kouluun, mutta onneksi löysi ne koulun jälkeen ihan tuolta olohuoneesta. Olivat kai pudonneet repusta muun tyhjennyksen yhteydessä; nyt kun kantavat koulusta kotiin kaiken mahdollisen tavaran lukuvuoden päätteeksi.

 

Huolimatta siitä, että esikoisen avaimet materialisoituivat päivän aikana olkkariin (mistä niitä aamullakin kyllä jo etsittiin), olen vakuuttunut siitä, että tässä lukaalissa on joku kumma musta aukko, johon kaikki tavarat vain katoavat. Kaikki on jatkuvasti hukassa. Tänään tuli jätskiauto ja vaikka muutama viikko sitten laitoin jädeauto-kortin talteen lipaston laatikkoon, ei se mokoma tietenkään enää ollut siellä, eikä missään muuallakaan…

 

Töissä on nyt niin kiire, ollut jo koko toukokuun, että olen koko ajan ihan hukassa itsekin. Niukin naukin tiedän, missä pitää olla seuraavana päivänä ja mitä teen – onneksi sihteerit hätistelee niiden aina unohtuvien käytännön juttujen kanssa… Ja sitten kun on päivä, että ehtii hoidella sitä outookin inboxiin kertyvää sälää, sitä on ihan hukassa eikä osaa tarttua mihinkään ja vain haahuilee käytävillä tietämättä onko menossa vai tulossa. Ja vie lounaalla tarjotinta väärään paikkaan.

 

Välillä sitä on ihan hukassa senkin kanssa, mitä tekee tai pitäisi tehdä, mutta onneksi akuutein asia on jälleen ainakin suunnilleen hoidossa, vaikka se näin yöhön asti kestikin.

 

Ja sitten kun on hukassa, sormet on välillä vaan aivoja nopeammat ja tänään sitten napsautin koneelleni madon. Mikä on sitäkin nolompaa, että se ihan jopa kyseli lupaa, eli ihan itse päästin sen suojauksen läpi. *mental head banging* Joten sitä sitten siivoilin koneelta pois tunnin ja rapiat, ainakin. Ja nyt on vähän hukassa-olo sen suhteen, sainko sen varmasti kunnolla pois ja vaikuttaako se kenties johonkin vielä vai ei.

 

Toivottavasti en sen sijaan huomenna ole maantieteellisesti hukassa, kun pitäisi vaihteeksi löytää tiensä paikkaan, jossa ei ole ennen ollut. Ja toivottavasti en tässä eräänä kauniina päivänä hukkaa vielä päätänikin tämän talon mustaan aukkoon. Sekään ei ole aivan sataprosenttisen epätodennäköistä.

Säähaitari on koko toukokuun ollut niin omituinen, että joka kerta kun luulee tietävänsä, miten ulos tulee pukeutua, onkin jälleen pahasti väärässä. Sää on jo muuttunut.

 

Esikoinen huomasi tänään taksia odottaessaan, että repusta oli avaimet poissa. Eihän niitä siinä aamukiireessä löytynyt, jo pelkäsin pahinta, että ovat hukkuneet kouluun, mutta onneksi löysi ne koulun jälkeen ihan tuolta olohuoneesta. Olivat kai pudonneet repusta muun tyhjennyksen yhteydessä; nyt kun kantavat koulusta kotiin kaiken mahdollisen tavaran lukuvuoden päätteeksi.

 

Huolimatta siitä, että esikoisen avaimet materialisoituivat päivän aikana olkkariin (mistä niitä aamullakin kyllä jo etsittiin), olen vakuuttunut siitä, että tässä lukaalissa on joku kumma musta aukko, johon kaikki tavarat vain katoavat. Kaikki on jatkuvasti hukassa. Tänään tuli jätskiauto ja vaikka muutama viikko sitten laitoin jädeauto-kortin talteen lipaston laatikkoon, ei se mokoma tietenkään enää ollut siellä, eikä missään muuallakaan…

 

Töissä on nyt niin kiire, ollut jo koko toukokuun, että olen koko ajan ihan hukassa itsekin. Niukin naukin tiedän, missä pitää olla seuraavana päivänä ja mitä teen – onneksi sihteerit hätistelee niiden aina unohtuvien käytännön juttujen kanssa… Ja sitten kun on päivä, että ehtii hoidella sitä outookin inboxiin kertyvää sälää, sitä on ihan hukassa eikä osaa tarttua mihinkään ja vain haahuilee käytävillä tietämättä onko menossa vai tulossa. Ja vie lounaalla tarjotinta väärään paikkaan.

 

Välillä sitä on ihan hukassa senkin kanssa, mitä tekee tai pitäisi tehdä, mutta onneksi akuutein asia on jälleen ainakin suunnilleen hoidossa, vaikka se näin yöhön asti kestikin.

 

Ja sitten kun on hukassa, sormet on välillä vaan aivoja nopeammat ja tänään sitten napsautin koneelleni madon. Mikä on sitäkin nolompaa, että se ihan jopa kyseli lupaa, eli ihan itse päästin sen suojauksen läpi. *mental head banging* Joten sitä sitten siivoilin koneelta pois tunnin ja rapiat, ainakin. Ja nyt on vähän hukassa-olo sen suhteen, sainko sen varmasti kunnolla pois ja vaikuttaako se kenties johonkin vielä vai ei.

 

Toivottavasti en sen sijaan huomenna ole maantieteellisesti hukassa, kun pitäisi vaihteeksi löytää tiensä paikkaan, jossa ei ole ennen ollut. Ja toivottavasti en tässä eräänä kauniina päivänä hukkaa vielä päätänikin tämän talon mustaan aukkoon. Sekään ei ole aivan sataprosenttisen epätodennäköistä.