Säähaitari on koko toukokuun ollut niin omituinen, että joka kerta kun luulee tietävänsä, miten ulos tulee pukeutua, onkin jälleen pahasti väärässä. Sää on jo muuttunut.

 

Esikoinen huomasi tänään taksia odottaessaan, että repusta oli avaimet poissa. Eihän niitä siinä aamukiireessä löytynyt, jo pelkäsin pahinta, että ovat hukkuneet kouluun, mutta onneksi löysi ne koulun jälkeen ihan tuolta olohuoneesta. Olivat kai pudonneet repusta muun tyhjennyksen yhteydessä; nyt kun kantavat koulusta kotiin kaiken mahdollisen tavaran lukuvuoden päätteeksi.

 

Huolimatta siitä, että esikoisen avaimet materialisoituivat päivän aikana olkkariin (mistä niitä aamullakin kyllä jo etsittiin), olen vakuuttunut siitä, että tässä lukaalissa on joku kumma musta aukko, johon kaikki tavarat vain katoavat. Kaikki on jatkuvasti hukassa. Tänään tuli jätskiauto ja vaikka muutama viikko sitten laitoin jädeauto-kortin talteen lipaston laatikkoon, ei se mokoma tietenkään enää ollut siellä, eikä missään muuallakaan…

 

Töissä on nyt niin kiire, ollut jo koko toukokuun, että olen koko ajan ihan hukassa itsekin. Niukin naukin tiedän, missä pitää olla seuraavana päivänä ja mitä teen – onneksi sihteerit hätistelee niiden aina unohtuvien käytännön juttujen kanssa… Ja sitten kun on päivä, että ehtii hoidella sitä outookin inboxiin kertyvää sälää, sitä on ihan hukassa eikä osaa tarttua mihinkään ja vain haahuilee käytävillä tietämättä onko menossa vai tulossa. Ja vie lounaalla tarjotinta väärään paikkaan.

 

Välillä sitä on ihan hukassa senkin kanssa, mitä tekee tai pitäisi tehdä, mutta onneksi akuutein asia on jälleen ainakin suunnilleen hoidossa, vaikka se näin yöhön asti kestikin.

 

Ja sitten kun on hukassa, sormet on välillä vaan aivoja nopeammat ja tänään sitten napsautin koneelleni madon. Mikä on sitäkin nolompaa, että se ihan jopa kyseli lupaa, eli ihan itse päästin sen suojauksen läpi. *mental head banging* Joten sitä sitten siivoilin koneelta pois tunnin ja rapiat, ainakin. Ja nyt on vähän hukassa-olo sen suhteen, sainko sen varmasti kunnolla pois ja vaikuttaako se kenties johonkin vielä vai ei.

 

Toivottavasti en sen sijaan huomenna ole maantieteellisesti hukassa, kun pitäisi vaihteeksi löytää tiensä paikkaan, jossa ei ole ennen ollut. Ja toivottavasti en tässä eräänä kauniina päivänä hukkaa vielä päätänikin tämän talon mustaan aukkoon. Sekään ei ole aivan sataprosenttisen epätodennäköistä.

Säähaitari on koko toukokuun ollut niin omituinen, että joka kerta kun luulee tietävänsä, miten ulos tulee pukeutua, onkin jälleen pahasti väärässä. Sää on jo muuttunut.

 

Esikoinen huomasi tänään taksia odottaessaan, että repusta oli avaimet poissa. Eihän niitä siinä aamukiireessä löytynyt, jo pelkäsin pahinta, että ovat hukkuneet kouluun, mutta onneksi löysi ne koulun jälkeen ihan tuolta olohuoneesta. Olivat kai pudonneet repusta muun tyhjennyksen yhteydessä; nyt kun kantavat koulusta kotiin kaiken mahdollisen tavaran lukuvuoden päätteeksi.

 

Huolimatta siitä, että esikoisen avaimet materialisoituivat päivän aikana olkkariin (mistä niitä aamullakin kyllä jo etsittiin), olen vakuuttunut siitä, että tässä lukaalissa on joku kumma musta aukko, johon kaikki tavarat vain katoavat. Kaikki on jatkuvasti hukassa. Tänään tuli jätskiauto ja vaikka muutama viikko sitten laitoin jädeauto-kortin talteen lipaston laatikkoon, ei se mokoma tietenkään enää ollut siellä, eikä missään muuallakaan…

 

Töissä on nyt niin kiire, ollut jo koko toukokuun, että olen koko ajan ihan hukassa itsekin. Niukin naukin tiedän, missä pitää olla seuraavana päivänä ja mitä teen – onneksi sihteerit hätistelee niiden aina unohtuvien käytännön juttujen kanssa… Ja sitten kun on päivä, että ehtii hoidella sitä outookin inboxiin kertyvää sälää, sitä on ihan hukassa eikä osaa tarttua mihinkään ja vain haahuilee käytävillä tietämättä onko menossa vai tulossa. Ja vie lounaalla tarjotinta väärään paikkaan.

 

Välillä sitä on ihan hukassa senkin kanssa, mitä tekee tai pitäisi tehdä, mutta onneksi akuutein asia on jälleen ainakin suunnilleen hoidossa, vaikka se näin yöhön asti kestikin.

 

Ja sitten kun on hukassa, sormet on välillä vaan aivoja nopeammat ja tänään sitten napsautin koneelleni madon. Mikä on sitäkin nolompaa, että se ihan jopa kyseli lupaa, eli ihan itse päästin sen suojauksen läpi. *mental head banging* Joten sitä sitten siivoilin koneelta pois tunnin ja rapiat, ainakin. Ja nyt on vähän hukassa-olo sen suhteen, sainko sen varmasti kunnolla pois ja vaikuttaako se kenties johonkin vielä vai ei.

 

Toivottavasti en sen sijaan huomenna ole maantieteellisesti hukassa, kun pitäisi vaihteeksi löytää tiensä paikkaan, jossa ei ole ennen ollut. Ja toivottavasti en tässä eräänä kauniina päivänä hukkaa vielä päätänikin tämän talon mustaan aukkoon. Sekään ei ole aivan sataprosenttisen epätodennäköistä.

Viikonloppu on hujahtanut jälleen nopeammin kuin on ehtinyt kissaa sanoa. Kotona ei ole juuri ehditty luuhata, vaikka sain minä tänään sentään keittiön siivottua, sämpylöitä leivottua (niitä on kiva leipoa, ovat hyviä ja lapsiltakin liikenee kiitosta joka kerta 😉 ), ruuan laitettua ja paistoinpa uunissa pakastimesta löytyneitä korvareita ja aprikoosirahka-piirakoitakin. Pyykkejä tuolla olisi silti kolme koneellista odottamassa kaappeihin viikkaamista. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen, ensin piti laitella vähän viikonlopun kuvia koneelle ja nettiin ja kirjoitella blogiakin 😉

 

Myönnetään, että viikonloppuja vähän lyhentää se, että nukutaan aamuisin niin myöhään. Mutta pitäähän sitä joskus nukkua, eikö? Eilenkin siis noustiin miehen kanssa vasta kymmenen pintaan, hänelläkin vapaapäivä raksalta. Aamupalaa lasten kanssa ja liikkeelle. Ensin oli rautakauppa-keikka ja sieltä mentiin suoraan Lintsille päivää viettämään. Oltiin siellä jo vähän ennen yhtä, odoteltiin kaltsilla Lintsin avautumista.

 

 

 

Kunhan Lintsi aukesi, oli jo tytöillä kova kiire päästä sisälle ja laitteisiin. Meillä oli firman järkkäämä Lintsi-päivä (ei tosin mitään yhteistä ohjelmaa, vaan ihan perhepäivä), joten meillä oli rannekkeet valmiina ja niinpä väenplajoudesta huolimatta päästiin ensimmäisiin laitteisiin lähes jonottamatta. Vekkula oli kohde nro 1 (ja olipa muuten sitten myös viimeinen, missä käytiin koko porukalla). Se on tytöistä aina yhtä hauska paikka.

 

Oli niin mukavaa olla koko perheenä liikkeellä jälleen, että yritettiin pysytellä yhdessä mahdollisimman paljon. Ihan täysinhän se ei onnistu, sillä tosikois-parka on vielä niin pätkä, että joutui tyytymään 100-120cm rannekkeeseen, eikä näin ollen pääse kaikkialle, minne isosisko pääsee. Vähän uhkasi neidiltä jo loppuillasta päreet palaa, kun ei mielestään päässyt minnekään, minne olisi mieli kovasti tehnyt, mm. vuoristorataan, ketjukaruselliin, viikinkilaivaan (minne muuten särkiksessä pääsisi aikuisen kanssa), uutuuslaite-salamaan… Tykkää tosikoinen monorailista ja muista rauhallisemmistakin laitteista, mutta parhaita on vempeleet, jotka menee lujaa!Hurjapäiden sukua se on tuo nuorempikin neiti.

 

 

Jos kohta siis esikoinenkin. Vekkulasta piti saman tien sännätä sateenkaareen, mihin minä lähdin kaveriksi ja yllättäen löysin siinä pyörityksessä muutaman vuoden kateissa olleen oman sisäisen hurjapääni. Puhuin siis heti sateenkaaren jälkeen esikoisen ympäri pitelemään käsilaukkuani sen aikaa, että kävin teinien seassa pyörimässä kieputtimessa, jee 😀 Nautin jälleen pitkästä aikaa vauhdista ja pyörityksestä ja jopa vapaista pudotuksista ihan kybällä, taakse nojaten, hymyillen. Heh.

 

Esikoinen pääseekin jo vaikka minne – ja odottaa kovasti, että olisi ensi kesänä jo sen vaaditut 140cm, että pääsisi testaamaan loputkin… Se onkin sillä ja hilkulla, sen verran kovaa vauhtia kasvaa, ettei 9cm vuodessa ole suinkaan mahdoton ajatus. Että neitiäkin sitten kieputtimeen ja kieppiin? Toisaalta, saisinhan sitten kaverin itselleni niihin 😉 Kirnun tyttö kylläkin ilmoitti jättävänsä väliin. Minä senkin viimein testasin ja sehän oli älyttömän siisti! Mutta liian lyhyt, kuten ne kaikki ratahärvelit on.

 

 

 

Niin moni laite käytiin kuin aika suinkin periksi antoi. Kaikki mihin päästiin kaikki yhdessä, kuten linnunrata ja pikajuna, panoraamassakin käytiin.

 

 

Esikoisen kanssa minä tai iskänsä käytiin kaikkissa laitteissa, mihin tyttö suinkin jo pääsee edes aikuisen kanssa. Sillä välin toinen meistä kävi tosikoisen kanssa jossain muualla, kuten pikajunaa tai linnunrataa uusiksi. Reppanaa harmitti vaan tosiaan harmitti ja lujaa, kun jäi monta kivaa vehjettä pääsemättä. Lopulta jo lohdutin hattaralla… Toivottavasti pikkuneiti venähtäisi pituutta ensi kesäksi 11cm, niin saisi jo isomman rannekkeen, mutta se on paljon epätodennäköisempää kuin se, että siskonsa kasvaisi sen 9cm. Harmi.

 

 

Jollain nousee varmaan nyt jo tukka pystyyn, kun täällä oikein toivon, että lapseni mahdollisimman pian pääsisivät vemppumaan ties mihin laitteisiin. Ymmärrän 😀 Mutta minä olen itse pienestä asti ollut vauhtihullu, rakastanut Lintsilläkin niitä hurjimpia laitteita aina ja lapseni ovat ne merkit osoittaneet myös jo kauan sitten. Mikäs siinä kun kerran tykkäävät, tykkäänhän minäkin! En minä näe mitään syytä pitää niistä poissakaan, kunhan mitta riittää turvallisuuden puitteissa.

 

Aikahan se taas loppui kesken, tai oikeastaan olisi Lintsi vielä ollut auki, mutta kun ollaan vielä koulurytmissä, piti lähteä kotiin jo puoli kahdeksan aikaan, kun koko sakkia jo muutenkin alkoi väsyttää. Vesilaitteet jäivät esikoisen harmiksi käymättä (oli niin kova tuuli, ettei meidän aikuisten tehnyt mieli kastua tai antaa kastua) ja minulta jäi nyt se salama testaamatta vielä. Ensi kerralla taas lisää.

 

Mutta kylläpä sen reissun jälkeen nukuttikin, niin lapsia kuin meitäkin! Ja jälleen tietenkin nukuttiin tänäkin aamuna pitkään, vaikka sitten lähti mies raksalle jälleen. Lounaan jälkeen (eli noin puoli kolmen aikaan) lähdin minä tyttöjen kanssa uimaan. Kyllä on neitoset vedessä yhtä mahdottomia petosia kuin Lintsilläkin 🙂 Esikoisella on jo täysin vankka uimataito, tosikoinen tulee hyvää vauhtia perässä. Hyvä niin, sillä kohta menevätkin mökille, siellä sitä uimataitoa tarvitaan. Vaikkei kai vesi vielä ihan uimalämpöistä ole? Toisaalta, milloin se olisi estänyt lapsia uimasta? Minor detail, phah!

Relaxing in our backyard, eyes closed, in the sun. A peculiar mix of nature and human made sounds fill my ears and my head.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

I like it 🙂

Tiesin toki jo illalla, että aamulla on edessä aikainen nousu, tai no siis, ihan normaaliaikainen, puoli seiska. Nukkumassa olin silti siihen normaaliin puolenyön aikaan, tai ehkä jo himpun ennen. Uni ei tullut silmään heti, mutta heti kun olin nukahtamaisillani, alkoi esikoinen valittaa sängyssään. Oli valitellut mahaansa jo illalla, nyt tuli sitten oksennus.

 

Sitäpä siinä sitten kestikin muutaman tunnin. Sitä, että yritettiin nukkua, minä en saanut unta ja juuri kun olin vaipumassa viimein uneen, oksensi lapsi jälleen. Onneksi on jo monta vuotta osannut oksentaa ämpäriin, joten ei sentään lakanapyykille tarvinnut keskellä yötä ryhtyä. Jos tuosta tosikoinenkin sairastuu, saattaa sekin riemu vielä koittaa – en tiedä, miten on tämän laita hänellä.

 

Jeejee. Ei olekaan mahatautia meillä nähty pitkään aikaan, mutta ei nyt oikeastaan olisi väliksi ollut nytkään. Eipä sille silti mitään voi, tietenkään. Jotenkin silti toivoisin, että jäisi vain esikoisen sairastamaksi tällä kertaa ja että menisi nopsaan hältäkin ohi, sillä huomiseksi meillä olisi rannekkeet koko perheelle Linnanmäelle! Ja minulla ensi viikollaKIN tuota ohjelmaa siihen malliin, ettei olisi aikaa sairastaa. No oikeasti, milloin olisi?

 

Tämä viime yön mahatautiepisodi nyt kuitenkin verotti muutenkin vähäistä unimäärääni ja kasvatti muutenkin suurta univelkaani siihen malliin, että kun noin 4 tunnin yöunen jälkeen nousin ja lähdin ajelemaan n. 60km päähän asiakkaalle, kurvasin ensimmäiseksi ensimmäisen huoltoaseman pihaan hakemaan jättisuuren kahvin (kotona en jaksanut keittää) ja koska siellä ei ollut EDiä punaisena, otin tölkin sokeritonta RedBullia. Ihan ok sekin. Ja perillä asiakkaalla hakemaan kahviosta lisää kahvia (ja sainpa sieltä ihanan lämpimän sämpylänkin!).

 

Silmät on silti ristissä yhä ja aivotoiminta hiukan tahmean oloista. Mutta eiköhän tästä taas selvitä sillä kuuluisalla rutiinilla, joka kicks in, kun kytken sen vaihteen päälle, kohta. Ja hyviäkin uutisia sain: päiväni on vain puolikas, pääsen puolen päivän jälkeen lähtemään kotiin ja voin vaikka nukkua iltapäivän. YES!