Tänään on ollut aivan ihana lokoisa päivä perheen kesken, vaikka siihen paljon touhua ja menemisiä – ja sitä normaalia vänkäystä ja säätöä ja hermojen kiristystä – sisältyykin. Silti jotenkin vain se, että oltiin kaikki yhdessä, teki päivästä rennon ja leppoisan ja nyt illalla on hyvä mieli – vaikkei lasten nukkumaanmenokaan sujunut ilman jonkinsortin itkuraivareita tai vastaavia mökötyksiä.
Kuljetusfirma siirsi eilen meille faijan entisestä asunnosta massiivisen perintökaapin, kokopuuta ja komea. Ja kun viime viikonloppuna hilattiin miehen kanssa piano paikalleen – kaappi tuli sen kanssa samalle seinälle – on olohuone saanut taas harppauksen verran omaa ilmettään. Tänään sain ahaa-elämyksen siitä, mitä sieltä vielä puuttui. Monta päivää minua vaivasi ajatus siitä, että jotain upuu. Tänään sen viimein hogasin miehen ja esikoisen pelatessa siellä lattialla Muumi-Yatzya. Se kaipasi kunnon isoa rahia takan eteen. Ja sellaisen se sai!
Lähdettiin koko porukalla liikkeelle viemään lastillinen tavaraa kirppikselle (minähän en itse sieltä osaa mitään ostaa, mutta uskollisesti kannan sinne kaiken oman vanhan kierrätyskuntoisen poisheittämisen sijaan), pesettämään toitsukin ja Varistoon huonekalukauppoihin. Käveltiin sisään Sotkaan ja etsimäni rahi seisoi siinä suoraan nenäni edessä. Loistavaa! Kierrettiin vielä Sotka läpi, Isku ja pala Askoakin, katseltiin mattoja ja matalaa tasoa laitettavaksi olkkarin ikkunan eteen sitten kun telkku siirtyy omaan huoneeseensa. Kodin Anttilasta mukaan lopulta lähti yksi matto meidän makkariin sekä seinäkello tosikoisen huoneeseen. Ja vähän jotain muutakin.
Olohuone näyttää nyt ihanan kodikkaalta sen rahin kanssa! Olkoonkin, että siellä vielä seilaavat ne pari nojatuolia, jotka ovat matkalla telkun kanssa samaan huoneeseen, sitten aikanaan. Ja kun vielä laiteltiin seinille taulu poikineen, näyttää täällä taas paljon kodikkaammalta kuin vaikka eilen 🙂 Siinä taulujen laiton lomassa likat saivat show-kohtauksen, vuorotellen toinen "soitti" pianoa (nyt kun se vuoden pressutuksen jälkeen on paikallaan) ja lauloi (hyvin 🙂 ) ja toinen tanssi. Me miehen kanssa istuttiin sohvalla yleisönä. Jotain suunnattoman arvokasta siinä hetkessä.
Ruokakin laitettiin esikoisen kanssa yhdessä. Tytär paistoi lättyjä taikinasta, jonka olin laittanut perunoiden kiehuessa, minun vääntäessäni vieressä perunoista muusia ja paistaessa poronkäristystä. Menu esikoisen makuun (muusia lukuunottamatta, mutta se taas olikin tosikoisen makuun 😉 ), poronkäristys on neidin herkkua ja lätyt oli tytär tilannut ihan vartavasten, ja halusi nimenomaan itse saada ne paistaa. Ja tulipa samalla tytölle lyhyt oppitunti ruuanlaittoakin, kun vierestä katsoi minun touhuani. Totesikin siinä: "Nytpä tiedän ainakin, miten yksi herkkuruokani valmistetaan."
Tällaiset päivät ovat kallisarvoisia tässä turhankin hektisessä elämässäni – elämässämme. Minulla oli tällekin päivälle alustava meno, mutta päätin jättää sen väliin, koska olin eilen menossa ja huomenna lähden Lappeenrantaan työmatkalle keskiviikkoon asti ja muutenkin taidan olla lennossa jatkuvasti. Nautin kuitenkin suunnattomasti nimenomaan siitä, että koko perhe on yhdessä ja tehdään vaikka kuinkakin arkisia asioita, mutta yhdessä.
System Failure for the Masses 