Piipahdin eilen Sellossa asioilla. Ensisijaisesti ihan muilla kuin vaateostoksilla, mutta tietenkin kiersin nekin. Tarttui sieltä mukaan yksi kesämekko ja hihaton sporttitoppikin, mutta kotiin tuli myös kolme uutta hattua. Kolme lippistä kannettiin kotiin joitain viikkoja sitten Amazonista, ja alkuviikosta on vielä tulossa yksi sporttilippis (juu, löytyisi niitä kaupoistakin, mutta kun piti saada kirjatilauksen ilmainen toimitus täyteen…). Aikaisemmin keväällä ostin huopalippiksen ja mustan kiilto”nahka”lippiksen.

Kaikki alkoi viime kesän loppumetreillä, kun oltiin eräänä kuumana aurinkoisena elokuun sunnuntaina Porvoossa ja tuntui, ettei aurinkolasit riittäneet vaan aurinko häiki silti. Siinä jokirannassa oli erinäisiä torikojuja, joissa myytiin koruja ja vaatteita ja hattuja, ja ennen kuin astuttiin jokiristeilylaivaan häikäistymään entisestään, valitsin itselleni lierihatun. Oikein sellaisen jotenkin vanhanaikaisen lierihatun.

Vaikka terminen kesä jatkuikin tuosta hatunostopäivästä vielä hyvät pari kuukautta – olihan se aika ennätyslämmin syksy, josta suoraan siirryttiin talveen, ja nythän sitten melkeinpäs siiryttiin talvesta suoraan kesään (jääkö meiltä ilmastonmuutoksen myötä kaksi vuodenaikaa kokonaan pois?) – en lämpimämpien kelien hattuja ostellut tuon enempiä, mutta syys-/talvihattuja sitten senkin edestä.

Olen minä aina joitain pipoja omistanut siitä huolimatta, että mieluummin olen käyttänyt huppuja, mutta joitakin vuosia sitten sain päähäni (sic) että karvalakki olisi jees. Puolisolla on sellainen ketunkarvareuhka, jota välillä sovittelin ja ai että se oli niin lämmin – ja magee! Tilasin itselleni loppuvuodesta 2021 joululahjaksi valkoisen kettuturkishatun, johon samatien rakastuin. Ehkä se siis on sittenkin se sylttytehdas, jolle palata, eikä tuo Porvoon lierihattu?

Niin tai näin, viime syksynä tämä hattujen hamstraaminen alkoi ihan huolella, kun ensin löysin Sokokselta Salon Lakkitehtaan viininpunaisen villahatun, josta innostuneena tilasin Salon Lakkitehtaan nettikaupasta toisen samanlaisen hatun, mutta harmaana, samaa mallia mustan sadehatun, kukkasomisteisen villapipon ja vielä teddykarvaisen lierihatunkin. Stockalta hommasin Kati Niemen villapipon tupsulla ja pari kashmir-villapipoakin. Nyt on mistä valita 😀

Hassuinta minusta on ollut nyt keväällä huomata, etten tykkää enää kulkea ulkona paljain päin. Minä, joka ennen VIHASIN hattuja ja huppujakin käytin vain pakon edessä. Pakko oli tosin aika usein edessä, etenkin sen (kymmenen vuoden takaisen!) akustikusneurinoomaleikkauksen, joka jätti pääni vasemman puolen erittäin kylmäherkäksi. Saatan siis yhä vetää hupun vielä hatun päällekin, blokkaamaan tuulen ja kylmän niskan seudultakin.

Niin siis kuitenkin, jotta kevään mittaan, tai tässä kun kesä alkoi ihan sillee yllättäen, havaitsin, etten halunnut edelleenkään lähteä ulos ilman hattua. Enkä muuten halua vieläkään, vaikka lämpötila huitelee liki 30 asteessa! Kahdesta syystä: aurinko häikäisee ilman lippaa tai lieriä ihan liikaa (silmien valoherkkyys pahentunut?) ja pää tuntuu jotenkin liian haavoittuvalta? ilman hattua. En osaa selittää jälkimmäistä tuon paremmin.

Minulla oli kaapissa yksi vanha lippis (ja muutama käyttämätön SharePoint-lippis, jotka seisovat ja saavat jatkaakin seisomistaan työhuoneeni vitriinissä), joka on jo auringossa haalistunutkin, eikä se oikein toimi kuin pihalippiksenä enää (tai ehkei alun alkaenkaan). Halusin jotain mageempaa, jotain glitterimpää, jotain farkumpaa. Amazonista tosiaan tilasin muutaman lippiksen, ja muutaman löysin kaupoista. Kaksi niistä lastenosastolta 😀

Minulla on sellainen haaste, että pääni on pieni. Lähes kaikki aikuisten hatut ovat minulle vähän liian isoja. Ja tuolta kaupoista löytyvät aikuisten lippikset järestään toivottoman tylsiä… Pienen pääni ansiosta voin siis shoppailla hattuja myös lasten valikoimasta, mistä se n. 8-12-vuotiaiden koko sopii minulle kuin valettu. Enimmäkseen pieni liian isous ei hatuissa hirveästi haittaa, mutta onpahan mahdollisuus valita hattuja myös lasten valikoimasta, missä on kaikkea kivaa kimaltavaa, jota ei aikuisille tarjota.

Kun tässä nyt vielä pysähdyin asiaa ajattelemaan, minulla on aina ollut jonkinlainen viehätys hattuja kohtaan. Minusta on aina ollut hauska käyttää muiden hattuja, varmaan koska en oikeastaan uskonut näyttäväni hyvältä hatuissa oikeasti – jos hattu ei ollut oma, se meni vitsin piikkiin. Niinpä olen ollut aina kova pöllimään muiden hattuja, käyttämään niitä tovin, luovuttamaan takaisin sitten vähän ajan päästä.

Menköön samaan huonon itsetunnon ja -tuntemuksen piikkiin kuin niin kovin moni muukin asia elämässäni. I’m ready to rock hats now!