Unta ja todellisuutta

Lienee kohtalaisen stressitason merkki, jos toistuvasti unissaan syöksyy omaan kuolemaansa. Viikonloppuna olin taksissa matkalla uuteen kotiin, vuorenrinnetietä pitkin, kun yhtäkkiä tie olikin sortunut ja taksi syöksyi alas varmaan kuolemaan. Viime yönä olin matkalla toimistolle hakemaan unohtunutta läppäriä, kun astuin nelikerroksisen talon katolta tyhjyyteen, after failing to grab the fire escape.

Meidä muutto kuukauden kuluttua eikä mitään ole vielä tehty, eikä asunto ole vielä edes tyhjä isovanhempien kamoista. Välillä oikeasti tuntuu siltä, että tämä urakka tappaa niin isäni kuin meidätkin. Etten selviä muutosta hengissä, mutten ole varma selviääkö kukaan muukaan osallisista. 
 
Hiljaa hyvä tulee; aikaa vaan ei ole loputtomiin. Eilen käytiin miehen kanssa siellä iaovanhempieni kodilla taas. Vaihdettiin isoäidin autoon akku (ja kenkä, koska vanha meni rikki irroitettaessa), jotta faija voi myydä sen pois. Vanha akku oli kirjaimellisesti räjähtänyt, mutta uuden kanssa auto hyrähti käyntiin kuin palmun alta. Sanalla sitten vähän raivattiin autotallia siellä ja syvä epätoivo valtasi minut jälleen. Ja isä on niin väsynyt, mutta haluaa silti hoitaa urakan itse…
 
Ei siis kai ihmekään, että viime yönä (ennen kuin putosin katolta) pakenin edes hetkeksi paratiisiini Tinokselle. Se oli joku “luokkaretki” tms. vaikka olin ihan aikuinen ja oli kai muutkin. Uitiin laineissa, juostiin pitkin hiekkarantaa ja kävin moikkaamassa kaikkia sikäläisiä ystäviäni. En mitenkään olisi halunnut palata todellisuuteen, kun mies puoli kuuden maissa heräsi ja herätti minutkin liikehdinnällään. 
 
Samalla olin varma, että kello oli jo 8:15 ja olin nukkunut pommiin. Stressasin myös tämän aamun normaalia aikaisempaa herätystä, kun on kurssipäivä. Niitä on tällä viikolla enempikin, vaihteeksi. Nukuin siinä vielä siis noin tunnin, kuolin, ja heräsin harmaaseen aamuun 6:45, väsyneenä ja aavistuksen ahdistuneena. Mies katseli hapanta naamaani, hymyili ja käski minunkin hymyillä. Irvistin, sillä hymy ei vaan irronnut ja nousin hoitamaan aamutoimiani ja laittamaan kahvia meille. 
 
Siinä cappucinoa hörppiessäni avasin koneeni sen verran, että vähän facebookia vilkaisin. Outlook ehti siinä välissä heittää näytölle muistutuksen, oikein kilinän kera, että on maanantai ja se on jo monta tuntia overduekin (Outlookini on samaan tapaan puolikielinen kuin minäkin). Ei olisi tarvinnut vääntää veistä haavassa; tiesin kyllä ilmankin. 
2017-03-13_7-17-13
Nyt istun bussissa matkalla toimistolle. Hymy ei irtoa vieläkään, mutta kyllä se sitten ysin maissa, kun painan päähäni kouluttajanhatun ja asetun rooliini aloittaessani kurssin. Kurssipäivän ajan olen stressitön ja iloinen, sillä rooliin kuuluu, ettei oman elämän murheet paina. Ja hyvä niin. 
 
 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.