Siihen se jäi esikoinen tänä aamuna, sohvan nurkkaan möksäämään ja märehtimään elämän suuria vääryyksiä minun lähtiessäni töihin, tosikoinen mukanani. Nimittäin tosikoinen liftasi minulta kyydin kouluun, ehkä kolmannen jo kerran tänä syksynä ja esikoisesta se on tietenkin huutava vääryys, että hänen koulupäivänsä alkavat aina niin myöhään ettei autokyytiä ole hänelle koskaan tarjolla. Onhan se epäreilua kieltämättä.
Vai mitenkähän se nyt onkaan? Tosikoinen on ensimmäisestä viikosta alkaen saanut selviytyä kouluun yksin kävellen, aamutoimistakin isosiskon patistamana, kun taas esikoista vietiin autolla kouluun koko ekan luokan syksy! Aina oli iskä tai äiskä kotona kunnes oli aika viedä kouluun, eikä iltapäiviäkään tarvinnut viettää yksin ennenkuin joulun jälkeen. Olkoonkin että tosikoisella siis on sentään isosisko jossain tässä hollilla, mutta kuitenkin.
Eikä sekään voi mitenkään olla reilua, että ekaluokkalaisena esikoinen vasta alkoi saada viikkorahaa, euron viikossa, ja vasta nyt alkusyksystä hänen viikkorahansa tuplattiin, ja kuitenkin pikkusisko on jo pari vuotta saanut niinikään euron viikkorahaa, paljon pienemmästä asti. Ja nyt kun siirryttiin kuukausirahaan, saakin pikkusisko yhtäkkiä jopa 7euroa kuussa – iän mukaan, hyvä neuvottelija kun on… – vaikka on vasta ekalla! Esikoinen saa nyt siis kympin.
Epäreilua on elämässä myös se, että pikkusisko pääsi ratsastustunneille jo seitsemänvuotiaana, kun esikoiselle pidin rajan kahdeksassa vuodessa ja lopulta pääsi oikeasti tunneille vasta yhdeksänvuotiaana. Ja kuitenkin laji on niin paljon selkeämmin isomman kuin pienemmän oma laji, että onhan se suuri vääryys. Ja minun vikani. Milläpä sitä puolustelen? Oli vaan niin paljon haasteellista etsiä tyhjästä sopiva talli, etten saanut sitä kaikkien talonrakennusten keskellä tehdyksi joten homma venähti. Tosikoisella oli tie tallille valmiiksi aurattuna.
Aamupesujen keskellä koitin lohduttaa tytärtä, että sellainen se isosiskon rooli on, tienraivaajan rooli. Tiedänhän minä isosiskona sen. Kuinka monesti harmitti se, että pikkusisko sai nuorempana valvoa pitempään kuin minä sen ikäisenä, sai isommat kuukausirahat, sai tanssitunnit ja ratsastukset ja vaikka mitä mitä minä en saanut. Tai ainakin sai kaiken paljon nuorempana.
Se nyt vaan on niin, että elämäntilanteet muuttuu, ulkoiset tekijät muuttuu – ei esikoinenkaan edes kaivannut enempiä rahoja Klakessa asuessa, kun ei ollut mitään missä kuluttaa rahaa – ja, niin, se isomman malli. Toisaalta, onhan se taas tosikoisen mielestä epäreilua, että isosisko saa mennä kavereiden kanssa keskenään Jumboon ja huomenna kavereiden kanssa leffaan – jonka muuten maksaa ihan itse kuukausirahastaan (ei edes olettanut muuta, pyytänyt leffarahaa tai edes karkkirahaa jota tosin vähän lisäksi käteen tyrkkäsin, hämmentävää).
Elämä on. Maailma on. Epäreilu mikä epäreilu. Tai sit jos oppis ettei se mitä toisella on ole itseltä pois? Ehkä maailma tuntuisi lapsistakin vähän vähemmän epäreilulta.
System Failure for the Masses 
Niin tuttua, niin tuttua!! Meillä kun ovat nämä 4 tytärtä, syntyneet vuosien -92-97 välillä…siis eipä sitä juuri viikkoa kulu kun keskustelua, vääntöä ja sopimuksia tehdään. Minä en edes aina muista, koska mitäkin etuoikeuksia saa ja missä iässä. Onneksi aina vanhemmat systerit muistavat milloin ja mitä!! Meillä toimii aika hyvin tämä ns. omavalvonta! 🙂
Jostain syystä ihmisen on vaikea oppia ymmärtämään, että itse ei saa aina kaikkea mitä toiset saavat ja toisin päin.
Minulla on lapsuudessa/nuoruudessa ollut nuo asiat vähän erilailla. Olen itse isosisko, mutta minä koin aina saaneeni enemmän kuin pikkusisko. Siis vapauksia. Jyräsin niin tehokkaasti tuolloin aina tahtoni läpi, että sain melkeinpä mennä ja tehdä mitä halusin. Pikkusiskon menoja sitten rajoitettiinkin paljon enemmän, ettei hänestä tulisi samanlaista “kauhukakaraa” kuin minusta. No, en minä paljoa harmaita hiuksia vanhemmilleni tuottanut, oli minulla aina järki kädessä ja osasin käyttäytyä, vaikken väitäkään ettenkö olisi kaikenmoista hölmöä/kiellettyäkin puuhaillut… Ehkä omat kokemukset/ajatukset siitä, ettei tarvitse kadehtia siskoa siitä mitä hän on saanut, ja mistä itse on jäänyt paitsi, johtuvat siitä, että olemme aina pitäneet hieman eri asioita tärkeimmässä arvossa. Itseasiassa me ei koskaan saatu mitään viikko- tai kk-rahoja. Me saatiin rahaa/tavaroita sen mukaan, mikä oli tarve. Jos oli riittävän hyvät perustelut ja tärkeä asia, sitä saatiin. Koskaan ei ole tullut laskettua ja verrattua, että olenkohan nyt saanut vähemmän tai enemmän kuin toinen. Ehkä ainoana sitä kateuden tunnetta minussa aiheutti se, kun pikkusiskolle hankittiin koiranpentu, jollaista minä olin kinunnut vuosikaudet enkä ikinä saanut. No, varmasti ihan oikea päätös vanhemmiltani. Minulla oli aina niin kova meno päällä milloin mihinkäkin suuntaan kavereiden kanssa, että tuskinpa olisin tuolloin pystynyt vastuuta elävästä olennosta kantamaan. Siskoni taas hoiti säntillisesti ja kunnolla kaikki koiran tuomat velvollisuudet. Siskoni sai myös lapsena/nuorena aika paljon enemmän vanhempien huomiota kuin minä, mutta en minä sitäkään kadehtinut, sillä siihen oli todella painavat syyt. Hän todella tarvitsi sitä. Tokaluokkalaisena sairastui diabetekseen, ja 16-vuotiaana syöpään. Diabetes kulkee matkassa koko elämän, syöpä on onneksi useamman vuoden taistelun jälkeen taakse jäänyttä.
Aika hauska, että kirjoitin tähänkin vielä, että koin aina saaneeni enemmän vapauksia kuin pikkusisko. Itseasiassa nyt kun ollaan aikuisina muisteltu tuota lapsuutta/nuoruutta, niin on käynyt ilmi että on siskollakin niitä vastaavia vapauksia ollut, ihan minun tietämättäni. Eli ehkäpä vanhemmat ovat vain olleet taitavia siinä, että kumpikin on kokenut ettei toinen saa enemmän.
Oma ainokainen vertaa aina vähän väliä siihen, että miksi hän en saa sitä, kun kaveritkin saa… Sitä se on. Pitää verrata muihin. Ihan totta, voisihan sitä opetella olemaan iloinen muiden puolesta, kun saavat jotain mikä tekee onnelliseksi. Kyllähän sitä itsekin saa sitten jotain muuta, jos ei sitä samaa.
Minulla oli jopa töissä henkilö, ikäluokka 60 vuotta, joka aivan käsittämättömällä tavalla puuttui aina siihen miten muilla meni ja vertaili itseään heihin. Ja oikeasti VINKUI minulle, kun ei saanut samaa kuin eräs toinen, ERI ASEMASSA oleva henkilö…
Kateus ja muiden (ulkopuolisten) ihmisten asioiden märehtiminen saisivat minun puolestani kadota maailmasta kokonaan! Samoin siis epärehellisyys ja mustasukkaisuus. Maailma olisi niin paljon parempi sen jälkeen.
Miksiköhän toi mun kommentti tuli niinkuin samaan kommenttiin Tepun kanssa??? No, ei kai se niin vakavaa ole…
Minkähän takia mun tarvii hyväksyä joka kommentti, enkä saa edes niistä ilmotusta? Kummaa…