En minä kai koko elämääni ole ollut herkkäuninen, mutta enää en edes muista aikaa jolloin en olisi sitä ollut, sillä viimeistään esikoisen syntymästä olen ollut sellainen herkästi heräilevä, eikä se vaan mene ohi vaikka lapsista nuorempikin on jo seitsemän eikä normaalisti tarvitse äitiä pitkin yötä. Onneksi. Tuolta tyttöjen vauva- ja pikkulapsi-ajoilta on kuitenkin jäänyt päälle se että herään herkästi kaikkiin ääniin ja kun lapsi yskäisee yöllä en vain herää siihen vaan jään hengitystä pidättäen odottamaan jatkuuko se ja pitääkö nousta sen vuoksi vai ei, ja unen jatkaminen viivästyy.

Enkä minä kai koko elämääni ole ollut unihäiriöinenkään, mutta enää en oikein edes muista aikaa joilloin en olisi sitä ollut, sillä viimeistään esikoisen odotusaikana aloin heräillä aamuyöllä unettomana ja saatoin nousta puoli neljältä pariksi tunniksi lukemaan tai kirjoittamaan päiväkirjaa tai mitä milloinkin, kun en vaan saanut nukuttua. Viime vu3osina elämän stressitason vaihdellessa korkean ja #%”#¤:n korkean välillä on unihäiriöt se millä olen reagoinut vaikka muuten kai pysynyt kohtalaisen järjissäni. Milloin en ole saanut illalla unta, milloin olen valvoskellut aamuyöstä, mutta yhtä kaikki unet ovat aivan liian usein jääneet vajaiksi unettomuuden takia.

Mutta sen tiedän, että olen aina ollut ennemmin illan virkku ja aamun torkku kuin toisin päin. Lapsena mutsin sanojen mukaan “tappelin nukkumattia vastaan” verissäpäin, niinkuin omanikin ovat tehneet ja tosikoinen tappelee usein vieläkin. Vanhempana kun itse sain valita, en vaan mennyt koskaan illalla ajoissa nukkumaan vaikka aamulla väsytti. Tai pitäisi tietenkin sanoa, etten edelleenkään vaan osaa mennä ajoissa nukkumaan vaikka joka aamu väsyttää.

Unihäiriöiden ollessa pahimmillaan pari vuotta sitten sain siihen kuukauden kuurin nukhaduslääkkeitä. Otin niitä puolikkaana annoksena noin sen kuukauden ajan joulun aikaan saakka, jolloin sain unirytmini normalisoitua ilmankin. Sen jäkeen tabletteja tietenkin jäi laatikon pohjalle ja olen silloin tällöin saattanut ottaa yhtenä tai kahtena yönä niitä unirytmin palauttamiseksi jos on ollut oikein paha hetki ja nukkumatti karkuteillä. Näin olen saanut yleensä ainakin pahimman terän unettomuudelta pois.

Muutoin olen koittanut minimoida unihäiriöitä ulkoisilla keinoilla. Valon olen jo torpannut silmälapuilla, viikonloppuaamuisin koitan sulkea melua pois korvatulpilla, mutta ne useimmiten ahdistaa liikaa ja sitä paitsi katon läpi tuleva töminä kumisee koko kehossa, siihen ei korvatulpat auta. Eikä korvatulppia voi käyttää arkiaamuina, vaikka kai se herätyskellon pirinä siitä läpi tulisikin. Olen vain juuri sen verran liian neuroottinen etten voi. Ja kahvia juon enää vain kupin tai kaksi vain aamuisin – empiiriset kokeet ovat osoittaneet kahvinjuonnilla olevan selkeän vaikutuksen uneni laatuun.

Nyt kai unettomuudesta on jäljellä enää se harmillinen piirre, etten osaa viikonloppuaamuisin nukkua pitkään – ts. en osaa jatkaa enää uniani sen jälkeen kun yläkerta minut herättää toisen kerran. Toisaalta, en edes tiedä osaisinko nukkua pitkään, jos näitä häiriöitä uneeni ei tulisi, sillä ne ovat joka-aamuisia. On suunnattoman epäreilua, että nyt kun muuten nukun taas hyvin, eikä omat lapset enää herätä aikaisin, asuu yläkerrassa muksu joka herää ennen kuutta ja alkaa ajaa pikkuautoilla patterin päällä tai juosta maratonia huoneensa ympäri niin että töminä vaan käy. Ja viikonloppuaamuisin siellä aletaan siivota kolisten puoli yhdeksän – yhdeksän aikaan. MUR!

Ja aikas epäreilua sekin on, kun kerrankin olen saanut itseni nukkumaan jo puoli yhteentoista mennessä, ja kun kerrankin olen nukahtanut saman tien, ja kun kerrankin olen nukkunut hyvin ja ilman sisäisiä unihäiriötä, on untani härinneet ulkoiset unihäiriöt. Toissayönä tosikoinen näki neljän aikaan pahaa unta, heräsin ja kuuntelin ja odotin kuulevani tosikoisen tepsuttavan viereeni, mutta pyöriskely ja unessa puhuminen jatkui, joten nousin rauhoittelemaan tytärtä. Ja sänkyyn palattuani odotin hengitystäni pidättäen nukkuuko neiti nyt rauhassa vai vieläkö joudun nousemaan, kunnes viimein nukahdin uudestaan.

Viime yönä heräsin sydän pamppaillen yhden aikaan rysähdykseen ja sen jälkeen kuului säännöllinen klonks. klonks. klonks. Aivojeni käynnistyttyä toivuin alkushokista ja tajusin nopeasti, mitä oli täytynyt tapahtua. Nousin ja hipsin tyttöjen huoneeseen ja olin oikeassa. Tosikoisen yöpöytä-hylly oli pudonnut seinältä, typy oli potkaissut sitä vahingossa unissaan, ja nyt tytär yritti laittaa sitä takaisin, mistä se klonks klonks. Nostin hyllyn lattialle sanoen, että laitetaan aamulla, jatka uniasi, *suukko* ja painuin itsekin takaisin sänkyyn. Nukahdinkin jopa saman tien, mutta heräsin kuudelta sen pahuksen yläkerran muksun edesottamuksiin taas.

Nukuin silti vielä varttia vaille seitsemään jolloin soi kello ja totesin seuraavan kerran, miten eppiä vaan joskus on. Nimittäin nytkin taitaa olla viikon ainoa etätyöpäiväni aluillaan, olisin voinut nukkua vaikka tunnin pitempään, tai edes puoli kasiin, jos ei olisi tarvinnut nousta herättämään tosikoista kouluun. Esikoisella ei ole yhtään kasin aamua ja tosikoisellakin vain kaksi, mutta aina sillä tuntuu olevan kasin aamu niinä harvoina aamuina, kun minun ei tarvitse olla jossain tiettyyn aikaan.

Saisikohan sitä joskus elämässään vaan nukkua silloin kun nukkuu?